Elämän siksakkia
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 168
On se toisaalta hyväkin asia, ettei aina ole kahta samanlaista päivää. Paino tietty sanalla aina. Totuuden nimissä, joskus, tai useinkin, tuntuu, että taas tätä yhtä ja samaa. ”Entisellään” on usein vastaus kysymykseen: Mites voit?
Hyvä kuitenkin, että edes entisellään. Mitä sitä nyt perusporilainen toiselle avaamaan kaikkea mahdollista mitä päivään tai päiviin on sisältynyt. Toki tuo naamakirja face on sellainen kirja missä melkeinpä kaikki aivastukset ja sen seurauksetkin kirjataan. Ja jos ei omaa sisintä siellä avata, niin ainakin haukutaan ja mollataan porukkaa, vaikka ei kuuna päivänä ole henkilöistä kuullutkaan. Riittää kun on eri mieltä. Tai ainakin luulee niin.
Face on kaikkiviisaita täynnään. Edes asialliseen tekstiin ei kuitenkaan saa venkuroimatonta vastausta. Ei hyvä. Mutta jos tuo on ainoaa henkilön”kohtaavaa” toimintaa, niin mikä minä olen siihen enempää kommentoimaan. Onko "isokenkäisistä" otettu mallia, ettei vastuuseen joudu sanomisista. Pistää vihaiseksi eräänkin ison maan lentelijän liiankin lennokkaat puheet ja haukkumiset. Mihinkähän liemeen nyt minä julkitulostani joudun. Tästäkin. Toki ystävät ovat luvanneet tulla rautaportille kannattelemaan eloani. Kiitos lupauksistaan, joihin saatan uskoakin.
Minun aivastukseni ja aivoitukseni löytyvät tästä blogista, jos olen ne tänne päättänyt präntätä. Jos lisäkysymyksille tiedusteluineen on aihetta, niin kuulumisiani voi kysellä minulta suoraan. Vastaan mitä vastaan.
Jokapäiväistä elämääni on mm. tämän tietokoneen kanssa hääriminen. Voisi sanoa, että pakostakin. Nettiin kun on tuupattu pienet tiedon murusetkin ja niistä eri sivustoilta löytyvistä murusista on sitten yritettävä saada kokonaisuus miten edetä. Voi tietty kilauttaa kaverille, jos sieltä saisi nopeampaa apua. Ja kilauttaa voi muutenkin samalla kuulumisia kysellen. Liian usein tekstaillaan ja peukutellaan erilaisin kuvakehymiöin. Vaarana on, että tämä johtaa väärinkäsityksiin ja -ymmärryksiin. Kannattaa siis varmistaa asiat puhumalla eikä jäädä pohtimaan oman pään sekavia tuotoksia.
Kun noita kalliita paperilehtiä en ole tilannut eikä monia ”entisiä” enää edes ole, niin täällä netissä luen uutisia, viestittelen, osallistun sinne sun tänne ja teen itseni tykö tälläkin sivustolla. Tästä päästiinkin ns. aasinsiltaa pitkin siihen, että Sivutien toimituskunta haluaisi sinunkin osallistuvan teksteillä, kuvilla, runoilla, mielipiteillä, ruokaohjeilla ja ties millä tähän tavallisten kansalaisten sivustoon. Peukutukset ja pienet kommentitkin auttavat. Eli onko aihetta jatkaa vai pannaanko pillit pussiin, kuten niin monesti tänä päivänä on käynyt ja käymässä. Saksittua ja saksimista on jo nähty liiaksikin. Ei kai nyt mekin?
Vakiintuneen päiväohjelman voi muuttaa monet pienetkin asiat. Se, että kaveri kilauttaa olevansa sairaana, jopa sairaalassa. Tämä saa ajatukset aivan uusille urille. Päiväryhtmi sekoaa täysin.
Suunnitelmat voivat muuttua, kun vanha auto pitäisi saada katsastuksesta hyväksyttyä. Kannattaako edes talvirenkaita vaihtaa, jos inssi stoppaa kulun? Tämänkin myötä päivän suunnitellut tekemiset onnahtelevat.
Muutama tovi voi ajasta mennä toisin, kun tulee pikasiivous. Hillopurkin, kahvikupin, kattilan tms. putoaminen käsistä. Hetkeksi tulee kiirus muuhun kuin suunniteltuun.
