Nysseotehty
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 435
… ja äitimuori jatkoi: niinko laps tyttäre vattaa.
Tällä kertaa ei ollut kysymys mistään suvunjatkumisesta, vaan yksinkertaisesti näkemiseen liittyvästä uudestisyntymisestä.
Huomasin, että olen minäkin päässyt jo siihen ikään, että papereista saa lukea olevansa vanha. Ainakin siihen viittaa tuo näköelimeen, tai jopa molempiin, hiipinyt sumua aiheuttava kaiherrus.
Jotain siis piti tehdä ettei nyt vallan koko aikaa pimeydessä tarvitse vaeltaa. Pimeyttä kyllä piisaa muutenkin. Aurinkokaan ei tuo paljoa lisävaloa kulkijalle. Vielä.
Paremmin sanottu kuin tehty. Siis tuo lekurille meno ja varsinkin, kun tiesi mitä tuleman pitää. Silmä. Mitä jos... Pelko kouristi joka käänteessä. Kerroin siitä lähes kaikille. Onhan se niin, että kun kertoo omat huolensa muille, on kuin osa taakasta putoaisi. Taakanjakoa. Sehän on tänäkin päivänä tapetilla. Taakanjako. Aina ei kyllä tiedä kenen taakkaa kantaa, mutta hyvä jos omastansa jotain pois saa. Olen siis itsekäs.
Silmälääkärille meno oli ok. Jo aikaisemmin oli esitetty lähetettä operaatioon, mutta kuten kerroin, pelkokertoimeni oli kova. En uskonut vielä tarvitsevani. Olin väärässä. Seuraavalla käynnillä otin ”avun” vastaan. Lähete kaihileikkaukseen. Ja ei kun odottamaan.
Tiesin jonotusajan olevan pitkähkön, mutta olinpa nyt jonossa. Oli aikaa sulatella tulevaa. Sumeus ei kylläkään parantunut, päinvastoin. Puolen vuoden päästä tuli soitto. Maksusitoumus yksityiselle, jos huolin. Huolin, koska en nähnyt (huom. nähnyt) muutakaan vaihtoehtoa, kuin ottaa tarjous vastaan tai edelleen odottaa ja jonottaa. Hintakaan ei ollut tässä esteenä.
Nyt se on siis tehty. Olen uudestisyntynyt ja vastaanottavainen uusille asioille. En edes muistanut, miten valkoinen voi olla valkoinen. Maailma kirkastui niin paljon, ettei nyt siedä jäädä kovin pitkäksi aikaa peilin eteen. Siinä sitä ihmettelee, että kuka ryppyinen sieltä minua katsoo. Ja huusholli. Miten se voikaan olla näin pölyinen ja kaikenlaisia fläkkejä täynnänsä.
Aikansa tämä näköhavannoinnin korjausoperaatio ottaa. Homma ei ole vielä hanskassa, kuten sanotaan. Olen toipilaana. Lopputarkennukset odottavat vuoroaan. Kaksi silmää, toinen hoidettu. Miten jatkossa. Ainakin sen oivalsin, että olen avoimempi ja pelottomampi uuteen koitokseen. Pakko myöntää: ei paha.
P.S.
Oliko tarpeeksi eksplisiittisesti kerrottu?
Sivistysanat ovat monessa mielessä liiaksikin viljeltyjä. Tuokin sana vilisee nykyään tiuhaan. Kielitoimiston sanakirjan mukaan eksplisiittinen tarkoittaa: selvästi, seikkaperäisesti ilmaistu, julki lausuttu, nimenomainen.
Kirjahyllystäni löytyi tällainen kovakantinen ja monisivuinen kirja. Pitäisi varmaan useammin avata ja enemmänkin opiskella, sillä kun uutisia kuuntelee, niin liian monet sanat – minun mielestäni - kierretään tunnistamattomaan muotoon sivistyssanoilla. Asian sisältö jää varjoon. Ei haluta puhua kansalaisille kansanomaisella ja selkeästi ymmärrettävällä tavalla. Syynä tietty oma sivistymättömyyteni.
Nettimaailman yhtenä linkkinä Kielitoimiston sanakirja: https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/
Kaikuja vuosien takaa
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 327
- Itkin minulle täysin vieraan vanhuksen kohtaloa. Minun asiani oli hyvin. Minua tultiin hakemaan sairaalasta kotiin.
Näin kertoi Sirkka S., kun oli sairaalan polilla tahtomattaan joutunut seuraamaan ja väkisinkin kuulemaan erään vanhuspotilaan kohtaloa.
Siis mitä tapahtui?
