Sanovat, viisaat, että pitäisi katsella eteenpäin eikä taaksepäin. Asioita syvemmin ymmärtävät huomauttavat että joka ei historiaa tunne, ei tätäkään päivää ymmärrä. Totuuden siemen on molemmissa, ehkä vain osatotuus kuten niin monissa muissakin asioissa. Viisauksien varaan en juuri ole elämääni rakentanut, tottapuhuen en edes omakohtaisesti hoksattujen viisauksien varaan.
Niin minä olen juossut halujeni, haaveideni, sattumanvaraisten jollekin polulle töytäisyjen ja joskus pelkkien arvaustenkin perusteella. Olen varmasti, ainakin nuorempana, matkinut muita, yrittänyt jo kansakoulusta saadun arvoasetelman mukaan kilpailla jos jonkinlaisessa juoksussa ja hikisessä punnerruksessa, niin työelämässä kuin vapaa-aikanakin.
Siitäkin huolimatta etten koskaan tuntenut tarvetta osallistua kaikkein selkeimmin kilpailemista ja ihmisten paremmuusjärjestystä korostaviin touhuihin. Pikemmin ne kaukaa kiersin, en hiihtokilpailuun lähtenyt eikä minulle merkinnyt mitään se kuka vikkelimmin juoksee tai toista nyrkillä päänuppiin pamauttaa. Sensijaan on ollut muita asioita joista olen kovasti pitänyt. Yksi niistä oli jo nuoresta pitäen yhteisöllisyys ja ihmisten toisistaan välittäminen, yhdessä tekeminen, solidaarisuus ja toinen toistensa tukeminen, yhdessä asioihin vaikuttaminen. Minun nuoruudessani, siellä pienessä maalaiskylässä joka enimmäkseen koostui työläisistä. Omaisuutta oli vain harvoilla, enimmäkseen se oli maaomaisuutta joka jo silloin oli sukupolvien saatossa keskittynyt kovin harvoihin käsiin, viimeisten pienviljelijöiden kuolinkamppailu taisi olla parhaillaan menossa. Se oli sitä aikaa, jolloin ne piiat ja rengit, tehtaantyöläiset ja rakennusmiehet, harvalukuiset kylän opiskelijat ja joutomiehet, jopa vanhuksetkin, kulkivat sitä syyssontaista maantien reunaa työväentalolle -jonka he ja heidän vanhempansa olivat samoin iltapuhteina ja pyhänseutuina talkoilla rakentaneet. Joku meni osallistumaan näytelmäpiiriin, toinen taas oli kiinnostunut yhteiskunnan rakenteesta, sitä siellä yhdessä tutkittiin, harvoin saatiin joku ulkopuolinen kuuluisuus heille luentoa pitämään. Kiertävä runonlausuja ja taikatemppujen tekijä saattoi kerran vuodessa nousta lavalle. Iltamia, niitä järjestettiin, ohjelmallisia, osin siksi ettei verottaja rankaisisi pelkästä juhlimisesta mutta paljon oli myös halua siihen ohjelman tekemiseen, ihan itse, omin voimin ja omin kyvyin. Se oli sitä ruohonjuuritason kulttuuria joka antoi tekijöilleen paljon. Jotain muuta sen arkisen aherruksen lisäksi.
Milloin se muuttui ja katosi historian hämärään, sellaiseksi jota ehkä joku vanhus yksinäisessä illassaan muistelee mutta kukaan ei tosissaan usko että siinä jotain aineksia tähän päivään olisi? Milloin ne yhdistykset alkoivat muuttua jostain ylhäältä, valtakunnallisista keskusliitoista siellä ylhäällä viilattujen periaateohjelmien ja toimintasuunnitelmien edistäjiksi ja kaavoja toteuttaviksi... milloin alettiin palkkaamaan ylätasolle toiminnanjohtajia, toiminnanohjaajia, projektipäälliköitä, kouluttajia, tutkijoita, yleensä virkamiehiä jotka miettivät valmiiksi ne asiat joita ihmiset aikaisemmin itse ajattelivat pienissä piireissään, milloin päästiin siihen vaiheeseen että yhdistykset alkoivatkin olla olemassa vain virka-aikana, se työläisten työn ohella osallistuminen tuli jo siksikin mahdottomaksi? Se vain hiipi yhdistystoimintaan ja kansalaistoimintaan. Ehkä se oli silloin kun osalla ihmisistä alkoi olla mahdollista "osallistua" myös virkansa ohella työaikanaan, ehkä jopa saivat siitä elantonsa. Niin sanoi yksi edesmenneistä kavereistani että "sitä minä olen ikäni katunut kun olen työläiseksi ruvennut" Vitsinä toki, sillä kansanluokalla ja ikäryhmällä johon hänkin kuului, ei oikeastaaan muita mahdollisuuksia ollut.
Kun edelleen kuulun työväenluokkaan, olkoonkin koko termi vanhentunut ja monien halveksuma, ja kun yritän useimpina arkipäivän valoisina tunteina jotain tehdä leipäni eteen, olen minäkin sitten ajautunut aika kauas nykyisistä yhdistys- ja kansalaistoiminnan muodoista. Ne varmasti toimivat, ja niissä varmasti on edelleen samaa lämmintä yhteisöllisyyttä kuin ennenkin, mutta ne toimivat jo aivan eri vuorokaudenaikaan kuin minulla, työssäkäyvällä ja jotenkin työhöni sidotulla olisi mahdollista olla mukana siitä yhteisöllisyydestä nauttimassa. En minä sille mitään voi, enkä edes yritä, ei tätä suuntausta muutaman duunarin takia ja heidän voimillaan, mihinkään enää muuteta. Ja tuskinpa, sitten kun joskus työntekoni kokonaan loppuu, kovin innokkaasti niihin yhdistyksiin hakeudukaan. Kun olen niinkin olen ajatelut että "ei tupata kun ei tykätä" Kun en ole työläisenä kelvannut niin en kai sitten, joskus, vapaaherrana, yritä esittää jotain muuta kuin olen ja kokeilla josko sitten kelpaisin. Joskus tulee mieleen että olisihan se hienoa jos jonain iltana taas voisi lähteä sitä tienvartta taapertaamaan ja tavata muita päivätyönsä jälkeen yhteisöllistä toimintaa, tavallisia talkoita, yhteishenkeä tuntevia ... ehkä sittenkin niitä voisi olla joku muukin minun lisäkseni?
