Miten sitä voikaan ihminen olla iloinen jo pelkästä puhelun pirinästä ja juoksusta vastamaan. Vastata vieläpä sellaiseen puheluun, jonka soittajan edes jotenkuten tiedät.
Näin minulle aamuna yhtenä kävi. Toki hetken mietin, että mitäs nyt, mutta puhumallahan ne asiat selviävät.
Tällä kertaa oli kyse eräästä tekemästäni tilauksesta. Ehdin jo ajatella, että mönkään on mennyt ja nyt tuli peruutus. Vastasin ja toisessa päässä tervehdykseeni vastasi jo tutuksi tullut miesääni. Siis mitä?
Ei ollut peruutus, ei sinne päinkään. Eikä ollut edes vahinkosoitto. Olisiko ollut tietokatkossoitto. Siis sellainen. Asiaani hoidettiin toistamiseen. Se on jo hyvää palvelua. Monasti ei edes vastailla yhtäkään kertaa. Saa odottaa turhaan. Nyt ei niin käynyt. Määräaikakaan ei ollut vielä umpeutunut. En siis osannut olla edes pahoillani.
Iloisen jutustelun, kesäkuulumisten ja toivotusten, jopa naurujen kera, päädyimme siihen mitä pitikin. Onnelliseen lopputulokseen. Minut oli noteerattu.
Ainakin tähän asti yhteistyömme on ollut hedelmällistä. Uskoakseni jatkossakin. Kerroin kanssakäymistemme jatkuvan siihen asti, kun vastapelurina on juuri kyseinen henkilö. Lupasimme molemmat jatkaa taivaltamme.
Ei ole yhdentekevää aina kuka, vaan miten esittää asiansa.
Pitää itsekin ottaa luuri korvalle ja pirauttaa kaverille. Edellisestä yhteydenotosta on muutama tovi kulunut, että nyt jo ”kehtaa” uudelleen kysellä kuulumisia. Ei silti, ei tuo kehtaamisesta kiinni ole. Olisiko sitä ministeritasonkin sanomaa, ettei liiaksi häiritse omalla tunkeutumisellaan. Ei. Ei. Kohta soitan.
Itse taidan olla tuolla saamapuolella soittolistauksessa. Liekö tarkistuksena hengissä oloni, vai ihan oikeasti ovat halukkaita keskustelemaan kanssani. Olen taipuvainen uskomaan tuohon jälkimmäiseen. Kiitollinen olen joka tapauksessa, oli syy sitten mikä tahansa. Molempi parempi.
Jotta minut kiinni saisi, muualtakin kuin täältä istumassa tietopikselien maailmassa, niin taskussani on, myönnettäköön, lähes aina pieni kakkospuhelin. Jos vaikka jotain tapahtuisi. Ei tuota isompaa (joskin hieman pienempää kuin kuvassa) kapulaa viitsi mukana raahata. Ei mahdu kunnolla taskuunkaan. Putoaa vielä multaan tai vielä pahempaa, putoaa roskapönttöön tai vesisaaviin. Siitä sitten juttua piisaisi aina tulevaisuuteen asti. Mutta juurihan tuota eloa alun keskustelukaverin kanssa lupasimme jatkaa.
Mikään ei kuitenkaan voita sitä, kun ovikellon primputuksen johdosta avaa oven ystävälle, tutulle. Jutustelua, ajatusten vaihtoa ilman ylimääräisiä välikäsiä. Fase tu fase, elikkä kasvokkain. Ja vieläpä ilman ennakkovarautumista. Tarjolla on mitä on. Ainakin puhetta.
Kyllä, on vastaus kysymykseen oliko hyvä päivä tänään?
