Terttu Elomaan blogi

Tertun blogi

Uusimmat jutut

Tietoja: Kirjoittanut: Terttu Elomaa; Kategoria: Terttu Elomaan blogi; Luotu: 30 touko 2024; Osumat: 456

Yleesä sitä tulee tartuttua kynään tai ennemminkin kohdistettua sormet tietokoneen näppäimistöön, kun oikein ottaa ”pattiin” elikäs päänuppiin. Ikään kuin asiat hoituisivat paremmiksi, kun saa omat yökötykset suollettua muidenkin pähkäiltäviksi. Tulee puhdistettua omaa omaatuntoa ja tuntemuksia. Moitetta, moitetta, mutta harvemmin kiitoksia.

Nyt jotain positiivista.

Valtion virastot tuntuvat vierailta ja varsinkin saada siellä omia pikku asioita hankalasti hoidettaviksi. Nyt toimi.

Muutaman kerran olen kulkeutunut uuden Porin uuden palvelupisteen, Leijonan ”kitaan”. Kahmaisi sisuksiinsa, mutta kiitettävällä tavalla. Ovelta asti hyvä opastus oikeaan ”luukkuun” ja vuoronumero käteen, josta jo heti näki kauanko joutuu odottamaan, monesko on. Käyntikerroillani eri kohteissa odotukseni oli muutaman minuutin luokkaa. Enkä ollut edes aikaa varannut etukäteen. En kylläkään ollut heti aamukahdeksalta asiaani toimittamassa, vaan vasta iltapäivän hetkenä.
Siis muutamien minuutin odotuksella ilman ajanvarausta virastoihin, joihin olin ennen tottunut jonottamaan useitakin tunteja. Yllätyin ja olin hyvillä mielin. Asiani hoidettiin asiantuntemuksella ja hyvillä neuvoilla. Paikan päällä, ihmisen kanssa keskustellen tuli moni asia selväksi. Näin ei puhelinluurin tai sähköpostin välityksellä olisi ollut. Eikä maksanut mitään.

Toinen minua kohdannut postiivinen juttu oli lääkäriin pääsyn nopeus. Tunsin tarvetta ottaa ”huoltopuoleen” yhteyttä. Kysessä ihan julkinen perusterveydenhuolto. Soitin aamupäivällä ja pyysin takaisinsoiton. Hoitaja soitti iltapäivällä ja sain viikon päähän ajan. Siis viikko soitosta lääkärin käsittelyyn. Vaivani oli vissiin helppo juttu, mutta tarve hoidolle ilmeinen.
Toki sitä saa kuulla päivittäin aivan toisenlaisia ajanjaksoja päästä hoidattamaan sairauksia. Jonoja on siellä sun täällä. Rahalla sanotaan päästävän pikakaistoille, mutta ei tuokaan nyt ihan paikkaansa taida pitää. Yksityispuolellakaan ei aina homma hoidu kuin srömssöössä, vaikka seteleitä plakkarissa olisikin.

Kauppojen kassoilla työskentelevät ja asiakkaita rahastavat palkolliset. Heille minulta kiitokset, vaikka joidenkin mielestä toivottamansa hyvän päivän toivotukset ovatkin ”pakkopullaa” johtotasolta. Minulle kelpaa. Minäkin toivottelen heille mukavaa päivää ja työn iloa. Onhan heillä sentään työtä, josta palkkaa ansaitsevat. Palkan suuruudesta taas voidaan olla montaa mieltä.

Kiitos myös kukoistavalle luonnolle, kasvukaudelle, kauan kaivatulle kesälle ja sen lämmölle. Kylmää tulee kyllä aikanaan.

P.S.
Aamuinen säätiedotus: Kuurojono kiemurtelee länsirannikolla! - Tä?

1 ilo

0 comments

456 views

Tietoja: Kirjoittanut: Terttu Elomaa; Kategoria: Terttu Elomaan blogi; Luotu: 04 touko 2024; Osumat: 494

Pakkohan se oli, kun melkeinpä vaatimalla vaadittiin. Tulivat, laittoivat grillin hehkuun niitä suomalaisia ”kasviksia” ja kehoittivat nauttimaan. Kyllä kiitos, komiaa oli ja edelleen ilman sinappia. En ole sinapin ystävä. Naturellia, naturellia. Se on hyvä. Makaroniloorakaan ei ketsuppeja kaipaa sekoittamaan makuja ja punastuttamaan pintaa.
Niin, että liki pakko oli avata kesäkausi makkaran voimalla auringon helliessä, linnunlaulua kuunnellessa, sinivuokkoja ihaillessa, lasten kanssa oleillessa.

