yksinäisen äijän ruokahuoltoajatuksia
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 343
Kunhan ei vilu ja nälkä kimppuun pääse niin kelpaa elellä. Kun molempiin on päässyt joskus menneisyydessä tutustumaan niin tässä iässä osaa jo arvostaa sitä että saa kaikessa rauhassa illan tullen ja päivän töiden jälkeen syödä vatsansa täyteen ja kellahtaa loikoilemaan sateen- ja tuulensuojassa, useimmiten jopa lämpimässä kohtuullisesti kalustetussa torpassaan. Aika pitkään, muistaakseni ihan vuosikymmeniä, olen jo pystynyt syömään melkein joka päivä -joskus paremmin ja joskus vähän huonommin.
Mutta semmoista että ruuan kanssa pitäisi leikkiä, yrittää olla vähän hienompi ihminen kuin onkaan ja jotenkin erikseen sitä harrastaa, esitellä että noin huonoa minä en syö ja että tuota ja tuota voisin vain just määrätyllä tavalla laitettuna nieleskellä... Semmoista en ole koskaan oppinut enkä kai ryhdy opettelemaan. Enimmäkseen olen elämässäni syönyt sitä mitä on tarjottu tai mitä olen itse saanut laitettua. En minä tunne oloani edes mukavaksi jossain ravintolassa jossa selvän ruokatilauksen lisäksi kysellään että mitenkäs se liha paistetaan... ja mitä mausteita ja lisukkeita saisi olla ja mitä sitten jälkiruuaksi... en kai tunne edes siihen tarvittavia sivistyssanoja joita välillä pöytäkaverit ovat suoltaneet ... Ulkona olen, koko hommasta. Eikä se haittaa, kun sentään vielä kykenen itse soppani keittämään..
Sitten, jos ja kun tulee se aika ettei enää edes perunakeitto tai makkaranpaisto onnistu niin kai jotain vaivaistalopaikkoja sentään jätetään näistä leikkauksista huolimatta? Sinne sitten. Mutta kun en enää ruokaa nälkääni saa laitettua niin lienen muutenkin jo siinä kunnossa etten ihan täysillä enää tajuaa missä minua pidetään ja mitä syötetään. En siis ala siitä vielä murhetta kantamaan.
Yksinkertaisten ruokien laittaminen ei kovin vaikeaa ole, jos joku keittolaite on käytettävissä. Ja menee moni ruoka raakanakin, kun nälkä tulee. Oikeastaan se perunoiden keittäminen ja kastikkeen tai jonkinlaisten keittojen tekeminen kuulunee ihmisen välttämättömiin perustaitoihin - ja myös perusoikeuksiin. Kannattaa omasta mukavasta olosta huolimatta muistaa se, ettei oikeutta vatsansa täyteen syömiseen ole läheskään kaikilla ihmisillä. Ei enää edes suomessa. Kovin tiukalle vedetään kaikkein heikompiosaisten mahdollisuuksia.
Ei ole tuo ruokalautaseni sellaista silmäniloa kuin ruokailusta taidetta tekevä haluaisi itselleen. Kun sitä syön mitä sattuu olemaan ja mitä helposti laitettua saan. Toissapäivänä tuota söin. Edellispäivän keitettyjä perunoita paistoin, samaan pannuun silppusin makkaranpätkän, lautaselle mustikkaa ja puolukkaa sutattuna ... se taisi sitten olla se vitamiinipuoli? Kastike, kermaan tehty sentään, sienistä ja sipulista . Nälkä pysyi loitolla ja minulle se , kuten kerroin,on olennaisin asia, mitä ruokaan tulee.
