Taas on haasteen aika. Suomen latu ja muut luonnosta tykkäävät ovat sopineet että haasteen päivämäärä on nyt.
Suomi nukkuu lauantaina 10. kertaa ulkona - Suomen Latu
Olemmeko me jo vieraantuneita luonnosta ja vaatimattomasta elämästä että ihan erityisellä haasteella on ihmisiä houkuteltava edes yhdeksi yöksi vuodessa ulos?
Elokuun lämpimät ja pimeät yöt olivat varhaisnuoruuden jännittävintä aikaa. Vaikken mitään tunnusta niin syrjäkylällä saattoi poikajoukko hiipiä omenavarkaisiin, taskulampun omistaja oli ehdoton johtaja. Usein oli tiedossa sekin että naapurin tytöt nukkuisivat teltassa -sinne piti yrittää jutustelemaan, sen ihmeellisempää siellä ei tapahtunutkaan. Mutta oli se jännää! Vähän vanhempina marssittiin pitkänä letkana kohti metsien kätköissä olevaa järveä, mukana tuskin paljon muuta kuin tulitikut ja suolaa siltä varalta että joku kalan saisi nuotiolla paistettavaksi. Joskus kävi niinkin että jonon viimeisenä lampsiva poika paikatuissa housuissaan naposteli kulkiessaan yhteiseksi evääksi tarkoitetun ranskanleivän. Ei siitäkään meteliä nostettu, ei päivän ja yön syömättömyys poikanuijien muutenkin laihoissa vartaloissa tuntunut.
Tuli toinen aika, itsekullekin. Osa kiipesi yhteiskunnan eriarvoistavia tikkaita näköalapaikoille, osa sai tuhertaa jokapäiväisen soppansa ja iltakaljansa eteen haalareissaan, yhä harvemmin muistui mieleen metsäpolku ja syksyisen yön lämmin henkäys.
Niin kävi minullekin. Vasta kun muutaman kerran oli elämä iskenyt ja taas uudelleen lähtenyt nollasta, omaisuus hyvin mahtuneena pariin muovikassiin, kuten vanha sanonta kuului, "jos puuhun kiipesi niin maahan ei jäänyt mitään". Silloin tällöin muistuivat mieleen elämän vaatimattomammat ja ilmaiset ilot ja nautinnot. Kuten se luonto. Ei, en muistamisen arvoisena pidä sitä huuruista lauantai-iltaa porilaisessa kapakassa jolloin kesken yhteisen ilonpidon nuoruudenkaverin kanssa keksittiin että hei, mehän lähdetään retkelle! Taksi alle ja niissä kamppeissa joissa oli kapakkaan lähdetty, suunnattiin muutaman peninkulman päähän metsätielle, sille josta erkanisi polku järven rantaan. Taksikuski jo meitä toppuutteli, ette kai te tänne jää?. Me jäimme! Me olimme nousuhumallassamme maailman kaikkeuden rohkeimpia seikkailijoita joille ei pimeä metsä ollut edes haaste. Jonkun korpikuusen juurelle me saimme pienen nuotion, aamulla sitten nälissämme ja krapulassa paljonkaan toisillemme puhumatta kuljimme saman muutaman kymmenen kilometrin katumusvaelluksen takaisin kaupunkiin.
Ei sitä noin kannata tehdä, kokemuksen syvällä rintaäänellä tässä viisastelen. Mutta eipä tarvitsekaan. Nyt, monien vuosikymmenien opettamana, osaan minäkin ottaa vähän rauhallisemmin. Tuohon pihamaan nurkkaan varaan muutaman klapin, viritän kevytpressusta laavun ja siihen itseni huomisiltana oikaisen. Kuuntelen yötä, olen mielestäni osa luontoa ja tätä maailmaa.. Tietäen että jos sekin pahalta tuntuu niin voin sitten kävellä sisälle joustinpatjalleni köllöttelemään.
