Lopputili taas kerran
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 708
Eilen taas annoin verokorttini, tämän työn kun tein ihan virallisessa työsuhteessa. Näitäkin sattuu, kun maksaja mieluummin ottaa minut työsuhteeseen kuin teettää yrityksen laskutyönä. Siihen on omat kustannussyynsä, arvonlisävero ym, eli rahasta on kysymys. Työ tehty on, ja ilmeisesti kunnialla kun kerran kelpasi. Jopa kysyivät että onko tuossa tuntilistassa nyt varmasti kaikki, kyllä tässä oli enempään varauduttu. No, eihän ne työtunnit, tuossakin paljon enemmän maksoivat aineet jotka sitten piti tietysti firmani kautta laskuttaa.
Illalla, kun taas helteisen päivän päätteeksi sänkyyn selälleni asetuin, aloin miettimään että moneskohan lopputili tämä oikein mahtoi ollakaan. Eihän niitä kaikkia työnantajiaan tällainen ikänsä pätkä- ja tilapäistöillä itseään vaihtelevalla menestyksellä elättänyt edes muista, mutta siinä loikoillessani toisellesadalle pääsin. Eikä niissä, muistini mukaan, joukossa ollut sellaisia että huonon työnteon, laiskuuden tai muun sellaisen takia olisi minua maantielle laitettu. Kyllä ne ovat päättyneet siihen että työ on tullut valmiiksi, teettäjä lopettanut toimintansa tai peräti konkurssiin ajautunut. Jokunen sellainen että kun en riittävän pitkään aikaan ole lanttiakaan työstäni saanut niin olen sitten kerännyt leikkikaluni ja niellyt harmini, poistunut paikalta.
Sitä sattui silloin ison laman aikaan, 90-luvulla sen verran usein että jäi saamatta yhteensä yli vuoden työansiot. Kun omat kulut juoksivat niin oma konkurssihan siitä tuli. Eikä silloin ollut pikkuyrittäjille mitään tukiaisia. Kysyin, nöyrästi menin kunnan toimistoon kysymään jos jotain elatusapua saisin, kun tuloton ja rahaton olen Ei, sanoivat. Kun minulla silloin oli vaimo, joka linja-autonkuljettajana sentään jonkun silloisen markan sai palkkaa, niin ei minulle mitään yhteiskunnan taholta annettu. Eikä merkinnyt mitään se, että hänellä oli kaksi omaa lastaan jotka nekin oli elätettävä. Ruokkikoon siis minutkin, arvelivat. Ruokkihan se, hyväluontoinen ihminen. Mutta kyllä minua hävettikin.
Siitä on aikaa, ja mitäpä siitä, enää. Sittemmin on taas jotain työtä löytynyt ja nykyään pystyn jo ihan joka päivä syömään, asumaankin sateensuojassa ja jos jos tositarve tulee niin jopa joskus uutta vaatettakin ostamaan. Ei hätää. Sitä joskus ihmettelen, uutisia kuunnellessani, että kovasti ollaan murheellisia kun jossain joku työmaa loppuu, ja ihmiset, jotka ovat jopa kymmeniä vuosia saaneet nostaa tililleen putoavan palkan säännöllisesti, ilman keskeytyksiä. Kun olen tämän yli viisikymmentä vuotta kestäneen työläisyyteni aikana huomannut, että jos ei vallan juopottele, rellestä eikä yritä nostaa elintasoaan naapurien kadehdittavaksi ihan yli todellisten tulojensa niin kyllä niistä säännöllisistä, työehtosopimusten mukaisita palkoista väkisinkin jotain taskun pohjalle jää. Monelle asuntoja, kiinteistöjä, laitetta ja vempelettä jos jonkinlaisia. Ei siinä yksi eikä viisikään lopputiliä vielä heilauta, jos ihan totta puhutaan. Kun näistä sadastakin (tai enemmästä) sentään ihminen hengissä ja hyväkuntoisena selviytyy.