Entä sitten vaikkapa hammaspaikan irtoaminen. Miten edetä. Soitanko heti lekuriajan vain siirrynkö sosepuolen kuluttajaksi ja miten pitkäksi aikaa? Entä olisiko kunnallinen halvempi ratkaisu, mutta toisaalta yksityiselle pääsisi nopeammin.
Kas näissäpä pulmia, joten jonain aikoina pitänee vain nollata itsensä, olla ”entisellään” ja kenties saavutettamattomissa.
En kuitenkaan pitkäksi aikaa jää näppejäni nuolemaan. Kyllästyn ja kaipaan liikkeelle lähtöä. Tekemisessäkin.
Toivottavasti kohtaamme, joko täällä sivustolla tai livenä kasvokkain jossain kohtaa kulkemisiamme. Hymyillään edes, kun tavataan.
P.S.
Hetki sitten kaveri soitti ja ihmettelin ajan kulumista. Pari tuntia ”hukassa”. Näin se aikatauluni muuttui jälleen. Onneksi on päivää jäljellä iltapuuron keittoon.
Ei savua ilman tulta
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 236
Kaikki liittyy kaikkeen. Näin asiat näen.
Syy ja seuraus, jostakin jonnekin, joltakin jollekin.
Kuvanottohetkellä ei ollut tulta, mutta savua, nokisellaista, sitäkin enemmän. Oli aika nuohouksen.
Jokavuotinen tehtävä. Minulla ammattilaisen tilaus paikalle ja ammattilaisen - meikäläisen mielestä hurjakin - kiipeily katoille piippuja rassaamaan. Syynä moiseen puiden poltto talon lämmityspesissä. Kesän ovat saaneet pöntöt olla tyhjäkäynnillä, mutta nyt on aika varautua tulevaan talveen. Sähkötkin on taloon vedetty, mutta pelkällä sähköllä lämmittäminen taitaisi kaivaa rahapussin pohjalle liiankin mojovan kolon. Sähkö siis vain varavoimana. Toki sähköä kuluu johonkin muuhun kuin pirtin lämmitykseen, jos nyt ei miellä tölsyn, tietsikan yms. vempainten käyttöä mielen lämmittämiseksi. No. Se onkin jo toinen juttu.
Omenasato oli tänä vuonna, voisinko sanoa, hyvä. Ainakin siinä mielessä, että ”pudokkaita” löytyi harvase päivä runsaastikin noukittavaksi. Viime vuonna oli toisin. Taisin laskea pariinkymmeneen, kun nyt lukuun oli laitettava nollia lisää.
Syy ja seuraus tässäkin hommassa. Syynä runsaus ja seurauksena: jotain tarttis tehdä. Ja tehtyä tuli. Jotain annoin jonnekin ja vielä jäi ylikin. Toki tulevaan mahdolliseen satoon on aikaa, joten eiköhän varastot tyhjene. Luulisin.
Joltakin jollekin. Näin ajattelen, kun tämän aikakauden uutisia lueskelen ja kuuntelen. Nyt kaivetaan laarien ja kirstujen pohjatkin, jos joltakin vielä ropoja löytyy ”yhteiseen hyvään” - hyvinvointivaltion, meidän ihmisten, ylläpitämiseen. Oma kysymyksensä sitten on, että kenen kukkaron saumatkin nurin käännetään ja kenelle jättää ”kasvuvaraa”. Ehkä ne/he, joilla jo on ja kenties lisää saavat, ottavat sitten vastuunkannon minunkin pärjäämisestäni. Vanhuus ja sairastavuus ovat kömpineet jo nurkan takaa ja ohjaavat eloa jonnekin suuntaan. Minne, jää nähtäväksi.
Ajatusvirran solmukohtia
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 247
Yritin ja yritin, ties monennettako kertaa. Ei onnistunut. Pakko oli siirtyä tekemään jotain ihan muuta. Ajatus tekemättömästä ja omasta saamattomuudesta jäi kuitenkin kaivelemaan. Ehkä kohta otan uusiksi.
Otin, mutta ei tuottanut taaskaan tulosta. Odotusaika kenties liian lyhyt. Ehkä yön yli nukuttuani homma jo helpottaisi. Kannatti ainakin yrittää. Ryhdyin jälleen yrittäjäksi. Yksityissellaiseksi.
On sitä tähän ikään yhtä jos toistakin yritetty. Monasti jopa äidin ohjaavan ja vaativan silmän alalla. Vaan ei minusta tullut virkkuu- ja neulomispuikkojen käyttäjää. Tähän ei riittäny edes monet yöunet, ei vuosikymmentenkään. Toinen yritysryppääni, joka päätyi ”konkurssiin”, on leipomukset. Ehkä nyt pullan ja kakon saan aikaiseksi, mutta ne hienommat kommervenkit ovat kaukaista unelmointia. En edes yritä.