Kun maailmantilanne on mikä on, olen ottanut ihan vakavasti ne kehotukset pitää kotona sen verran ruokaa ja vettä varastossa että edes muutaman päivän pärjää vaikka kaikki , niin vesi kuin sähkökin katkeasi. Luulisin etttä viikon pärjäisin ihan hyvin, ja seuraavankin vähän syömistäni hilliten. On säilykkeitä, jauhoja, ryynejä, sokeria, pakastin tiukkaan sullottuna maksalaatikoita. Löytyy hernekeittotölkkejä melkoinen pino, perunaa ja maitojauhetta, kuivattuja sieniä ja makaroonia... lihaliemiä ja mausteita, siirappia ja rusinoita -ja vettä paitsi hellalla isoissa kattiloissa myös kaupan vesikanistereissa -se kun kai säilyykin helkutin pitkään juotavana. Tuskin siis torpassani nälkään kuolen, ihan hetimmiten.
Eilinen ruoka taas määräytyi sen mukaan, että törmäsin kaupassa mukavaan tarjoukseen. Ämpärillinen perunaa, sipulia, porkkanaa, kaalia ja vaikka punajuuria vitosella. Ja muoviäpäri kuului hintaan! Se muoviämpäri, sillä saa ihmisen houkuteltua mihin tahansa! Jauhelihaa ostin lisäksi ja puuhellaan kun muutenkin tulen tein niin keittelin kymmenen litran kattilallisen kaalikeittoa. Taitaa riittää jopa kolmeksi päiväksi, niin raskasruokainen kuin olenkin. Nyt, tämän kirjoittamishetken jälkeen voisinkin sitten tehdä pinon voileipiä ja asetella itseni sängylle lueskelemaan... puputan siinä sitten samalla , mitä muuta tässä äijä iltaansa kaipaisi.-
Mennään metsään
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 210
Metsä on tähän aikaan vuodesta ensi talvea ajattelevan tavaratalo. Ilmainen, perhana sentään! Senkun menet ja poimit, kannat kotiin ja perkaat ne mitkä perata täytyy. Suppilovahveroa minulla on, kuivattuna edellisiltä vuosilta, mutta kun se säilyy vaikka vuosikymmenet niin ei lisä pahaa tee.
Jos sitten puolukkaa isoina punaisenkirjavina mättäinä, sopivalla poimintakorkeudellakin, tarjolla on, niin en ohi kulje. Kyllä ne minulle kelpaavat. Puolukkakin kun on just sellaista helppoa tavaraa, säilyy omassa liemessään kun vähän suttunuijalla survoo eikä mene mitään sokeria sekaan laittamaan niin säilyy, säilyy.. Ei muuta kuin ämpäristä tai minkä paljun onkin astiaksi löytänyt, aina kulhollinen jääkaappiin (ja siinä voi sitten jo makeuttaakin, ei se hetkessä käymään lähde).
Suolasienet, tottakai, sienisalaatti on talvipakkasilla vallan mainiota melkein minkä tahansa ruuan kanssa (no, ehkei kaurapuuron joukkoon?)
Tämän voi vaikka laskea osaksi suositeltua kotivaraa, näissä oloissa itseään rikkirepivässä ja tappelevassa maailmassa tuntuu että suositeltu kolmen vuorokauden selviytyminen ihan itsekseen kun kaikki on poikki, vedestä ja sähköstä alkaen, tuntuu kyllä ehdottomalta minimiltä. Jos tosiaan sellainen tilanne tulee että lujaa kolisee ja infra tuhoutuu, ei sitä mikään teräsmies vaikka Fantomilla ja Batmanilla vahvistettunakaan, kolmessa päivässä kuntoon laita. Parempi on itsekunkin hiukan varautua siihen että aikaa voi kulua vähän enemmän.
Ei sienissä juuri ravintoarvoa ole, joten ei niillä elämää pitkälle jatketa. Eivät ne siis mitään ratkaise kun tosi on kysymyksessä. Mutta lisänä kitenkin. Se puolukkatiinu onkin sitten jo tehokkaampi ase uhkaavaa nälkää vastaan. Tarvitaan muutakin, tottakai. Mutta apunsa on näistä metsän antimistakin. Talvella se sitten onkin jo myöhäistä tuota asiaa ajatella.
