Emil Cedercreutzin taiteilijakoti Harjulan oveen kiteytetty sanoma on hyvä elämänohje kenen tahansa muistaa. ”Memento vivere - Muista elää”.
Elämisiä sitten onkin jos minkäkinlaista. Jokaisella meillä omamme ja taatusti ainutlaatuinen. Nauttikaamme siitä.
Tutuksi tullut maanantaillinen joukko osaa tuon elämänuskon. Pienetkin asiat otetaan virtaa antavalla ilolla vastaan elämän ihanuutta virkistämään. Helle hellii tai kylmyys koskettaa, mutta eteenpäin mennään. Koska elämämme on rajallista, muistetaan elää – tässä ja nyt.
Elämän rajallisuudesta kertonee myös matka entiseen. Muistelot omaan olemiseen. Niiden vuoksi ei tarvitse mennä minnekään. Mieleen tulvahtaa monet muistot. Tällä kertaa siihen johti katse aidan taa. Vene, kylläkin kuivalla maalla, muistuttaa jostain...
Kaisu-täti tuli ajatuksena päähäni. Ihana ihminen. Ei omia lapsia, mutta osasi olla lasten kanssa. Muutamat nuoruuden kesät perheemme vietti talonsa vintillä ”lomailemassa”. Tulipa joskus telttailtuakin puutarhassaan silloin vielä sulhaseni kanssa. Kaisu hoiteli huushollia ja paimensi pihapiirissä teputtelevia kanojaan. Ja passasi meitä. Nautittiin kaikki – toivottavasti.
Niin se vene. Talonsa oli Lohjalla kirkasvetisen järven rannalla. Mäen päällä, josta kulki polku alas saunarantaan ja lauturille. Minä, joka en vesilläolosta nauti, niin tuolloin vielä asia menetteli. Soutuveneellä hiljalleen, jopa katselusta järven pohjaan. Ties kuinka syvää oli, mutta pohjan kivet olivat kuin otettavissa. Kalat, uppopuut ja kasvillisuus oli kuin nyt katsoisi avaran luonnon vedenalaista tutkimusmatkaa.
Veneen, sellaisen moottorillisen omistimme myöhemmin itsekin, mutta en oppinut tuosta nauttimaan, elämästä kylläkin. Jäin mielelläni rannalle.
Yli satavuotias talo, jossa asun, on myös täynnä ajatusta ”muista elää”. Ja eletty on. On synnytty, asuttu, käyty lähellä kuolemaa, jopa kuoltu. Isovanhemmat ja muut entisajan asukit ovat kanssani saman katon alla. Me olemme yhtä.
Lähimatkailun pyöräilylenkkini johtaa usein ”entisen elämän sijoille”. Sampolan kadut ja talot. Ne pitää nähdä ja kokea. Jos ei nyt päivittäin niin usein kuitenkin. Onneksi sinne on saatu pysymään ”edes” kauppa palvelemaan alueen asukkaita. Elämää edesauttava.
Kerttu Horilan vuonna 1981 tekemä monenlaista elämää ylistävä patsas on Sampolan sydän.
Muistan, kun Sampolan syntyajoilla, 1970-luvulla, isovanhempien aikoinaan hoitamat vuokraviljelypellot, kuhisi "kerrostaloelämää". Lapsiperheitä oli paljon ja ”kakaroita” pilvin pimein. Oli koulun ja päväkodin lisäksi palvelukeskus, jossa oli melkeinpä kaikki tarvittavat palvelut. Oli pankit, kaupat, kampaamo, baari, kahvila, ravintola, kukkakauppa, kirjasto. Jopa lähiöpoliisi turvallisuutta takaamassa. En silti kylläkään koskaan tuntenut alueella turvattomuutta. En edes silloin, kun yömyöhällä kotiin töistä yksin pyöräilin. Kotonakin oli rauhallista – nukkuivat.
Pieni paljastus.
Kuitenkin lopulta jotain suurempaa. P-paperilähetys kotiinkuljetuksella kuistilleni.
Jo vuosia olen ollut tykästynyt tähän tapaan. Ei tarvitse jatkuvasti kantaa, joskin kevyttä, pakettia pyörän tarakalla. Riittää taas joksikin aikaa.
Toiset tilaavat kotiinkuljetuksilla ovelleen syötävää, mutta minä tätä toista laatua. Pyyhkiä pitää, vaikkapa hikeä otsalta.
Ei tämän elämän kovin kummoista tarvitse olla. Pienetkin asiat ilostuttavat, kuten siellä virtapiiriläisten päiväkahvilla. Naurut ja sitä myötä luvatut elämän jatkot eivät menneet taaskaan hukkaan. Heinäkuisen hellepäivän päivätorkutkin olivat makoisat. Kiitos kamut. Taas jaksaa.