Kiitos vaan tuliaisista, kun kaffehammasta kolottaa. Siis tullessanne matalaan majaani. Muuten voi olla, että kastamiset on vähissä. Vink, vink. Oliko tarpeeksi selvästi ilmaistu.
Tuo kuva solmuun laitetusta kraanasta on liki todellisuutta tehtävässä, jonka lopulta suoritin. Pähkäilin ja katselin. Mietin ja fundeerasin. Otin kuvan mieltäni askarruttaneesta ongelmakohdasta. Vuoto oli saatava loppumaan.
Kellarikäynnin ja veden sulkemisen jälkeen uskaltauduin. Hain työkaluja. Hakukertoja kertyi useita, kun en kerralla löytänyt sopivan kokoista. Lopulta irto-osa käteen ja kauppaan ostamaan vastaavaa. Oli ostettava koko paletti, vaikka tarvitsin vain pientä osaa. No nyt minulla on loput, jos joskus on tarpeen.
Homma hoitui. Seuraavalla kerralla olikin pakko turvautua ammattilaiseen. Uskallukseni ei riittänyt, taidosta puhumattakaan.
* * *
Tämä Sivutie on oiva paikka koettaa onneaan. Avautua. Purkaa omia paineita. Niin kirjoittamalla kuin kuvienkin laittelussa sinne sun tänne. Ei ole mitään menettettävää. Ellei sitten tuo itsetunto, jos nyt sellaista on. ”Matala profiili”.
Periksi en p...kele anna. Minä vielä ehkä voisin, vaan tuo aivojen kovalevy ei. Palaa aina uudestaan ja uudestaan pohdituttamaan, että miksi kummassa ei homma pelitä. Ennenkin sen tein onnistuen. Kysymys oli tällä kertaa kuvan laitosta tänne sivuston kansioon.
Yrittäminen, muutamat yöunet ja onnistuminen. Liekö vika minussa, koneenkäytössäni vai jostain suuremmasta, jäi mysteeriksi. Tällaista tämä digitohelointini. Taustatukikin oli hätyytetty jo valmiuteen.
Sen olen huomannut, että liian pitkä aika edellisestä, on se sitten melkein mitä vain, vaan ei polkupyörällä ajo, niin jälkensä se jättää. Tai paremminkin ei jätä jälkeä, entistä polkua, tuttua kaavaa perille. Siksi noita solmukohtia tulee aika ajoin. Turhistakin asioista ja varsinkin niistä. Kynnysten ylittämisistä tulee entistä vaikeampia, kun aikaa kuluu.
Tässä nyt olen. Tuli inspiraatio. Sitä tarvitsen, että jotain tekstinpätkää saan aikaiseksi. Tee sitäkin samoin. Heti silloin, kun inspis iskee. Muuten voi joutua odottelemaan uutta tulemista kauankin. Liian kauan, eikä lopputulos siitä luultavammin parane.
Ollaan kuulolla ja yritetään kohti oivallista ja itselle edes jotenkin mieluista lopputulosta.
Nys seki o tehty!
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 465
Jokavuotinen kävely päästä päähän. Voi silti olla, että viime vuosi jäi väliin.
Samaisen päivän toisen yritys jäi pakosta puolitiehen. Tuli stoppi tilannetta valvovalta.
Niin, että mistä päästä ja mihin päähän.
Kuten ehkä olette aiemmista sepustuksista havainneet, niin mieluimmin otan polkupyörän kuin auton menopeliksi lähteäkseni ”Poriin” täältä syrjemmältä. Nyt en olisi missään tapauksessa autolla mennyt keskustaan. Syynä jazzit. Jo pyöräily tuotti jonkinasteista stressiä.
Päätin siis mennä Etelärantaan katsastamaan lähietäisyydeltä, että josko näkis edes yhden tutun ja mikä meininki. Rannan pyörätie oli vain puoliväliin käytössä, joten oma Porin ympäriajoni ei tuosta onnistunut. Minut ohjattiin takaisin, jos en sitten olisi halunnut mennä Kirvatsin siltojen kautta. En mennyt.
Päätin mennä toista isompaa siltaa ylittäen tois puol jokkee, Puuvillan ihmemaailmaan. Meninkin, kunhan ensin puikkelehdin kävelijöiden ja muiden pyöräilijöiden seassa. Kävellen ja tukeva ote pyöränsarvista.