Menen siis metsään, kun tämä ja huominen päivä vapaita työstä ovat, ja ilma on mitä parhain. Mahtuu sinne metsään muitakin, eivätkä sienet ja marjat heti lopu. Sinne siis vaan, muutkin. Mutta älkää eksykö, jos ette ole tottuneita metsässä liikkumaan niin suosittelen ainakin kompassia mukaan, siinä nenä melkein maassa haahuillessa menee äkkiä suuntavaisto sekaisin. Ainakin minulla.
Asunnottomien yö on tänäkin syksynä - ajatuksia täältä metsänreunasta
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 389
Asunnottomien yötä vietetään tänäkin syksynä.
17.10 on päivä -ja seuraava yö- jolloin yritetään taas nostaa näkyviin ja keskusteluun asunnottomuus ja köyhyys. Käsi kädessä ne kulkevat joten samaan tapahtu
maan ne pohdittavaksi sopivat.
Todella, Suomessa, jota maailman onnellisimmaksi maaksi välillä hehkutetaan, on ihmisiä joko kokonaan ilman asuntoa ja niin köyhinä ettei omaisuudesta tai pärjäämisessä tarvittavasta henkisestä pääomasta kuten pätevyyteen ja työpaikkoihin tarvittavista oppiarvoista tai suhteista ole merkkiäkään. On vain ihminen ilman mitään. Etsien toimeentuloa, ravintoa ja lämpöä.
Seuraava porras ylöspäin, hyvin puutteellisesti (nykyajan yleisen tason mukaan arvioituna) on sekin vielä ihmisenlapselle toisinaan rankkaa. Vapaaehtoisesti selvitymiselämyksiä etsivät ovat jo aivan eri asia, he saattavat hyvinkin nauttia elämästään ja olla omalla tavallaan rikkaita.
Facebookkia lueskellessani näin juuri kuvan maalaistorpan keittiöstä; puuhella, vieressään sähköliesi, kaapiston päällä rivi kuparipannuja koristeena ja siistiä harmoniaa. Ja kysymys kuvan lähettäjältä; elääkö kukaan muu enää näin alkeellisesti?
Eipä tuossa mitään, mutta ne vastaukset! Eikös vaan, löytyi kymmenittäin niitä jotka kiirehtivät kertomaan että niinhän meilläkin mökillä, jossa saatamme koko kesäkauden viihtyä.
Niinpä niin. Mutta vaatimattoman elämän, silloin kun se tarkoittaa ainoaa asuntoa, vanhaa mökkiä johon ei tosiaan sisälly maita ja mantuja joista niin polttopuut kuin perunat ja vihannekset, "heti rannasta alkavat" kalavedet ja metsästysoikeudet kuuluvat, on aivan eri asia kuin silloin kun varallisuus sallii kaikilla mukavuuksilla varustetun, palvelujen lähellä olevan asunnon lisäksi fiilistelyyn ja rentoutumiseen tarkoitetun kesämökin omistamisen.
Ei, ei minulla tässä pohdinnassa aivan "oma lehmä ojassa" ole. Vaikka vaatimattomassa torpassa kaukana palveluista ja julkisista liikenneyhteyksistäkin asun ja elelen vanhenevan äijän yksitoikkoista elämää, en omalla kohdallani tätä vielä köyhyytenä asumisenkaan suhteen pidä. Minulla kun kuitenkin on pienen eläkkeeni ja vuosi vuodelta satunnaisemmiksi käyvien ansiotöideni pohjalta aivan realistinen mahdollisuus milloin tahansa naulata mökkini ovet ja ikkunat umpeen (myydyksihän tällaista ei saisi , purkukuntoisena olisi kaupattava) ja vuokrata jostain asutuskeskuksesta yksiö kaikilla mukavuuksilla, kaikkien kauppojen kirjastojen, harrastusmahdollisuuksien ja kulkuyhteyksien vierestä. Minun kohdallani kysymys on siis vain valinnasta. Kaikilla ei ole.
