Eilen taas annoin verokorttini, tämän työn kun tein ihan virallisessa työsuhteessa. Näitäkin sattuu, kun maksaja mieluummin ottaa minut työsuhteeseen kuin teettää yrityksen laskutyönä. Siihen on omat kustannussyynsä, arvonlisävero ym, eli rahasta on kysymys. Työ tehty on, ja ilmeisesti kunnialla kun kerran kelpasi. Jopa kysyivät että onko tuossa tuntilistassa nyt varmasti kaikki, kyllä tässä oli enempään varauduttu. No, eihän ne työtunnit, tuossakin paljon enemmän maksoivat aineet jotka sitten piti tietysti firmani kautta laskuttaa.
Illalla, kun taas helteisen päivän päätteeksi sänkyyn selälleni asetuin, aloin miettimään että moneskohan lopputili tämä oikein mahtoi ollakaan. Eihän niitä kaikkia työnantajiaan tällainen ikänsä pätkä- ja tilapäistöillä itseään vaihtelevalla menestyksellä elättänyt edes muista, mutta siinä loikoillessani toisellesadalle pääsin. Eikä niissä, muistini mukaan, joukossa ollut sellaisia että huonon työnteon, laiskuuden tai muun sellaisen takia olisi minua maantielle laitettu. Kyllä ne ovat päättyneet siihen että työ on tullut valmiiksi, teettäjä lopettanut toimintansa tai peräti konkurssiin ajautunut. Jokunen sellainen että kun en riittävän pitkään aikaan ole lanttiakaan työstäni saanut niin olen sitten kerännyt leikkikaluni ja niellyt harmini, poistunut paikalta.
Sitä sattui silloin ison laman aikaan, 90-luvulla sen verran usein että jäi saamatta yhteensä yli vuoden työansiot. Kun omat kulut juoksivat niin oma konkurssihan siitä tuli. Eikä silloin ollut pikkuyrittäjille mitään tukiaisia. Kysyin, nöyrästi menin kunnan toimistoon kysymään jos jotain elatusapua saisin, kun tuloton ja rahaton olen Ei, sanoivat. Kun minulla silloin oli vaimo, joka linja-autonkuljettajana sentään jonkun silloisen markan sai palkkaa, niin ei minulle mitään yhteiskunnan taholta annettu. Eikä merkinnyt mitään se, että hänellä oli kaksi omaa lastaan jotka nekin oli elätettävä. Ruokkikoon siis minutkin, arvelivat. Ruokkihan se, hyväluontoinen ihminen. Mutta kyllä minua hävettikin.
Siitä on aikaa, ja mitäpä siitä, enää. Sittemmin on taas jotain työtä löytynyt ja nykyään pystyn jo ihan joka päivä syömään, asumaankin sateensuojassa ja jos jos tositarve tulee niin jopa joskus uutta vaatettakin ostamaan. Ei hätää. Sitä joskus ihmettelen, uutisia kuunnellessani, että kovasti ollaan murheellisia kun jossain joku työmaa loppuu, ja ihmiset, jotka ovat jopa kymmeniä vuosia saaneet nostaa tililleen putoavan palkan säännöllisesti, ilman keskeytyksiä. Kun olen tämän yli viisikymmentä vuotta kestäneen työläisyyteni aikana huomannut, että jos ei vallan juopottele, rellestä eikä yritä nostaa elintasoaan naapurien kadehdittavaksi ihan yli todellisten tulojensa niin kyllä niistä säännöllisistä, työehtosopimusten mukaisita palkoista väkisinkin jotain taskun pohjalle jää. Monelle asuntoja, kiinteistöjä, laitetta ja vempelettä jos jonkinlaisia. Ei siinä yksi eikä viisikään lopputiliä vielä heilauta, jos ihan totta puhutaan. Kun näistä sadastakin (tai enemmästä) sentään ihminen hengissä ja hyväkuntoisena selviytyy.
Mutta, tässä nyt sitten joutoaikaa viettelen ja onhan pientä hajua sentään seuraavastakin maksajasta. Ei hätää niin kauan kuin tilanne tällainen on. Tulevat muuten kalliiksi nuo roskakatokset. Ei niinkään siksi että astioita on oltava tuhoton määrä vaan siksikin että huligaanien ja turhautuneiden nuorten tulitikkuleikkien takia palomääräykset vaativat helkutin kallista palolevyä niin seiniin kuin kattoon jopa kaksinkertaisena... Siihen nyt on päästy. Enpä muista että tuollaistakaan olisi ennen tarvinnut pelätä.