Lopulta pääsin tähän päästä päähän taivallukseeni kauppakeskuksen liikkeitä silmäillen ja sielläkin ihmisiä väistellen. Täytyy myöntää, että oli toisenlainen meininki, kuin kotikulman ostarissa. Kävikö flaksi kauppiaille, jäi arvailujen varaan. Hypistelijöitä kyllä oli.
En laskenut askeleitani, mutta sen totesin, että kyseinen paikka ei ole minua varten. Edelleenkään. Jos ei muuta, niin ainakin sain liikettä kinttuihin. Ahdistuin. Oli päästävä pois. Lämmin päivä verotti vähäisenkin soppailuhaluni. Jään odottamaan ”aikaa parempaa”, jos nyt silloinkaan on tarvetta lähteä vaatetankoja heiluttamaan.
Kotiinpaluumatkani kohde oli lähikauppa, josta tarvitsemani leivän ja leivänpäällyksen löysin vaivatta.
Onkohan tämä kohdallani sitä paljon puhuttua vanhuutta. Liikkeiden nimetkin ovat sellaiset, että niistä ei meikämuori ota selvää, kuin menemällä sisään ja tsekkamaan tarjonta. Se tietty on tarkoituskin. Ovia avaamalla ja kyselemällä voi yllättyä.
Positiivisesti yllättynyt olin seuraavalla ulkoilulenkilläni. Vieläpä aivan kotinurkilla ja tutulla reitillä. Vanhankoiviston ja Sampolan kupeessa oleva entinen Radioasema ja sen ympäristö. Ihailtavia puuvestoksia, polkuja, sokkeloita, kädentaidon tuotoksia. Asemalla on myös näyttelytila, joka sattumoisin oli auki juuri avatun tapahtuman vuoksi. Siis pyörä telineeseen ja isoista ovista sisään. Kävin sisäistämässä ajatusmaailmaani esillä olevien töiden silmäillessä kulkuani. Antoivat ajatuksia omasta pienuudesta tässä maailmankaikkeudessa. Näin minä sen koin.
Voisiko sanoa, että ”pieni on kaunista”. Ei sitä pieni ihminen suuria kaipaa. En ainakaan minä. Enkä ainakaan enää.
P.S.
Napsahti juuri sähköpostiini mainos: "Hoida hautaus helposti verkossa".
Olikohan kyseinen tiedotus ohje toimia nopeastikin, kuten nettimaailmassa on tapana. Kiirettä olisi tietty pidettävä, sillä saattaapi olla, että tämä minun verkossa toimiminen on kohta vailla minkäälaista ymmärrystä. Mainoksen mukainen asiointi jäisi tekemättä.
”Pompannappi” vastaan Tesla
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 577
Sadepäivien terapeuttista ajatusvirtaa puoleen jos toiseen.
* * *
Tuttu matkakohde: pyöräily lähikauppaan. Ei mitään painavaa, vain muutama maitopurkki ja silleen.
Perillä pyörä parkkiin eli ujuttus etu- ja takakopallinen vehje ahtaaseen telineeseen ja menopelin lukitseminen. Sitten jotain ei niin tavallista.
Viereisen pyörän omistaja tuli omalta kauppareissultaan ja alkoi sanailun kanssani. Vieläpä pitkäkestoisen. Että mistäkö puhuttiin? Ei pahaa sanomista eikä sellaista mitä tuo somemaailma suoltaa jatkuvasti moitetta, virnuilua. Päin vastoin.
En edes muista mistä jutustelu alkoi. Olimme täysin vieraita toisillemme. Harvoin sitä silti tuttuja pyöräparkissa näkee. Emme olleet koskaan tavanneet. Juuri tällaisten henkilöiden kanssa jutustelu taitaa ollakin parasta. Voi puhua oman harkintakyvyn mukaan melko vapaasti tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä ja paljastamatta täysin omintaan. Olimme kotoisin jopa eri kaupungeista. Molemmat eläkeläisiä ja työsuhteemme tehneet täysin eri maailmoissa. Kuitenkin olimme samalla viivalla ajatuksinemme. Hieno homma. Oli kovasti kiinnostunut porilaisuudesta ja ihmisten rehellisistä, vaan ei pahaa tarkoittavista, porilaisista sanomisista. Muualta tullut voisi niistä jopa suuttua. Yritti ymmärtää meitä paremmin.
