Mihin meillä on kiire?
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 374
Vanhaksi on tultu, kospa tällaisiakin asioita mieleen muljahtaa:
Tuon otsikon kysymyksen voisi heittää moneenkin asiaan nykypäivänä. Kait sitä ennenkin, mutta ainakin jossain kohdin se otti enemmän aikaa. Otti vai?
Esimerkiksi kun ei ollut omaa puhelinta jouti joku omasta väestä juoksuun hakemaan vaikkapa lähintä puhelinkoppia ja soittamaan apua. Nyt puhelimet ja älyvempaimet nopeuttavat kyllä, jos nyt sitten saa hästäkkien takaa jonkun ”langan” päähän. Lekurille pääsy onkin sitten jo toinen juttu. Niin, että olisiko kiire – jää pohdintaan.
Toiseen kiireeseen.
Minulla ei ollut aamusella kiirettä ja siksipä katsastin jälleen Areenan tarjontaa. Podcasteja oli moneen lähtöön. Useita olen kuunnellut. Nyt siirryin Pyöreään pöytään. Tärkeitä asioita neljän naisen kera. Mutta, mutta.
Kyllä sai oikein pinnistää kuuloelimiä. Ehkä se olikin aamuni avauksen tarkoitus. Nopeaa, nopeaa, siis puhetta. Liekö edes silmiä ehti räpsyttää, kun jo sanat suoltuivat vauhdilla. Toki oli paljon sanottavaa sovittuun aikatauluun pääsemiseksi, mutta että mihin helskuttiin noin kiireellä. Olisivat jättäneet parit lauseet lyhyemmiksi. Toki noilla puhenopeuksilla jäivät nuo ”toki, toki” -sanat vähemmälle. Niille ei riittänyt edes sanavälejä. Ja näihin nopeuspuhujiin syyllistyivät kaikki pöydän ympärille osallistujat. Samanlaisia nopeuspuhujia löytyy kyllä monista muistakin kuunneltavista osioista. Valitettavasti.
Muistuupa mieleeni ”ajat nuoruuden” koulussa. Oli pidettävä jos jonkinlaista esitelmää luokan edessä. Sinne siis kukin vuorollaan, kuka nikotellen, kuka köhisten, kuka hiljaa pihisten, mutta yleensä kaikki nopeasti puhuen. Minä tietty muiden mukana. Silloin tuo tuntui päivän selvältä asialta: oli kiiruusti päästävä luokkkalaisten katseiden alta omalle paikalle takaisin. Nykypodcasteissa ei luuulisi tuon vaikuttavan. Eikö tarkoitus olisi saada asia kuuntelijan pääkoppaan ja siten vaikuttamaan meidän ajatusvirtaamme. Siispä ohjeeni: puhutaan ilman kiirettä, kuuntelijaa ajatellen. Muussa tapauksessa voi tekstittää asiat, vaikkapa näille sivuille, ja antaa lukijan itse päättää nopeus millä edetä.
Koulusta kouluun. Pienestä isompaan ja aina vain isompaan. Tätä voisi verrata tuohon kiirehtimiseen. Pian ja aivan liian varhain meidät opetetaan nopeuteen, kilpailuun, oman itsen etsimiseen. Toisten huomioiminen unohtuu ja kenties ”juuri se” oppilas häviää massan mukana omaan kuplaansa.
Retkeily. Siitä keskustelua kaipasi Kari blogissaan. Minun retkeilyni liittyy lapsuuteen, hieman nuoruuteenkin. Kenties vähän sen jäkeiseenkiin aikaan, mutta siitä sitten joskus...
Pienenä tyttönä retkikohteena oli usein pinskuleiri Yrkönsaaressa Venesjärvellä. Saari kun oli, kulku sinne tapahtui veneillä. Silloin vielä taisin tykätä vesilläolosta, myöhemmin en. Touhuttiin, harrastettiin ja viihdyttiin luonon helmassa. Helmi hoiti soppakattilat apulaisineen täyteen ja me muut tietty keskityimme niiden tyhjentämiseen. Iso-Veikko kertoi tarinoita ja laulatti iltanuotiolla. Telttavartioinnit öisin sisälsivät paljon muutakin kuin vain kuorsausten kuuntelua.
Seraavat retkeilyt liittyivät urheiluun, kilpailuun tai paremminkin kisailuun ja kavereiden kanssa yhdessäoloon. Vanhallakoivistolla kun asuin, niin Koiviston Isku ja sen toiminnot veivät mukaansa. Urheilusta pidin ja pidän vieläkin.
