karinblogi

On taas se aika vuodesta jolloin  vaatimattomammin asuva ihmispolo  väkisinkin huomaa että syksy on tulossa.   Öisin on viileää ja aamutuimaan  on ruohikko   märkää ja kylmää, ei  ole varpaille niin mieluisaa siinä avojaloin tepsuttelu kuin vielä kuukausi sitten.  Väkisin tulee mieleen  miten taas ensi talvesta  yli päästään.      

 puukatkottunaOn juuri se  hetki jolloin on valmistauduttava talveen.   On kerättävä mustikat, puolukat, sienet ja vaikka viimeiset nokkosenlehdet kuivumaan  jotta sitten on talvella mistä ottaa.    Nyt tietysti joku viisaampi ja  elämänsä tuottavammin elänyt oikaisee minua ja kertoo että ei semmoisia tarvita. Foinikialaiset, huhun mukaan, keksivät rahan ja sen jälkeen sitten onkin ollut elämä helppoa.   Otetaan tarpeellinen määrä rahaa mukaan ja mennään ostamaan mitä kulloinkin tarvitaan. Eikä nykyään tarvita edes   rahoja, kunhan on pankkikortti ja sen takana  katetta niin ei muuta kuin aina halujen mukaan  ruokaa ja muuta tarvekalua kassiin  ja takaisin kotiin. Vai että itse metsään... ei  sinne viitsi ,kun on  leppoisampaakin tekemistä.  

Minulle iski tänään tietoisuus siitä että polttopuukoppini sisältö  saattaa kyllä kevättalveen asti riittää, mutta entäs sitten?  Tulee toinen syksy ja toinen talvi, ja minussa voi vielä silloinkin sen verran henki pihistä että  lämmintä mökissäni kaipaan.    Kun tässä tontilla  kasvaa ihan omia aikojaan  erivahvuisia koivuja, joita joka tapauksessa on silloin tällöin harvennettava,  sähköjohtojen vierestä ainakin.   Ne saa kyllä kumoon, mutta  kun klapien kuivuminenkin ottaa oman aikansa niin tässä on, perhana vieköön, jotenkin ajateltava hiukan eteenpäin. Ei siis sovi  näin vähävaraiselle se mainostettu "päivä kerrallaan"  -filosofia.  Niin houkutteleva kuin se olisikin, ilman huolia huomisesta  ottaa rennosti ja murehtimatta. 

Moottorisaha tietysti kaipasi huoltoa ja ketjun teroitusta, ei se ollut joutilaana itsestään sen paremmaksi tullut kuin  sen viimeksi jättäessäni.   Puun sain kumoon, tuon ja toisenkin. Ja pätkiksi.  Pilkottava ne vielä on,  mutta  johan on sekin työ tähän ikään senverran tutuksi tullut että lujasti uskon senkin onnistuvan.

 

 

puitahellaan 1Niinpä. Se on vähän itsekunkin  henkilöhistoriasta kiinni, mitä tarvitsee  esimerkiksi seitsemänkymppisenä  tehdä.   Minulla  talvella lämpimänä pysymisessä on tuo puuhella  isossa roolissa.  Kun sinne  päivittäin jonkun pesällisen lataa  ja siinä samalla tietysti kiehahtaa niin perunasoppa kuin tiskivesikin  -ja sähkölasku pysyy  sellaisissa lukemissa että sen pystyy itkemättä maksamaan.   Se  antaa jo pikkuisen turvallisuuden tunnettakin, voi  ajatella että ehkäpä tässä sentään vielä ensi keväänä käki kukutetaan...

 

Ei talven yli  pääseminen tietenkään sillä selvää ole että klapeja on tehty.  Eipä niin.   Tarvitaan siinä monenlaista muutakin.  Villasukkia on hyvä olla ja lämmintä vaatetta.  Niitä pitäisi olla.  Eivät ne vaatteet juurikaan  kulu, ne talvivaatteet.  Kun niitä vuosikymmenien varrella olen   ostellut niin   saattaapa hyvinkin olla villapaitaa ja palttoota minun loppuelämäni tarpeisiin.   Kun  en edelleenkään aio kallistaa korvaani kauppamiesten puheille joiden mukaan   vaatevarasto on uudistettava, kulloisenkin muodin mukaiseksi   lähes vuosittain.   Minun ei tarvitse.  

Sienikausi ei  täällä ole oikein vielä alkanut,  siinä mielessä ei metsään ole kiirettä. Kuivattua suppilovahveroa minulla on vielä ainakin yhden talven tarpeisiin,  ja näkyy olevan pakastimessa hiukan vuoden vanhoja mustikoitakin. Kai ne sentään vuoden syötävinä säilyvät?  

Puolukka kypsyy kohtsiltään,  se on minulle paljon mieluisampi marja kuin mustikka siksi että sen perkaaminen ei ole semmoista suttaamista kuin mustikoiden.      

Entisaikaan täälläpäin muuten isommat työpaikat,  ainakin joku nahkatehdas, järjesti työläisilleen marjanpoimintareissuja metsään tähän aikaan vuodesta. Linja-auto lähti aamulla ja haki illemmalla porukan takaisin kotiin. Siinä jo haiskahti jonkinlainen työläisistä huolehtiminen.  Eipä taida enää tapahtua sellaista?   Eivätkä tuontapaista ihmisten auttamista ota nykyiset hyvinvointialueet virkakoneistoineen kuuleviin korviinsa. En edes yllytä että menkääs kyselemään...     

Mutta entäs nämä yhdistykset, järjestökenttä? Olisiko niistä  auttamaan ihmisiä  omatoimisuuden rippeiden säilyttämisessä?  Vai onko helpompaa vaan keskittyä kampaviinerien  puputtamiseen silloin kun yleensä jäsenistöä  koolle kutsutaan?    Olisiko niistä apua?  Joskus aikoinaan eduskuntavaalien yhteydessä  yhteiskunta sen oli heikompiosaisten puolella että tolppailmoituksissa kehoitti "muistamaan niitä joilla ei omaa hevosta ole" . Taitaa olla tänä päivänäkin niin ettei ihan kaikilla ole varaa oman kulkuneuvon ylläpitoon ja linja-autovuorot näkyy  sivukulmille lopetetun jotta autokauppiaat olisivat kynsiinsä saaneet jokaisen jolla edes velaksi on mahdollisuus joku  moottorikulkuneuvo ostaa.  Mutta kun kaikilla ei ole sittenkään varaa!     Tässä olisi  jotain tilausta taas yhteistoiminnalle ja solidaarisuudelle.