Juttua olisi piisannut pitkäänkin, mutta yhteistuumin päätimme lopettaa, jotta hänen ostoksensa eivät liiaksi lämpenisi ja meikä joutaisi kauppakassia täyttämään. Toivotimme toisillemme mitä kauneinta kesää ja muuta mukavaa. Kenties tapaamme joskus uudelleen.
* * *
Toinen, melkeinpä samanlainen tapaus sattui kaupunkipyöräreissullani. Oli pakko pysähtyä ja odottaa liikennevalojen vaihtumista. Vierelläni iäkäs herrasmies. Katsoimme ohikiitäviä autoja ja todensimme muutamaa ylinopeutta ja ”vanhoilla vihreillä” ajoa. Sanoitimme asiamme. Valojen vaihduttua en noussutkaan pyöräni selkään, vaan kävelin herran vierellä ja jatkoimme jutusteluamme siitä mihin jäimme. Täysin vieraat toisillemme, mutta ikään kuin olisimme olleet ”vanhatkin” tutut. Perusporilaisia molemmat, toisin kuin sen kauppareissun naisen kanssa. Keskustelukumppanini kertoi porilaisuutensa olevan jo 91 vuoden ikäinen, mutta miten nuorekas, freesi ja nykyajatuksia täynnään oleva herra. Seuraavaan kadunkulmaan saavuttuamme toivotimmne toisilllemme hyvät päivän jatkot. Hän menossa kauppaan, minä toriparlamenttikaffeelle ehkä samankaltaisiinkin keskusteluihin.
* * *
Matkailu avartaa vaikka fillarilla fiilistellen ja lähimaisemia katsastellen. Samalla positiivisia tuntemuksia saaden täysin vieraiden kanssa kontaktia ottaen. Ei aina tarvitse sanoa mitään. Pelkällä katseella tai pienellä hymyllä voi saada jo jotain hyvää aikaan. Joillekin toki tuokin on täysin mahdotonta. Ei edes pientä pään nyökkäystä tai käden heilautusta. Ei edes, vaikka vuosikaudet naapurustossa asustelisi. Saattaa silti tässäkin toteutua se, että täysin vieras ja tuiki tuntematon ihminen oli helpompi kohdata.
Aika kuitenkin voi tehdä tehtävänsä. Annetaan siis ajan kulua. Muistan äitini kertoneen, miten yritti minua pikkulikkaa saada avaamaan suuni ja sanomaan kyläreissulla edes jotain. Olin kuitenkin jo kotona päättänyt, että en puhu. Enkä puhunut. Päätökseni piti, tuolloin. Nyt on toisin. Ns. takarivin näkymättömästä on kasvanut toisenlainen. Jotkut voisivat jopa sanoa, että tuki jo suusi; sanottu mikä sanottu; mennään eteenpäin.
* * *
Ja eteenpäin mentiin. Tällä kertaa autolla ja rankassa sadesäässä. Tuulilasinpyyhkimet viuhuivat ja kuskin oli varottava paikatun tien kohoutumia ja varsinkin veden valtaamia tieuria.
Ja, kuten tiedämme, on maantaiden kirjoittamaton sääntö, että muka isolla tehokkaalla on pakko päästä pienemmän vaatimattomamman oloisen auton ohi. Niin tälläkin kertaa. En edes tiedä havaitsiko naisen ratissa, mutta menossa oli pian ajoa punainen pompannappi vastaan sininen tesla.
Oli sadekeli, alamäki ja tyhjää baana. Sitten takana ollut ajopeli ryhtyi ohitukseen. Ja kas. Kuinkas kävikään. Ei ollut mikään nopsa läpimenojuttu. Ei tuntunut pääsevän ohi millään. Eikö kuski löytänyt tuota autonsa turbonappulaa vai pelästyikö sitä, että ohitettavakin oli vikkeläliikkeinen. Ei ollut näköjään löytänyt kaikkia muitakaan auton namiskoita, vai olivatko ajovalotkin jääneet pankin konttoriin kenties velkaisen auton takuuksi. Mene ja tiedä. Ohitus kuitenkin onnistui turvallisesti. Takavaloton auto häipyi sadeusvaisuuteen.
Mitä tästä jäi käteen. Ainakin loppumatkan huumorinaurut ja toteamus, ettei sitä rahallakaan kaikkea voi saada. Jarruvalo sentään kerran vilahti auton ”lisäliitännäisten”, peräkontin kahden maastopyörän pinnojen välistä. Vilkun toimivuus jäi havainnoimatta.
”Pompannapin” matka jatkui jouhevasti.
