Kohta se tulee – oletko valmis?
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 119
Nimittäin talviaika. Ja tietty se ”manuaalisesti” eli sorminäppäryyttä vaativan perustaskunauriin viisareiden vääntely uuteen kohtaan. Kyllä päättäjät sen tietävät. Talvi on tulossa.
Jos ja kun omistaa kaikenmaailman älyorientoituneet härpäkkeet, niin ei tarvi muistaa mitään. Ainoastaan, kun aamusella herää, niin jää miettimään, että ”mikä maa, mikä valuutta?” Eli, olenko jostain myöhässä vai olenko menossa paikalla liian aikaisin. Kumpikaan ei ole järin mieltä ylentävää.
Muistuupa mieleen tosijuttu edellämainittuun. Tapahtui ajankohtana, jolloin olin vielä työelämässä ja kellojen viisareiden siirtelyt pari kertaa vuodessa ajankohtaisia. Ja kun ”tekevälle saattuu”, niin sehän oli päivänselvää, että niinhän siinä jossain vaiheessa käy. Ei varmaan naurattanut aikoinaan, ehkä myöhemmin. - Isänikin aina jaksoi sanoa, että kaikki mikä on mahdollista tapahtua, niin sehän tapahtuu.
Jotenkin näin se meni. Muistaakseni.
Aamupalaverit, jokaviikkoiset, olivat aina samaan aikaan aikaan. Mikä sen parempaa. Helpompi muistaa, saati aina aikoja muutellen. Mutta, kuten niin moni tietää, niin lähes aina joukostamme löytyy henkilö, joka saapuu paikalle viimeminuutilla tai hieman sen yli. Tuttua, eikö vain. Joskus se saattaa harmittaa paikalla olevia tai ehkä myös itse paikalle saapuvaa. Totuttu tapa. Niinhän se tässäkin.
Tämä mukava herrasmies ja hieno työtoveri päätti korjata kerrankin tilanteen.
Laittoi kellon ajoissa muistuttamaan palaveriajasta. - Yllätän ja olen kerrankin ajoissa paikalla -ajatuksin. Arvannette varmaan miten kävi. Oli melkein tunnin myöhässä. Kas kellonviisarit osoittivat vanhaa ”väärää” aikaa. Se siitä. Jatkettiin päivän töitä entiseen malliin.
Kellotuksista voisi kertoa yhden jos toisenkin tarinan, mutta jääkööt tällä kertaa.
Tätä viisaria ei siirrellä. Lehmänkelloni yhden viisarin kilkatus saa kyllä kuulijan liikkeelle. Soittajalla on sanottavaa.
Ei kellojen siirtely lopu vielä lähiaikoinakaan. EU-maat eivät ole päässeet sopimukseen pysyvästä aikavyöhykkeestä, vaikka Euroopan parlamentti äänesti siirtymisestä luopumisen puolesta jo vuonna 2019. Jäsenmaat eivät ole päässeet sopuun pysyisikö aika kesä- vai talviaikana. Toistaiseksi kellojen siirto tapahtuu lokakuun viimeisenä sunnuntaina (talviaikaan) ja maaliskuun viimeisenä sunnuntaina (kesäaikaan).
Talviaikaan siirrytään tänä vuonna sunnuntaina 26. lokakuuta. Kelloja siirretään tunnilla taaksepäin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Kun kello on 04.00, se muutetaan klo 03.00:ksi.
Minä en muuten yöllä kelloja siirtele mihinkään. En edes viisareita. Ajoitan homman etukäteen tehtäväksi, jotta yöuneni ei keskeytyisi moisesta.