Tuo ”pakko” on tullut viime aikoina liiankin tutuksi. Ei tarvi kuin avata radio tai teevee, selailla lehtiä, niin sana vyöryy tajuntaan. On jo liki syöpynyt. Tuli myös kuulluksi vappupuheita seuratessa. - Pakko kai uskoa, kun viisaat Arkadianmäelle valitut henkilöt tuota mantraa toistavat. Uskallanko olla muutakaan mieltä?

Tästä se lähtee
Emma-mummun vanha talikko jälleen tarpeen.

Toisenlainen ”pakko” oli tyhjennys. Tyhjentämistä on monenlaista, tällä kertaa vuorossa oli tuo liki ”pakollinen” kompostori. Jos ei sitä ole, on sellainen hankittava omakotiasujille, yksin tai kimpassa, myös kerrostaloasujat ”joutuvat” maatuvat jätteet lajittelemaan omaan pönttöönsä.

Minun biopönttöni on ollut pihapiirissä jo vuosia ja hyväksi olen havainnut. Omaa maata omista maatuvista jäämistöistä (tulipas hullu sana), jätöksistä (ei tuokaan ihan oikealta kuullosta), no tehän kumminkin tiedätte tarkoittamani. Kahvinporot, perunan- ym. hedelmien kuoret janiinedelleen. Sulo portinpielessä taas ottaa sisuksiinsa sekalaista jätettä, mutta eipä siihen pönttöön paljonkaan kerry. Pitää joskus oikein etsimällä etsiä täytettä ettei tulisi ihan tyhjiltään tyhjentää. Lasia ja peltipurkkeja ei Sulo hyväksy.

Kompostorini tyhjennyksestä tuli kaksi kottikärryllistä muhevaa multaa. Siitä riitti niin vanhoille marjapuskille kuin tuleville sipuleillekin kasvua kiirimään.
Lämmin aurinkoinen aamuinen hetki lintujen viserrysten siivittämänä kului nautiskellen.

0 comments

494 views

Tietoja: Kirjoittanut: Terttu Elomaa; Kategoria: Terttu Elomaan blogi; Luotu: 19 huhtikuu 2024; Osumat: 484

Liikunnan tärkeys tuli varmistettua oikein ministerin taholta.
Liikunta-, urheilu- ja nuorisoministeri Sandra Bergqvist loihe laumaan erään päivälehden kyselyyn, että ”voidaan kävellä myös ihan pieni matka”.
Niinpä. Totta tuokin.
Juttu liittyi tietysti maan hallituksen tekemiin säästöihin, myös liikunnan ja urheilun saralla.

Liian vähäisen liikkumisen todetaan olevan uhka opiskeluinnolle, työssä jaksamiselle, maanpuolustuskyvylle sekä yleiselle hyvinvoinnille. Liikkumattomuus on myös kansantaloudellinen ongelma.
Onhan se, jos ei ole varaa.
Ministerin mielestä jo se, että keskustellaan tästä asiasta, miten tärkeää liikkuminen on ja miten paljon hyötyä siitä on, on asia jossa on päästy jo aika pitkälle.
Keskustellaan sitten.

Monet salihommat kalliine kuukausimaksuineen ja muutenkin ”ylelliset” tai ainakin niiksi luulemani, golffit sun muut, ovat olleet meikäläisen saavuttamattomissa aina. Rahat ei riitä. Hyvä kun pakolliset elämisen menot saa kohlittua kasaan. Liikuttava on halvemmalla.

- Kävele edes pieni matka.
Se onnistunee hieman huonommillakin jalkineilla, mutta pidempään tarvitaan kunnolliset jalkaan soveltuvat tossut ja ne sitten taas maksavat reilusti euroja. Juoksuvermeistä puhumattakaan. Monissa vähävaraisten ryhmissä kysellään ja pyydellään mm. jalkineita. Onneksi niitä myös tarjotaan. Eikä kyse ole tässä edes "niistä kalliimmista".
Pyöräilykin on hyvää liikuntaa, jos vain omistaa jonkinlaisen poljintavehkeen. Uuden hankinta on jo toisella tasolla.
Liiku edes vähän. Se ei paljon kuluta kengänpohjia, jos niissä vielä pohjaa on.
Tässä kohdin monet ovat oivaltaneet kengänkulumisen eston. Sähkökäyttöiset laudat, skuutit mitä lienevät, mopot ja autot, joiden puikkoihin pääsee jo nuorella iällä (jos pätäkkää vanhemmiltaan löytyy).
Toista oli ennen. Oli juu, mutta millaista?

Että tälleen tänään, vaikka hieman liioitellen.

0 comments

484 views

Tietoja: Kirjoittanut: Terttu Elomaa; Kategoria: Terttu Elomaan blogi; Luotu: 06 huhtikuu 2024; Osumat: 531

Vanhaksi on tultu, kospa tällaisiakin asioita mieleen muljahtaa:

Tuon otsikon kysymyksen voisi heittää moneenkin asiaan nykypäivänä. Kait sitä ennenkin, mutta ainakin jossain kohdin se otti enemmän aikaa. Otti vai?

