On taas se aika vuodesta jolloin vaatimattomammin asuva ihmispolo väkisinkin huomaa että syksy on tulossa. Öisin on viileää ja aamutuimaan on ruohikko märkää ja kylmää, ei ole varpaille niin mieluisaa siinä avojaloin tepsuttelu kuin vielä kuukausi sitten. Väkisin tulee mieleen miten taas ensi talvesta yli päästään.
On juuri se hetki jolloin on valmistauduttava talveen. On kerättävä mustikat, puolukat, sienet ja vaikka viimeiset nokkosenlehdet kuivumaan jotta sitten on talvella mistä ottaa. Nyt tietysti joku viisaampi ja elämänsä tuottavammin elänyt oikaisee minua ja kertoo että ei semmoisia tarvita. Foinikialaiset, huhun mukaan, keksivät rahan ja sen jälkeen sitten onkin ollut elämä helppoa. Otetaan tarpeellinen määrä rahaa mukaan ja mennään ostamaan mitä kulloinkin tarvitaan. Eikä nykyään tarvita edes rahoja, kunhan on pankkikortti ja sen takana katetta niin ei muuta kuin aina halujen mukaan ruokaa ja muuta tarvekalua kassiin ja takaisin kotiin. Vai että itse metsään... ei sinne viitsi ,kun on leppoisampaakin tekemistä.
Minulle iski tänään tietoisuus siitä että polttopuukoppini sisältö saattaa kyllä kevättalveen asti riittää, mutta entäs sitten? Tulee toinen syksy ja toinen talvi, ja minussa voi vielä silloinkin sen verran henki pihistä että lämmintä mökissäni kaipaan. Kun tässä tontilla kasvaa ihan omia aikojaan erivahvuisia koivuja, joita joka tapauksessa on silloin tällöin harvennettava, sähköjohtojen vierestä ainakin. Ne saa kyllä kumoon, mutta kun klapien kuivuminenkin ottaa oman aikansa niin tässä on, perhana vieköön, jotenkin ajateltava hiukan eteenpäin. Ei siis sovi näin vähävaraiselle se mainostettu "päivä kerrallaan" -filosofia. Niin houkutteleva kuin se olisikin, ilman huolia huomisesta ottaa rennosti ja murehtimatta.
Moottorisaha tietysti kaipasi huoltoa ja ketjun teroitusta, ei se ollut joutilaana itsestään sen paremmaksi tullut kuin sen viimeksi jättäessäni. Puun sain kumoon, tuon ja toisenkin. Ja pätkiksi. Pilkottava ne vielä on, mutta johan on sekin työ tähän ikään senverran tutuksi tullut että lujasti uskon senkin onnistuvan.
Niinpä. Se on vähän itsekunkin henkilöhistoriasta kiinni, mitä tarvitsee esimerkiksi seitsemänkymppisenä tehdä. Minulla talvella lämpimänä pysymisessä on tuo puuhella isossa roolissa. Kun sinne päivittäin jonkun pesällisen lataa ja siinä samalla tietysti kiehahtaa niin perunasoppa kuin tiskivesikin -ja sähkölasku pysyy sellaisissa lukemissa että sen pystyy itkemättä maksamaan. Se antaa jo pikkuisen turvallisuuden tunnettakin, voi ajatella että ehkäpä tässä sentään vielä ensi keväänä käki kukutetaan...
Ei talven yli pääseminen tietenkään sillä selvää ole että klapeja on tehty. Eipä niin. Tarvitaan siinä monenlaista muutakin. Villasukkia on hyvä olla ja lämmintä vaatetta. Niitä pitäisi olla. Eivät ne vaatteet juurikaan kulu, ne talvivaatteet. Kun niitä vuosikymmenien varrella olen ostellut niin saattaapa hyvinkin olla villapaitaa ja palttoota minun loppuelämäni tarpeisiin. Kun en edelleenkään aio kallistaa korvaani kauppamiesten puheille joiden mukaan vaatevarasto on uudistettava, kulloisenkin muodin mukaiseksi lähes vuosittain. Minun ei tarvitse.
Sienikausi ei täällä ole oikein vielä alkanut, siinä mielessä ei metsään ole kiirettä. Kuivattua suppilovahveroa minulla on vielä ainakin yhden talven tarpeisiin, ja näkyy olevan pakastimessa hiukan vuoden vanhoja mustikoitakin. Kai ne sentään vuoden syötävinä säilyvät?
Puolukka kypsyy kohtsiltään, se on minulle paljon mieluisampi marja kuin mustikka siksi että sen perkaaminen ei ole semmoista suttaamista kuin mustikoiden.
Entisaikaan täälläpäin muuten isommat työpaikat, ainakin joku nahkatehdas, järjesti työläisilleen marjanpoimintareissuja metsään tähän aikaan vuodesta. Linja-auto lähti aamulla ja haki illemmalla porukan takaisin kotiin. Siinä jo haiskahti jonkinlainen työläisistä huolehtiminen. Eipä taida enää tapahtua sellaista? Eivätkä tuontapaista ihmisten auttamista ota nykyiset hyvinvointialueet virkakoneistoineen kuuleviin korviinsa. En edes yllytä että menkääs kyselemään...
Mutta entäs nämä yhdistykset, järjestökenttä? Olisiko niistä auttamaan ihmisiä omatoimisuuden rippeiden säilyttämisessä? Vai onko helpompaa vaan keskittyä kampaviinerien puputtamiseen silloin kun yleensä jäsenistöä koolle kutsutaan? Olisiko niistä apua? Joskus aikoinaan eduskuntavaalien yhteydessä yhteiskunta sen oli heikompiosaisten puolella että tolppailmoituksissa kehoitti "muistamaan niitä joilla ei omaa hevosta ole" . Taitaa olla tänä päivänäkin niin ettei ihan kaikilla ole varaa oman kulkuneuvon ylläpitoon ja linja-autovuorot näkyy sivukulmille lopetetun jotta autokauppiaat olisivat kynsiinsä saaneet jokaisen jolla edes velaksi on mahdollisuus joku moottorikulkuneuvo ostaa. Mutta kun kaikilla ei ole sittenkään varaa! Tässä olisi jotain tilausta taas yhteistoiminnalle ja solidaarisuudelle.