Mutta, tässä nyt sitten joutoaikaa viettelen ja onhan pientä hajua sentään seuraavastakin maksajasta. Ei hätää niin kauan kuin tilanne tällainen on. Tulevat muuten kalliiksi nuo roskakatokset. Ei niinkään siksi että astioita on oltava tuhoton määrä vaan siksikin että huligaanien ja turhautuneiden nuorten tulitikkuleikkien takia palomääräykset vaativat helkutin kallista palolevyä niin seiniin kuin kattoon jopa kaksinkertaisena... Siihen nyt on päästy. Enpä muista että tuollaistakaan olisi ennen tarvinnut pelätä.
Menneisyyden haikailua?
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 638
Sanovat, viisaat, että pitäisi katsella eteenpäin eikä taaksepäin. Asioita syvemmin ymmärtävät huomauttavat että joka ei historiaa tunne, ei tätäkään päivää ymmärrä. Totuuden siemen on molemmissa, ehkä vain osatotuus kuten niin monissa muissakin asioissa. Viisauksien varaan en juuri ole elämääni rakentanut, tottapuhuen en edes omakohtaisesti hoksattujen viisauksien varaan.
Niin minä olen juossut halujeni, haaveideni, sattumanvaraisten jollekin polulle töytäisyjen ja joskus pelkkien arvaustenkin perusteella. Olen varmasti, ainakin nuorempana, matkinut muita, yrittänyt jo kansakoulusta saadun arvoasetelman mukaan kilpailla jos jonkinlaisessa juoksussa ja hikisessä punnerruksessa, niin työelämässä kuin vapaa-aikanakin.
Siitäkin huolimatta etten koskaan tuntenut tarvetta osallistua kaikkein selkeimmin kilpailemista ja ihmisten paremmuusjärjestystä korostaviin touhuihin. Pikemmin ne kaukaa kiersin, en hiihtokilpailuun lähtenyt eikä minulle merkinnyt mitään se kuka vikkelimmin juoksee tai toista nyrkillä päänuppiin pamauttaa. Sensijaan on ollut muita asioita joista olen kovasti pitänyt. Yksi niistä oli jo nuoresta pitäen yhteisöllisyys ja ihmisten toisistaan välittäminen, yhdessä tekeminen, solidaarisuus ja toinen toistensa tukeminen, yhdessä asioihin vaikuttaminen. Minun nuoruudessani, siellä pienessä maalaiskylässä joka enimmäkseen koostui työläisistä. Omaisuutta oli vain harvoilla, enimmäkseen se oli maaomaisuutta joka jo silloin oli sukupolvien saatossa keskittynyt kovin harvoihin käsiin, viimeisten pienviljelijöiden kuolinkamppailu taisi olla parhaillaan menossa. Se oli sitä aikaa, jolloin ne piiat ja rengit, tehtaantyöläiset ja rakennusmiehet, harvalukuiset kylän opiskelijat ja joutomiehet, jopa vanhuksetkin, kulkivat sitä syyssontaista maantien reunaa työväentalolle -jonka he ja heidän vanhempansa olivat samoin iltapuhteina ja pyhänseutuina talkoilla rakentaneet. Joku meni osallistumaan näytelmäpiiriin, toinen taas oli kiinnostunut yhteiskunnan rakenteesta, sitä siellä yhdessä tutkittiin, harvoin saatiin joku ulkopuolinen kuuluisuus heille luentoa pitämään. Kiertävä runonlausuja ja taikatemppujen tekijä saattoi kerran vuodessa nousta lavalle. Iltamia, niitä järjestettiin, ohjelmallisia, osin siksi ettei verottaja rankaisisi pelkästä juhlimisesta mutta paljon oli myös halua siihen ohjelman tekemiseen, ihan itse, omin voimin ja omin kyvyin. Se oli sitä ruohonjuuritason kulttuuria joka antoi tekijöilleen paljon. Jotain muuta sen arkisen aherruksen lisäksi.