Jaa että miksi minä sitten tämmöisiäkin kirjoittelen? Ehkä ihan vaan omaksi ilokseni, eikös siinä Maslowin tarvehierarkiassa jossain liki huippua ole se myös se itsensä toteuttamisen tarve? Kun perusasiat ovat kunnossa, ei ole nälkä eikä vilu, turvallisuuskin suhtkoht... suvunjatkamistarve siihen liittyvine ihmissuhdesäätöineen lienee tämän ikäisellä äijällä jo ohi... kirjoittaminen, ihan omista ajatuksista, on jopa jonkinlaista tyydytystä antavaa.. Eikä tietysti joskus harvoin syntyvä keskustelu ja palaute, ei sekään pahitteeksi olisi.
Nuku yö ulkona -haaste.
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 423
Taas on haasteen aika. Suomen latu ja muut luonnosta tykkäävät ovat sopineet että haasteen päivämäärä on nyt.
Suomi nukkuu lauantaina 10. kertaa ulkona - Suomen Latu
Olemmeko me jo vieraantuneita luonnosta ja vaatimattomasta elämästä että ihan erityisellä haasteella on ihmisiä houkuteltava edes yhdeksi yöksi vuodessa ulos?
Lue lisää: Nuku yö ulkona -haaste.
Pientä omavaraistelua
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 358
On taas se aika vuodesta jolloin vaatimattomammin asuva ihmispolo väkisinkin huomaa että syksy on tulossa. Öisin on viileää ja aamutuimaan on ruohikko märkää ja kylmää, ei ole varpaille niin mieluisaa siinä avojaloin tepsuttelu kuin vielä kuukausi sitten. Väkisin tulee mieleen miten taas ensi talvesta yli päästään.
On juuri se hetki jolloin on valmistauduttava talveen. On kerättävä mustikat, puolukat, sienet ja vaikka viimeiset nokkosenlehdet kuivumaan jotta sitten on talvella mistä ottaa. Nyt tietysti joku viisaampi ja elämänsä tuottavammin elänyt oikaisee minua ja kertoo että ei semmoisia tarvita. Foinikialaiset, huhun mukaan, keksivät rahan ja sen jälkeen sitten onkin ollut elämä helppoa. Otetaan tarpeellinen määrä rahaa mukaan ja mennään ostamaan mitä kulloinkin tarvitaan. Eikä nykyään tarvita edes rahoja, kunhan on pankkikortti ja sen takana katetta niin ei muuta kuin aina halujen mukaan ruokaa ja muuta tarvekalua kassiin ja takaisin kotiin. Vai että itse metsään... ei sinne viitsi ,kun on leppoisampaakin tekemistä.
Minulle iski tänään tietoisuus siitä että polttopuukoppini sisältö saattaa kyllä kevättalveen asti riittää, mutta entäs sitten? Tulee toinen syksy ja toinen talvi, ja minussa voi vielä silloinkin sen verran henki pihistä että lämmintä mökissäni kaipaan. Kun tässä tontilla kasvaa ihan omia aikojaan erivahvuisia koivuja, joita joka tapauksessa on silloin tällöin harvennettava, sähköjohtojen vierestä ainakin. Ne saa kyllä kumoon, mutta kun klapien kuivuminenkin ottaa oman aikansa niin tässä on, perhana vieköön, jotenkin ajateltava hiukan eteenpäin. Ei siis sovi näin vähävaraiselle se mainostettu "päivä kerrallaan" -filosofia. Niin houkutteleva kuin se olisikin, ilman huolia huomisesta ottaa rennosti ja murehtimatta.