Teettää talviaikaan siirtyminen muutakin kuin kellon tarkkailun. Pimeys iskee ja valonpilkkuja pitää saada sinne sun tänne. Otsalamppu taitaisi olla hyvä valinta. Kolat ja lapiot on jemmattu valmiiksi otettaviksi, kun niiden tarve on. Myös hiekoitussepeli tällaisen kaltevan pihani turvallisen kulun varmistamiseksi. Voisin tietty ottaa potkukelkan kellarista ja surffailla sillä, mutta koska minulla ei ole nastoja tossuissa ja vanhat piikkarinikin ovat hukkapiilossa, on varmistettava hiekan riittävyys pihapolulle.
Olenko valmis tulevaan?
Luulisin. Niin valmis, kuin tällainen vanha akka vain voi. Ties silti, vaikka ”tuliaishakumatka” muuttaisi kaiken.
Syksyistä meininkiä
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 169
Väriä, raikkautta, nautintoa satoa taikka ei. Sitä syksy minulle merkitsee. Ja totta.
Tämänvuotinen puutarhasatoni jäi aika laihaksi. Pienimuotoinen puutarhaviljelmäni on kylläkin sellaista laatua, että tuleeko satoa tai ei, ei se minua suuremmin haittaa. Toki enempi olisi vastaanotettu. Ainakin olen yrittänyt. Olen siis yrittäjä. Tekemistä riitti eikä aika tullut pitkäksi, jotta siitä täytyisi liiemmin valitella. Ja ainahan voi lähteä pihapiiristä ulos maailmaan. Niinkin on tullut tehtyä. Ei sentään ulkomaille. Kyllä kotikulmat meikäläiselle riittävät. Ikä ei enää anna myöten lähteä kauaksi suhmuroimaan. Eikä sen puoleen pörssikään.
Satoa se tämäkin
Kovin on pienenpuoleista, mutta miniksi tätä lajiketta kuvattiinkin. Tertut alkoivat vihdoin ja viimein tuottamaan hedelmää ja jopa punastumaan. Alun kylmä kausi verotti osaltaan lähtölaskentaa.
Matalaksi se jäi myös aurinkoinen kukkainen. Mini-sellaista senkin siemenpussin kyljessä luki. Ei sen puoleen. Kookkaampikaan versio ei komeudellaan silmää hivele. Jopa perunasato ei runsaudellaan täyttänyt laaria. Laihaksi ja pienimuotoiseksi sekin jäi. Ja punaiset tertut marjapuskissa. Rastaat ehtivät ensin. Jättivät kylläkin vihreät minulle. Hyvä näin.
Jotkut kyselivät, että entäs omenat. Juu joo. Ei tullut siitäkään satoa. Juuri ja juuri pienen purkillisen hilloa sain tekaistua. Siinä se.
Mitä, mitä. Valitusta toisen perään. Ei nyt sentään. Olen nauttinut ja nautin edelleen sekä kesästä että nyt syksyn kauneudesta. Ja kun lunta aikanaan jossain vaiheessa tulee, niin nautin siitäkin. Pesään puita vanhan pirtin kakluunia lämmittämään ja ulos lumikolan varteen. Onhan se hienoa sekin.
Tässä toisenlaista Terttua.
Kun ei kerran omista marjoista limonaatia ja muutakaan juotavaa saatu aikaiseksi, niin ystäväpä löysi tällaista nimikkojuomaa.
Ja kas, vieläpä tuollainen vanhanaikainen korkki pullon suulla. Sen kun (joskus) avaan, niin ei ainakaan juomisen tiellä ole nokkaan nakkelemassa. Kiitosta vaan muistamisesta.
Kesä on takana ja uusi vuodenaika käsillä. Juuri eri vuodenajat omine juttuineen piristävät. Niin kuin tämä syksy. Nyt kun pienikin sato on saatu korjattua, niin muut pihatoimet ennen talven tuloa työllistävät mukavasti. Ei tohdi edes kremppoja murehtia. Hommat on tehtävä, kolotti paikkoja tai ei.
”Muista elää”
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 319
Emil Cedercreutzin taiteilijakoti Harjulan oveen kiteytetty sanoma on hyvä elämänohje kenen tahansa muistaa. ”Memento vivere - Muista elää”.