Esimerkiksi kun ei ollut omaa puhelinta jouti joku omasta väestä juoksuun hakemaan vaikkapa lähintä puhelinkoppia ja soittamaan apua. Nyt puhelimet ja älyvempaimet nopeuttavat kyllä, jos nyt sitten saa hästäkkien takaa jonkun ”langan” päähän. Lekurille pääsy onkin sitten jo toinen juttu. Niin, että olisiko kiire – jää pohdintaan.

Toiseen kiireeseen.
Minulla ei ollut aamusella kiirettä ja siksipä katsastin jälleen Areenan tarjontaa. Podcasteja oli moneen lähtöön. Useita olen kuunnellut. Nyt siirryin Pyöreään pöytään. Tärkeitä asioita neljän naisen kera. Mutta, mutta.
Kyllä sai oikein pinnistää kuuloelimiä. Ehkä se olikin aamuni avauksen tarkoitus. Nopeaa, nopeaa, siis puhetta. Liekö edes silmiä ehti räpsyttää, kun jo sanat suoltuivat vauhdilla. Toki oli paljon sanottavaa sovittuun aikatauluun pääsemiseksi, mutta että mihin helskuttiin noin kiireellä. Olisivat jättäneet parit lauseet lyhyemmiksi. Toki noilla puhenopeuksilla jäivät nuo ”toki, toki” -sanat vähemmälle. Niille ei riittänyt edes sanavälejä. Ja näihin nopeuspuhujiin syyllistyivät kaikki pöydän ympärille osallistujat. Samanlaisia nopeuspuhujia löytyy kyllä monista muistakin kuunneltavista osioista. Valitettavasti.

Muistuupa mieleeni ”ajat nuoruuden” koulussa. Oli pidettävä jos jonkinlaista esitelmää luokan edessä. Sinne siis kukin vuorollaan, kuka nikotellen, kuka köhisten, kuka hiljaa pihisten, mutta yleensä kaikki nopeasti puhuen. Minä tietty muiden mukana. Silloin tuo tuntui päivän selvältä asialta: oli kiiruusti päästävä luokkkalaisten katseiden alta omalle paikalle takaisin. Nykypodcasteissa ei luuulisi tuon vaikuttavan. Eikö tarkoitus olisi saada asia kuuntelijan pääkoppaan ja siten vaikuttamaan meidän ajatusvirtaamme. Siispä ohjeeni: puhutaan ilman kiirettä, kuuntelijaa ajatellen. Muussa tapauksessa voi tekstittää asiat, vaikkapa näille sivuille, ja antaa lukijan itse päättää nopeus millä edetä.

Koulusta kouluun. Pienestä isompaan ja aina vain isompaan. Tätä voisi verrata tuohon kiirehtimiseen. Pian ja aivan liian varhain meidät opetetaan nopeuteen, kilpailuun, oman itsen etsimiseen. Toisten huomioiminen unohtuu ja kenties ”juuri se” oppilas häviää massan mukana omaan kuplaansa.

Retkeily. Siitä keskustelua kaipasi Kari blogissaan. Minun retkeilyni liittyy lapsuuteen, hieman nuoruuteenkin. Kenties vähän sen jäkeiseenkiin aikaan, mutta siitä sitten joskus...
Pienenä tyttönä retkikohteena oli usein pinskuleiri Yrkönsaaressa Venesjärvellä. Saari kun oli, kulku sinne tapahtui veneillä. Silloin vielä taisin tykätä vesilläolosta, myöhemmin en. Touhuttiin, harrastettiin ja viihdyttiin luonon helmassa. Helmi hoiti soppakattilat apulaisineen täyteen ja me muut tietty keskityimme niiden tyhjentämiseen. Iso-Veikko kertoi tarinoita ja laulatti iltanuotiolla. Telttavartioinnit öisin sisälsivät paljon muutakin kuin vain kuorsausten kuuntelua.
Seraavat retkeilyt liittyivät urheiluun, kilpailuun tai paremminkin kisailuun ja kavereiden kanssa yhdessäoloon. Vanhallakoivistolla kun asuin, niin Koiviston Isku ja sen toiminnot veivät mukaansa. Urheilusta pidin ja pidän vieläkin.
Kisamatkat ”tuskabussilla” kohdentuivat monille eri urheilukentille ja kisapaikkoihin. Juuri näihin liittyivät myös telttailut, koska aina ei halunnut mennä koulumajoituksiin siskonpetiin. Oma tupa (siis teltta), oma lupa, tuntui silloin kivalta ja oikealta. Ainakaan vanhemmat (vahtijat) eivät olleet oven takana kuntelemassa. Ei maar. Kiltisti oltiin. Me kaikki. Terveisiä vaan kamuille, jos vielä muistavat Mäkelän Tertun.