Sirkka oli joutunut oman sairautensa vuoksi menemään Satakunnan keskussairaalan polille. Oli lauantai. Rinnakkaispedille oli tuotu ambulanssilla vanhus, joka oli kotoutettu Satalinnan sairaalasta. Koska vanhuksella ei ollut mitään sellaista sairautta, joka olisi vaatinut välitöntä sairaalahoitoa, hänelle ei paikkaa sairaalassa siksi ollut. Kotonakaan hän ei kuitenkaan olisi yksin pärjännyt eikä lapsetkaan olleet käytettävissä. Jokin sijoituspaikka olisi tullut löytää.
- Hoitaja soitteli petipaikkaa Porin kaupunginsairaalasta ja alueen vanhainkodeista aina Laviaa myöden, mutta petipaikkaa ei tuntunut löytyvän, kertoi Sirkka kuulemaansa.
Lopulta yksi ja ainoa löytyi läheisestä Liinaharjan vanhainkodista. Ehtona vain oli, että maanantaiaamuksi klo 9 on paikalta poistuttava. Laitospaikan vakituinen haltija tulisi tuolloin kotilomaltaan takaisin.
Porin kokoisessa kaupungissa löytyi siis ko. lauantaina yksi ainoa sijoituspaikka vanhukselle ja tuokin paikka vain maanantaiaamuun asti.
Mitä tämän jälkeen tapahtui, jäi askarruttamaan Sirkkaa. Mihin vanhus sijoitettiin? - Ei kai vaan yksin kotiin!
Sirkka aprikoi, että näinkö se menee, että muorit ja vaarit sekä vammaiset lapset hoidetaan pirtin nurkassa kuten ennen vanhaan. - Tehostetaan, tehostetaan! Ei hyvältä näytä.
Itsekin aikanaan sairas- ja vanhainkodilla hoitotyötä tehnyttä Sirkkaa hirvitti miten vanhuksia hoidetaan. – Vai onko tämä mitään vanhustenhoitoa, kun kuulee, että vanhus saa yhden vaipan vuorokaudessa tai kerran viikossa pesun.
P.S.
Tämä tekemäni haastattelu on julkaistu Uusi Invalidi -lehdessä vuonna 2014. Mikä on kymmenessä vuodessa muuttunut? Se jääköön lukijan pohdittavaksi.
Terttu Elomaa
Satu
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 230
Satu
meni saunaan,
laittoi laukun naulaan.
Satu tuli saunasta,
otti laukun naulasta.
Näitä Satuja on monia näin joulunkin aikaan Suomen maassa. Juhannuksena luultavasi vielä enemmän. Saunoja lämmitetään ja vihtojen tuoksut täyttävät löylyhuoneet.
Molempina ajankohtina tunnelma saunoissa on samanlaista: lämpöä ja rauhoittumista. Virkistävää juomaa arjen hikeä pyyhkien.
Joulun aikaan järveen ei kuitenkaan niinkään helpolla mennä pullikoimaan. Ei varsinkaan, jos pakkaskausi on uimapaikat jäädyttänyt. Avanto pitäisi tehdä edes kastautuakseen. Juhannuksena on toisin. Joka niemen ja notkon rapakossa uidaan, räpiköidään ja valitettavasti hukutaankin. Virkistävä juoma on tehnyt liiankin monet rohkeiksi suomalaisiksi, jotka eivät pelkää edes ”polliisia”.
Talvemme on toista. Vähemmän hukutaan, mutta muita onnettomuuksia kyllä riittää. Tälläkään hetkellä ei ole valaisevaa lunta, vaan pimeää, märkää ja liukasta. Kaikesta huolimatta yritän mennä liukastelematta joulusaunan lämmitykseen. Ja sitten 
menen saunaan,
otan laukun ja
laitan sen naulaan,
kapuan lauteille ja - nautin.
Hyvää loppuvuotta meille jokaiselle toiveena tulevalle vuodelle, että se olisi todellinen rauhan vuosi, sillä rauhaa maailma vaatii.
Mentävä on, eteenpäin
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 385
Valoisuus. Lumi. Näiden myötä saa omat ajatuksetkin tuntumaan valoisimmilta. Liekö ajatukset parempia, mutta on muutakin ajateltavaa kuin synkkyys, joka ympärillä tuntuu päivästä toiseen leijuvan kelle kullekin jollain tasolla. Kuullut uutiset ja puheet viittaavat lähes mustaan tuntemattomaan. Oma maailmakin tuntuu joskus murenevalta.
Mutta ei juuri nyt.
- Jari, Jari, minkäs teit!
Jari teki sen mitä tertunpäiväkin on useana vuonna tehnyt. Sai lumiportit auki ja lumen valkaisemaan pohjoisen maamme. Mitä tässä nyt sitten niin erikoista. Ei kait tämä niin yllätyksellistä ollut.
Soitin Jarille ja kiitin onnittelujen kera.