Elämisiä sitten onkin jos minkäkinlaista. Jokaisella meillä omamme ja taatusti ainutlaatuinen. Nauttikaamme siitä.
Tutuksi tullut maanantaillinen joukko osaa tuon elämänuskon. Pienetkin asiat otetaan virtaa antavalla ilolla vastaan elämän ihanuutta virkistämään. Helle hellii tai kylmyys koskettaa, mutta eteenpäin mennään. Koska elämämme on rajallista, muistetaan elää – tässä ja nyt.
Elämän rajallisuudesta kertonee myös matka entiseen. Muistelot omaan olemiseen. Niiden vuoksi ei tarvitse mennä minnekään. Mieleen tulvahtaa monet muistot. Tällä kertaa siihen johti katse aidan taa. Vene, kylläkin kuivalla maalla, muistuttaa jostain...
Kaisu-täti tuli ajatuksena päähäni. Ihana ihminen. Ei omia lapsia, mutta osasi olla lasten kanssa. Muutamat nuoruuden kesät perheemme vietti talonsa vintillä ”lomailemassa”. Tulipa joskus telttailtuakin puutarhassaan silloin vielä sulhaseni kanssa. Kaisu hoiteli huushollia ja paimensi pihapiirissä teputtelevia kanojaan. Ja passasi meitä. Nautittiin kaikki – toivottavasti.
Niin se vene. Talonsa oli Lohjalla kirkasvetisen järven rannalla. Mäen päällä, josta kulki polku alas saunarantaan ja lauturille. Minä, joka en vesilläolosta nauti, niin tuolloin vielä asia menetteli. Soutuveneellä hiljalleen, jopa katselusta järven pohjaan. Ties kuinka syvää oli, mutta pohjan kivet olivat kuin otettavissa. Kalat, uppopuut ja kasvillisuus oli kuin nyt katsoisi avaran luonnon vedenalaista tutkimusmatkaa.
Veneen, sellaisen moottorillisen omistimme myöhemmin itsekin, mutta en oppinut tuosta nauttimaan, elämästä kylläkin. Jäin mielelläni rannalle.
Yli satavuotias talo, jossa asun, on myös täynnä ajatusta ”muista elää”. Ja eletty on. On synnytty, asuttu, käyty lähellä kuolemaa, jopa kuoltu. Isovanhemmat ja muut entisajan asukit ovat kanssani saman katon alla. Me olemme yhtä.
Lähimatkailun pyöräilylenkkini johtaa usein ”entisen elämän sijoille”. Sampolan kadut ja talot. Ne pitää nähdä ja kokea. Jos ei nyt päivittäin niin usein kuitenkin. Onneksi sinne on saatu pysymään ”edes” kauppa palvelemaan alueen asukkaita. Elämää edesauttava.
Kerttu Horilan vuonna 1981 tekemä monenlaista elämää ylistävä patsas on Sampolan sydän.
Muistan, kun Sampolan syntyajoilla, 1970-luvulla, isovanhempien aikoinaan hoitamat vuokraviljelypellot, kuhisi "kerrostaloelämää". Lapsiperheitä oli paljon ja ”kakaroita” pilvin pimein. Oli koulun ja päväkodin lisäksi palvelukeskus, jossa oli melkeinpä kaikki tarvittavat palvelut. Oli pankit, kaupat, kampaamo, baari, kahvila, ravintola, kukkakauppa, kirjasto. Jopa lähiöpoliisi turvallisuutta takaamassa. En silti kylläkään koskaan tuntenut alueella turvattomuutta. En edes silloin, kun yömyöhällä kotiin töistä yksin pyöräilin. Kotonakin oli rauhallista – nukkuivat.
Pieni paljastus.
Kuitenkin lopulta jotain suurempaa. P-paperilähetys kotiinkuljetuksella kuistilleni.