Kisamatkat ”tuskabussilla” kohdentuivat monille eri urheilukentille ja kisapaikkoihin. Juuri näihin liittyivät myös telttailut, koska aina ei halunnut mennä koulumajoituksiin siskonpetiin. Oma tupa (siis teltta), oma lupa, tuntui silloin kivalta ja oikealta. Ainakaan vanhemmat (vahtijat) eivät olleet oven takana kuntelemassa. Ei maar. Kiltisti oltiin. Me kaikki. Terveisiä vaan kamuille, jos vielä muistavat Mäkelän Tertun.
Jälleennäkeminen
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 418
Talviko vielä, olkoon se
raikas henkäys tulevaan.
Kirkkaus kiristää hivuttaen otettaan,
sisuksiin hiipivä lämpö odotuttaa.
Mutta pian
talon seinustalla
kukkivat sinivuokot
kertovat
talven kylmyys kaikkoaa,
auringon hehku täyttää sisimmän.
Olen herännyt uuteen aamuun.
Päivän miete
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 318
Tuulenvire hiuksissani,
muistutus aikojen takaa.
Sanat unohtuvat,
unohtukoot.
Kaiken muiston kultaa sanattomuus.
Viimeisiä viedään
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 297
- Viimeisiä viedään, sanoi akka kun rahapussin sisältöä torikaupoilla plokkasi. 
Hyvä, jos pussin sisältö riitti käntyn ostoon. Olisi parempi jos tulevina aikoinakin riittäisi. Ettei ihan viimeisiä. Pelko on, mutta toivo elää.
Lumen tulon suhteen voinen olla hieman optimistisempi. Ehkä kohta puoleen tässä viimeisiä vietäisiin. Rupeaa nimittäin jo vähän meikäläistäkin, talvesta tykkäävää, kyllästyttää tämän talven pituus. Kuten lumisesta talvesta, myös kaikista muistakin vuodenajoista olen mielissäni. Neljä erilaista vuodenaikaamme ovat odotettuja. Ei ole ehtinyt kyllästyä olevaan. Nyt pikapuoliin näin on käymässä. Sormet syyhyää jo lumen alta pilkottavaan maahan, pääsyä ulkohommiin. Ainakin istuskelemaan rappusilla ja katsomaan "horisonttiin" mitä lie ajatellen.
- Toivossa on hyvä elää, sanoi se kuuluisa lapamatokin. Tarkoitan tässä toivoa pienellä teellä, vaikka toisenlainen Toivoni onkin suurenmoinen.
Aika kuluu, kuin siivillä
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 449
Ajankulu on metka asia eri ikäkausina. Lapsena ei ajankulua edes huomannut, leikit veivät osansa. Erilaisen ajan huomasi, jos äiti laittoi päiväunille. Toki näin ei monasti tapahtunut, sillä hän oli päivisin töissä. Joku hoitotäti vissiin, Olga muistaakseni.
Sitten teiniaika meni omaa rataansa, ei aina vanhempien mieliksi. Odottavan aika oli tänä ikäkautena pitkä. Piti saada ikää tarpeeksi ties mihin...
Ja kun ikää oli tarpeeksi niin tässä sitä ollaan. Mihin lie aika kulunut. Ei kai ihan hukkaankaan, luulisin.
- Muistaakseni se oli pari vuotta sitten, ajattelen nyt monasti. Ei maar. Vuosia on kulunut mietitystä tapahtumasta jo reilusti enemmän, ainakin kymmenen. Vuodet vain vilisevät.
Hyvä puoli tässä ajan kulumisessa on se, että eipä ole juuri tullut aika pitkäksi. Aina on jotain sävelletty ja vihelletty. Ja jos ei muuta keksi, niin sänky tyynyineen on oiva kaveri. Ja taas jaksaa jatkaa. Jatketaan ajan päättymiseen asti. Joillekin se koittaa ennemmin, toisille myöhemmin.
Ajankulua se tämäkin minun kirjoitteluni ja sivutiellä oloni on. Mitäpä sitä muutakaan. Ihan omaksi ilokseni tätä teen ja jos joku ohikulkija sivutiellä tekeleeni näkee ja vielä viitsii lukea, niin mikäs siitä. Mukaan vaan tälle ikuisen oppimisen tielle, jota täällä harrastetaan.