Milloin se muuttui ja katosi historian hämärään, sellaiseksi jota ehkä joku vanhus yksinäisessä illassaan muistelee mutta kukaan ei tosissaan usko että siinä jotain aineksia tähän päivään olisi? Milloin ne yhdistykset alkoivat muuttua jostain ylhäältä, valtakunnallisista keskusliitoista siellä ylhäällä viilattujen periaateohjelmien ja toimintasuunnitelmien edistäjiksi ja kaavoja toteuttaviksi... milloin alettiin palkkaamaan ylätasolle toiminnanjohtajia, toiminnanohjaajia, projektipäälliköitä, kouluttajia, tutkijoita, yleensä virkamiehiä jotka miettivät valmiiksi ne asiat joita ihmiset aikaisemmin itse ajattelivat pienissä piireissään, milloin päästiin siihen vaiheeseen että yhdistykset alkoivatkin olla olemassa vain virka-aikana, se työläisten työn ohella osallistuminen tuli jo siksikin mahdottomaksi? Se vain hiipi yhdistystoimintaan ja kansalaistoimintaan. Ehkä se oli silloin kun osalla ihmisistä alkoi olla mahdollista "osallistua" myös virkansa ohella työaikanaan, ehkä jopa saivat siitä elantonsa. Niin sanoi yksi edesmenneistä kavereistani että "sitä minä olen ikäni katunut kun olen työläiseksi ruvennut" Vitsinä toki, sillä kansanluokalla ja ikäryhmällä johon hänkin kuului, ei oikeastaaan muita mahdollisuuksia ollut.
Kun edelleen kuulun työväenluokkaan, olkoonkin koko termi vanhentunut ja monien halveksuma, ja kun yritän useimpina arkipäivän valoisina tunteina jotain tehdä leipäni eteen, olen minäkin sitten ajautunut aika kauas nykyisistä yhdistys- ja kansalaistoiminnan muodoista. Ne varmasti toimivat, ja niissä varmasti on edelleen samaa lämmintä yhteisöllisyyttä kuin ennenkin, mutta ne toimivat jo aivan eri vuorokaudenaikaan kuin minulla, työssäkäyvällä ja jotenkin työhöni sidotulla olisi mahdollista olla mukana siitä yhteisöllisyydestä nauttimassa. En minä sille mitään voi, enkä edes yritä, ei tätä suuntausta muutaman duunarin takia ja heidän voimillaan, mihinkään enää muuteta. Ja tuskinpa, sitten kun joskus työntekoni kokonaan loppuu, kovin innokkaasti niihin yhdistyksiin hakeudukaan. Kun olen niinkin olen ajatelut että "ei tupata kun ei tykätä" Kun en ole työläisenä kelvannut niin en kai sitten, joskus, vapaaherrana, yritä esittää jotain muuta kuin olen ja kokeilla josko sitten kelpaisin. Joskus tulee mieleen että olisihan se hienoa jos jonain iltana taas voisi lähteä sitä tienvartta taapertaamaan ja tavata muita päivätyönsä jälkeen yhteisöllistä toimintaa, tavallisia talkoita, yhteishenkeä tuntevia ... ehkä sittenkin niitä voisi olla joku muukin minun lisäkseni?
Kesäistä kevyttä työntekoa
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 219
Ei niin suurensuuri ole tämänkään päivän työn saalis. Mutta kai tyhjää parempi. On laudoitettu, on raudoitettu, on laitettu routaeristyskin. Roskakatos tuohon on tulossa. Niin olen tuota työntekoasiaa tykönäni ajatellut että kunhan riittäisi näitä aamuja joina on jossain päin joku työmaa odottamassa ja siksi hyvä syy nousta sängystä ylös ja jopa hiukan itsekkäästi tuntea itsensä jollain tavalla tarpeelliseksikin.