Jo vuosia olen ollut tykästynyt tähän tapaan. Ei tarvitse jatkuvasti kantaa, joskin kevyttä, pakettia pyörän tarakalla. Riittää taas joksikin aikaa.
Toiset tilaavat kotiinkuljetuksilla ovelleen syötävää, mutta minä tätä toista laatua. Pyyhkiä pitää, vaikkapa hikeä otsalta.
Ei tämän elämän kovin kummoista tarvitse olla. Pienetkin asiat ilostuttavat, kuten siellä virtapiiriläisten päiväkahvilla. Naurut ja sitä myötä luvatut elämän jatkot eivät menneet taaskaan hukkaan. Heinäkuisen hellepäivän päivätorkutkin olivat makoisat. Kiitos kamut. Taas jaksaa.
Ei aina kuka, vaan miten
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 389
Miten sitä voikaan ihminen olla iloinen jo pelkästä puhelun pirinästä ja juoksusta vastamaan. Vastata vieläpä sellaiseen puheluun, jonka soittajan edes jotenkuten tiedät.
Näin minulle aamuna yhtenä kävi. Toki hetken mietin, että mitäs nyt, mutta puhumallahan ne asiat selviävät.
Tällä kertaa oli kyse eräästä tekemästäni tilauksesta. Ehdin jo ajatella, että mönkään on mennyt ja nyt tuli peruutus. Vastasin ja toisessa päässä tervehdykseeni vastasi jo tutuksi tullut miesääni. Siis mitä?
Ei ollut peruutus, ei sinne päinkään. Eikä ollut edes vahinkosoitto. Olisiko ollut tietokatkossoitto. Siis sellainen. Asiaani hoidettiin toistamiseen. Se on jo hyvää palvelua. Monasti ei edes vastailla yhtäkään kertaa. Saa odottaa turhaan. Nyt ei niin käynyt. Määräaikakaan ei ollut vielä umpeutunut. En siis osannut olla edes pahoillani.
Iloisen jutustelun, kesäkuulumisten ja toivotusten, jopa naurujen kera, päädyimme siihen mitä pitikin. Onnelliseen lopputulokseen. Minut oli noteerattu.
Ainakin tähän asti yhteistyömme on ollut hedelmällistä. Uskoakseni jatkossakin. Kerroin kanssakäymistemme jatkuvan siihen asti, kun vastapelurina on juuri kyseinen henkilö. Lupasimme molemmat jatkaa taivaltamme.
Ei ole yhdentekevää aina kuka, vaan miten esittää asiansa.
Pitää itsekin ottaa luuri korvalle ja pirauttaa kaverille. Edellisestä yhteydenotosta on muutama tovi kulunut, että nyt jo ”kehtaa” uudelleen kysellä kuulumisia. Ei silti, ei tuo kehtaamisesta kiinni ole. Olisiko sitä ministeritasonkin sanomaa, ettei liiaksi häiritse omalla tunkeutumisellaan. Ei. Ei. Kohta soitan.
Itse taidan olla tuolla saamapuolella soittolistauksessa. Liekö tarkistuksena hengissä oloni, vai ihan oikeasti ovat halukkaita keskustelemaan kanssani. Olen taipuvainen uskomaan tuohon jälkimmäiseen. Kiitollinen olen joka tapauksessa, oli syy sitten mikä tahansa. Molempi parempi.
Jotta minut kiinni saisi, muualtakin kuin täältä istumassa tietopikselien maailmassa, niin taskussani on, myönnettäköön, lähes aina pieni kakkospuhelin. Jos vaikka jotain tapahtuisi. Ei tuota isompaa (joskin hieman pienempää kuin kuvassa) kapulaa viitsi mukana raahata. Ei mahdu kunnolla taskuunkaan. Putoaa vielä multaan tai vielä pahempaa, putoaa roskapönttöön tai vesisaaviin. Siitä sitten juttua piisaisi aina tulevaisuuteen asti. Mutta juurihan tuota eloa alun keskustelukaverin kanssa lupasimme jatkaa.