Moottorisaha tietysti kaipasi huoltoa ja ketjun teroitusta, ei se ollut joutilaana itsestään sen paremmaksi tullut kuin sen viimeksi jättäessäni. Puun sain kumoon, tuon ja toisenkin. Ja pätkiksi. Pilkottava ne vielä on, mutta johan on sekin työ tähän ikään senverran tutuksi tullut että lujasti uskon senkin onnistuvan.
Niinpä. Se on vähän itsekunkin henkilöhistoriasta kiinni, mitä tarvitsee esimerkiksi seitsemänkymppisenä tehdä. Minulla talvella lämpimänä pysymisessä on tuo puuhella isossa roolissa. Kun sinne päivittäin jonkun pesällisen lataa ja siinä samalla tietysti kiehahtaa niin perunasoppa kuin tiskivesikin -ja sähkölasku pysyy sellaisissa lukemissa että sen pystyy itkemättä maksamaan. Se antaa jo pikkuisen turvallisuuden tunnettakin, voi ajatella että ehkäpä tässä sentään vielä ensi keväänä käki kukutetaan...
Ei talven yli pääseminen tietenkään sillä selvää ole että klapeja on tehty. Eipä niin. Tarvitaan siinä monenlaista muutakin. Villasukkia on hyvä olla ja lämmintä vaatetta. Niitä pitäisi olla. Eivät ne vaatteet juurikaan kulu, ne talvivaatteet. Kun niitä vuosikymmenien varrella olen ostellut niin saattaapa hyvinkin olla villapaitaa ja palttoota minun loppuelämäni tarpeisiin. Kun en edelleenkään aio kallistaa korvaani kauppamiesten puheille joiden mukaan vaatevarasto on uudistettava, kulloisenkin muodin mukaiseksi lähes vuosittain. Minun ei tarvitse.
Sienikausi ei täällä ole oikein vielä alkanut, siinä mielessä ei metsään ole kiirettä. Kuivattua suppilovahveroa minulla on vielä ainakin yhden talven tarpeisiin, ja näkyy olevan pakastimessa hiukan vuoden vanhoja mustikoitakin. Kai ne sentään vuoden syötävinä säilyvät?
Puolukka kypsyy kohtsiltään, se on minulle paljon mieluisampi marja kuin mustikka siksi että sen perkaaminen ei ole semmoista suttaamista kuin mustikoiden.
Entisaikaan täälläpäin muuten isommat työpaikat, ainakin joku nahkatehdas, järjesti työläisilleen marjanpoimintareissuja metsään tähän aikaan vuodesta. Linja-auto lähti aamulla ja haki illemmalla porukan takaisin kotiin. Siinä jo haiskahti jonkinlainen työläisistä huolehtiminen. Eipä taida enää tapahtua sellaista? Eivätkä tuontapaista ihmisten auttamista ota nykyiset hyvinvointialueet virkakoneistoineen kuuleviin korviinsa. En edes yllytä että menkääs kyselemään...
Mutta entäs nämä yhdistykset, järjestökenttä? Olisiko niistä auttamaan ihmisiä omatoimisuuden rippeiden säilyttämisessä? Vai onko helpompaa vaan keskittyä kampaviinerien puputtamiseen silloin kun yleensä jäsenistöä koolle kutsutaan? Olisiko niistä apua? Joskus aikoinaan eduskuntavaalien yhteydessä yhteiskunta sen oli heikompiosaisten puolella että tolppailmoituksissa kehoitti "muistamaan niitä joilla ei omaa hevosta ole" . Taitaa olla tänä päivänäkin niin ettei ihan kaikilla ole varaa oman kulkuneuvon ylläpitoon ja linja-autovuorot näkyy sivukulmille lopetetun jotta autokauppiaat olisivat kynsiinsä saaneet jokaisen jolla edes velaksi on mahdollisuus joku moottorikulkuneuvo ostaa. Mutta kun kaikilla ei ole sittenkään varaa! Tässä olisi jotain tilausta taas yhteistoiminnalle ja solidaarisuudelle.