On joskus askarruttanut päänuppiani että mikähän järki tässä ikäkysymyksessä oikein on. Juuri kun alkaa tuntumaan siltä että edes suurinpiirtein on ihminen oppinut oman ammattinsa hommia tekemään niin ettei aivan joka päivä ole sormi suussa ja katse harhailemassa että mistähän nyt löytäisi jonkun joka selittäisi miten tämmöinenkin tehdään niin eikös vaan olekin jo joidenkin mielestä aika siirtyä pois hus helkkariin työn ääreltä ja joutilaaksi makaamaan -vanhuksena, höh.
Eikä se ikänsä pätkä- ja satunnaishommia tehneellä, usein työttömänäkin olleella, ole aina niin taloudellisestikaan mahdollista alkaa pelkästään eläkkeelläeläjäksi. Usein on pieni pakko jotain silloin tällöin tehdä, jotta leivänsyrjässä pysyy ja sateensuojassa saa asua. Eikä työnteko sinänsä mikään rangaistuskaan ihmiselle ole. Tällaiselle yksinkertaiselle tallaajalle se on pikemmin just se ainoa mahdollisuus toteuttaa tätä ihmisenä olemistaan, tekemällä jotain. Ei nyt ihan niin kuin edesmennyt chileläinen runoilija asian kertoi; " työtä ja työtä, palanen leipää ja unta ruoskan verran..." Kovin monella silti maailmassa on tasan noin. Tässä maassa on työ jo laimentunut aika siedettäväksi, jotain on kovalla tappelulla saatu sentään aikaan.
Niin, tuohon siis tehdään roskapöntöille sateensuoja. Ei niitä niin mukava ole lumihangesta talvella kaivella, joten tarpeeseen tulee. Roskalaatikoita on nyt pakko olla monenmoisia. Kahdeksan erilaista tuohonkin tulee. Ehkä hyvä niin. Mutta on siinä vähän ylinmääräistäkin hommaa. Kovat ovat palomääräykset. Helkkarin painavalla ja kalliilla palonkestävällä levyllä on sisäpinta vuorattava. Katon sisäpintaan jopa kaksinkertainen palolevy. Eiväthän ne roskat mitenkään itsessään palovaarallisia olisi, mutta kun ovat keksineet , jotkut nykynuoret, kai elämän sietämättömän helppiyuden ahdistamina, että sytytelläänpä noitakin palamaan. Ja sitten kun ei asialle mitään muuta osata tehdä niin yritetään sitten rakennuttaa kaikki niin palamattomaksi että ei syty, ei.
Onhan sillä työllistävä vaikutus, juu. Saan minäkin jonkun euron. Mutta ehkä, jos asiat toisin olisivat, taloyhtiöt saattaisivat jotain sinänsä hyödyllisempää rakennuttaa niilläkin rahoilla?
Jotain rajaa siihen nöyryyden ylistykseenkin
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 393
Että ihan syntymäpäivä -mainostajat muistuttavat .
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 666
Jokunen liikeyritys on houkutellut minua tekemään kauppaa kanssaan. Ovat lirkutelleet sillä varjolla että mukamas onnittelevat vanhenemiseni johdosta.
Jo jonkun viikon etukäteen. Ei se vuosikymmmenten vaihtuminen minun kohdallani ole edes ihan vielä tämän päivän juttu. Kai heillä siihen koneet ja ohjelmat on, jotka automaattisesti lähettävät postia kun joku tulee jonkun tietyn ikäiseksi. Ei mene ihan läpi, minun kohdallani.
Että syntymäpäivä! Tottakai, oli minullakin semmoinen päivä. Yksi ja ainoa. Lokakuussa 1954. En siitä muista mitään. Sen tiedän että ei se niin juhlaa ollut. Veristä ja sotkuista, ahdasta ja kivuliasta, melkoista äheltämistä kaikkine napanuoran leikkaamisineen, ehkä joku läiskäisi persuksille ja totesi että alapa vetämään henkeä ja puhaltamaan ulos, ja sitä sitten tästä eteenpäin niin kauan kuin elämääsi riittää. Ei täällä laiskana olla! Pesivät, luulisin, ja kohta paketoivat kapaloon, pakkopaidan tapaiseen kääreeseen, jonka sisällä sitten piti punnertaa paskaa ulos ja yrittää rääkyä sitä epämukavaa oloaan.