Mikään ei kuitenkaan voita sitä, kun ovikellon primputuksen johdosta avaa oven ystävälle, tutulle. Jutustelua, ajatusten vaihtoa ilman ylimääräisiä välikäsiä. Fase tu fase, elikkä kasvokkain. Ja vieläpä ilman ennakkovarautumista. Tarjolla on mitä on. Ainakin puhetta.
Kyllä, on vastaus kysymykseen oliko hyvä päivä tänään?
Kesä on ihanaa aikaa, sateellakin
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 375
Saa olla
erilainen
Suvi ja kesä. Kuuluuko kesällä olla suvi. Eli lämmintä, kuumaa, aurinkoista. Kyllä juu, vaan ei liikaa. Koko kesän kuumuus olisi meille taviksille liikaa. Ei saa olla mitään liikaa. Heti tulee sanomista. Jopa saunakuumuus pitää olla kohtuurajoissa. Mutta mikä on sitten kullekin kohtuus, se onkin jo vaikeaa tietää.
Eräätkin kesälomakauteni - silloin kun vielä oikeita töitä oli tehtävä - olivat kaukana kesän kuumuudesta. Lomaa vietettiin varusteena toppatakki, pipo ja hanskat. Muistaakseni. - Toki muistikuvat muuttuvat vuosien myötä. Kirjallista dokumentointia en harrastanut. Mummu olisi tiennyt. Hän kirjasi joka päivän säätiedot omaan allakkaan. Sen joinkuin muistan.
Kaikenlainen värimaailma on kaunista. Jopa pilvisten päivien harmaudessa.
Olkaamme ylpeänä erilaisia. Antaa kaikkien kukkien kukkia. Minun tontillani näin saakin olla. Kukkien, joiden nimistä en mitään tiedä, mutta kauniita ovat. Ne kukoistavat väriloistollaan, nyt kylmän kauden väistyttyä, kukin vuorollaan ja eri aikaan. Se onkin puutarhani ihanuus. Ei liikaa fiilistelyä vaan vaan nautintaa omaksi iloksi.
Keskikesän juhlinta oli – lipun liehuntaa lukuunottamatta - varsin tavanomaista. Tavanomaista siksi, ettei se paljoa poikennut muista päivistä. Tai olihan se sen verran erilaista, että pihakiikkuni varjossa käväisi tavallista enemmän ystäviä. Kävijöiden ikähaarukka oli mieltä hivelevää. Jutustelun lisäksi tuli hoideltua monia tähdellisiä asioita.
Mutta kuuluihan juhannukseeni muutakin. Tietty saunominen, mutta sehän nyt on kesällä muutenkin jokapäiväistä.
Juhannuslisukkeena oli kesämakkaroiden grillaus. Myös mummelin pikkumakkarat pääsivät muiden isoisten joukkoon paistumista ja väriä saamaan. Ja sitten naamaan ystäväsinapin kera. Olihan tuimaa...molemmat.
Ei siis mitään uutta tältä rintamalta. Ei hukuttu ämpäriin eikä kontattu kotiin. Vesisaavikin odotti yön yli tyhjänä sadevettä. Sitten se olikin oli juhannuspäivänä täynnä.
Mitäpä muuta kuin rentoa meininkiä. Ei turhia paineita ja pelkoa huomisesta. Surraan, kun on suremisen aika. Mitä sitä liiaksi etukäteen. Ei kun molemmat jalat maasta ylös, niin kyllä peffa paikkansa hakee, oli äidin ohje. Potallekin on löytynyt uusiokäyttöä.
Kesä jatkuu. On sitten lämmintä eli ei. Jokainen päivä paisteineen tai sateineen on samalla samanlainen ja erilainen. Niin olemme mekin. Myös nämä katonharjalla toisiaan vahtivat sateenkastelemat kaksi varista. Olivat hetken ja sitten jo poissa.