Mentävä siis oli lapion ja harjan varteen melkeinpä nojaamaan, jotta polun portille ja puuvarastoon sain kolattua. Lumituisku oli juuri siltä suunnalta, että pihan toinen puoli oli lumesta paksuna peittona, mutta toinen puoli kuin nuoltu puhtaaksi. Mutta sille "puhtaalle" puolelle ei minulla juuri asiaa olekaan ennen kesää.
Nautin. Ei paineita. Vähän kerrallaan.
Kaunista lumista maisemaa katsellessa, muistin ilolintuni, kesäankan. Hain kameran ja kamun ulos ihastelemaan kanssani pihapiiriä ja lunta. Kiersimme lumikasasta toiseen etsien kuvauskohteita kuten paremmatkin ammattilaiskuvaajat. Paikkoja löytyi ja lunta lopulta kenkien sisäpuoleltakin.
Monivuotisen kaverini bongasin aikoinaan yksinäisenä ja murheellisena joltakin kirppispöydältä. Tuli mukaani enkä ole hankintaa katunut. Toivon kaveruuden ”kestävän”.
Pikku patsaani on pelastanut minut monesta. Jos olen murheellinen tai jotenkin pahojen ajatuksien riivaama, niin katse ”häneen” saa toisiin ajatuksiin.
Toivottavasti hän saa sinutkin hyvälle mielelle. Edes hetkeksi.
Jokaisella pitäisikin olla oma ”huumorinkukkansa” pelastuksenaan. Oli se sitten mikä tahansa.
Kaivaukset jatkuvat
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 440
Lupasin jatkoa arkeologisille kaivauksilleni. Liekö kesän kuumuus haperruttanut ajatukseni moisessa lupauksessa. Kivilaattojen murskaaminen ja niiden aluslöytöjen jatkojalostus on toiseksi ohi. Talvi tulossa, ehkä ensi suvena jatkan, jos jatkan.
Muuta kaivuuta on ollut kyllä. Talven tuloa ajatellen on peruna- ja porkkanalaatikkoni myllätyt, avopuutahakomposti saatettu talviteloille ja loput tomaattitertutkin tuotu sisälle pimeään punastumaan. Ans kattoa, miten niiden käy. Ei varmastikaan niin hyvin kuin mummovainaan sadon. Oli siinä maatalon emäntä, joka osasi jos jonkinlaiset metkut ja kommervenkit ruoan suhteen. Ja muutenkin. Piti jöötä ja kakarat kurissa. Aikuisetkin kantavalla äänellään.
Vuokraviljelypeltopalstat mummolla ja tuffalla sijoittuivat nykyisen Sampolan alueelle aina Mikkolaan asti. Se nykyinen maisemamerkki, ratas, on entisen pellon alueella. Suulinsa pelto- ja puintivälineineen oli siinä radan varressa, joka on Sampolan puolella nykyisen rautatien ylityskohdassa. Sula vanha joenuoma ja sorsien uimapaikka. Kotona odottivat elikot: possut, lehmät, siat, kanat, hevonen. Olipa joskus pikku varsakin eloansa elämässä. Ja tietysti kissa. Taisi niitä viljelyaloja olla vielä Vanhankoiviston rajamaisemissakin.
Hoidettavaa oli, eikä vähiten tontin kasvipuutarhapalstalla. Lähes jokainen pläntti oli merkattu ruokasatoa ajatellen. Pihanurmi, jos sellainen löytyi, ei ollut lokoiluun, kuten nyt. En yhtään ihmettele, enää, että ei sitä keritty iskustelemaan sisällä kuulumisia kuulemassa. Ulkona nuokin asiat yleensä hoidettiin, pihalla kun oli aina puuhaa. Jos ei muuta niin puunhakkuuta.
Ja puun hakkuuta sitä minullakin on, vaikka valmiita klapeja olenkin hankkinut. Mutta ne hellapuut. Niitä vähän pitää pienestää pientä pesää varten. 
Hakkuuta muutenkin. Kuten kuvasta näkyy, on puunhakkuu muuttunut jo kaivaukseksi. Ei sentään ihan sitä arkeologiaa. Kaivuuta, että pääsisi käsiksi, juurakkoon.
Yksi vaivainen mänty tontin rajalla ja siinäkin puuhaa riittää. Milloin neulaset varisevat omalle ja hieman naapurinkin puolelle. Ei hätää. Otetaan harava ja haravoidaan. Siinä se. Toistaiksi. Mutta maan pinnalle kohoavat juurensa. Niistä halusin päästä eroon.
Oliko viisasta tai ei, mutta kaivauksia tein ja suoriuduin katkomaan ja poistamaan muutaman häiritsevän juurakon. Mitäkö tapahtuu tulevaisuudessa. Sitä jään itsekin ihmettelemään. Kaivetaan, kun kaivuuttaa. Tai kaadetaan koko puu.