Ei , minulla ei ole mitään halua toiseen, kolmanteen tai useampaan syntymäpäivään, kyllä se yksi riitti.
Eikä onneksi ole sellaisen viettoa vaadittukaan, vähällä olen sen asian suhteen päässyt, kiitollinen olen.
Tiedän, on ihmisiä joilla on tapana vuosittain nostaa itsensä jotenkin valokeilaan ja nimenomaan kalenterin siinä kohdassa jossa on se syntyminen tullut suoritettua- liekö sitten kenenkään kohdalla niin vapaaehtoista ollut sekään. Pakollisena osana elämää useimmilla, luulisin.
Totta, jos ihmisessä on jotain erityisen huomionarvoista ja erinomaista, niin saahan sen kertoa. Ja odottaa että joku sentään pitää puheen jossa ne erinomaisuudet ja paremmuudet tuo julki. Mikäpä siinä. Ja varmasti useimmat ihmiset jaksavat kuunnella pitkätkin kehumiset punastelematta.
Mutta eivät ne niin tarpeellisia tällaisen tavallisen taapertajan kohdalla ole. Väkisintehdyiltä tuntuisivat minunkin kohdallani kehumiset. Kun en ole missään asiassa muita parempi ollut, jos niinkään hyvä.
Ei ole, muistaakseni, yhdenainoaakaan palkintolusikkaa mistään kilpailusta. Mitaleista ja pokaaleista puhumattakaan. Häntäpään hiihtäjiin olen aina kulunut, ja ehkä siinä häntäpään porukassa oloni kotoisemmaksi tuntenutkin?
Ei ole ensimmäistäkään kunniakirjaa, eivätkä ole yhdistykset viirejä jakaessaan minun nimeäni listaansa laittaneet. Kun ei ole semmoiseen sitten tarvettakaan ollut.
Ei ole minkäänlaista oppiarvoa, mitenkä semmoista kun siinä viiden-kuudentoista iässä lähdin haalarit päällä ruokaani ansaitsemaan. Ei olis tainnut järkikään niin riittää, tiedä häntä.
Sitä se sitten on ollut, työntekoa. Eikä siinäkään mitään saavutuksia ole tullut. Lienee joskus, ainakin alkuaikoina, rimaa hipoen kelvannut työni teettäjille, joskus joku on toki kehunutkin... vähän mausteeksi. Mutta kun ei ole niitä töitäkään tullut luetteloitua, nykyajan aina esiinvedettyä cv:tä en ole koskaan edes harkinnut itselleni tehdä. Tuskin muistaisin puoliakaan hommista joista olen palkkaa nostanut. Pieninä palasina on leipäni maailmalla ollut, kuten laulussa sanotaan. Ei siis ole siinäkään asiassa kehumiseksi kelpaavaa ja aihetta nokkaani nostaa ylpeyden merkiksi. Eletty on.
Mutta semmoinen juttu joka ei tietenkään muita kiinnosta eikä tarvitsekaan kiinnostaa, on siinä onpa vaan toisinaan ihan helkkarin hauskaakin ollut! Ja sikäli kuin oikein muistan, olen tässä viimeisinä vuosikymmeninä melkein joka päivä syönytkin! Ja saanut sateensuojan, ei niin häävin, mutta asiansa ajavan, itselleni ja vähille työkaluilleni. Mitäpä minä muuta oikeastaan kaipaisinkaan?
Niinpä, ne sähköpostiini saapuneet syntymäpäivä "onnittelut" ja onnittelijoiden itsensätykötekemisyritykset eivät juuri mitään mielenliikahduksia minussa saa aikaan. Pikemmin turhaa työtä tekevät, nuo hakurobotit.
Elämä jatkuu. Ehkäpä kuten Lauri Viidan betonimyllärin loppukaneettina "Elämä jatkui entistä rataa, työtä, työtä se antoi"
