Ei se nuaruus ain nii häävii ollu
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 262
Mää sit aloi tänä aamun funteeraamaa semmostaki asiaa et kyl mu kerra elläisäni täytyy kokkeil ossaisinko mää kirjottaa eres piäne pätkä pori murteel. Iha sil mitä mää ole kakarast asti puhunu ja kuunnellu. Kyl mää se tiärä et se ei ol nii helppoo ko yhtäkkii luulis. Ole mää itteki lukenu semmosii murrekirjotuksii jokka o vaa vähä sinpäi mut ei kumminkaa sit oikee sitä murret. Siin lukijalleki tullee vähä nolo olo.
Tää o sit vaa kokkeilu, ja jos ny sit tää sivu lukijat tuntee vaa semmost myätähäppeet ja pittää parempan ol sanomati mittää ja antamat minkäälaist kommenttii ni kyl mää sit kans ymmärrä hävet ja anna ol toist kertaa itteeni nollaamati.
Jos mää sit kerro vaik semmose nuaruuremuisto ko me Pena kans jonnai kesäpäivän Poris pari päivä kaljottelu jälkee kuljeskeltii ja huanoo elämää viätettii. Ko siit o ny aikaaki jo yli viiskymment vuat ni kai siit jo jottai kehtaa puhhuu.
Jostai kuurenne osa pualelt me herättii, jonku samallaise vetelä nuaremiähe kämpäst. Ruakottoma näköst siä oli, ei ollu vissii siivottu koko suven. Tyhjii kaljapottui oli pitki laatet ja tupakatumppei jossai peltipurkeis pöyräl. Haisiki siäl, jos mää ny oikee muista. Oli meit siä muitaki, yks vanhempiki miäs, joku Kalle se oli. Se ny nukku viä ko me alettii Pena kans hankkimaa kaupunkil lähtöö. Iha tahallamme me oltii sevverra hiljaa ettei se herräis ja mee fölii tuppais ittees. Ko ei sitä Kallee oikee ennää viittiny kuunnel. Se oli ollu soras eikä se mistää muust osannu puhhuukka. mut siin asias se kyl jakso ittees kehhu vaik viiko yhtee mennoo. Se oli niit vihollisii ampunu nii määrättömä paljo et ne olis loppunu keske sora jossei Mannerheimi olis siirtäny Kallee välil hevosmiäheks soppatykkii kuskaamaa. Joo, me jätettii Kalle sin ja lährettii lampsimaa kaupunkil päi. Siin valtiosilla kohral huamattii et nälkäki meil o. Pena sit sano et jos meil vaa muutamaki kolikko viäl o rahhaa ni mennää hakkee hallist roiskeit, kyl niit nälkääs syä. Mää en oikee tiänny mitä ne semmoset roiskeet o mut Pena selitti et sin lihatiskit jää ain vähä jottai makkarapäit ja muit lihatotkoi ko niit leikellää asiakkail. Jos ei ol ni sit me ei mahret mittää, ei niit kyl ain ol.
Mää oli sit taas vähä viisaampi ja miäti asiaa ko me hiljalles siin käppäiltii toril ja hallii päi. Siin oli jonku puutalo kivijallaas kaikki puuluukut auki ja joka luuku alakarmil rotamyrkkypussei. Meinattu et ko ne rotat tost erestakasi kulkee ni kyl ne syä vattas täytee myrkkyyki. Niit rottii ku pruukas vanhois puutalois kaupunkil ol vaik niit monel konstil pyyrystettiiki. Pena sit alko mul iha vakaval naamal toimittammaa et tota myrkkyyki mee tarttis ruvet syämää. Ko vähitelle alettais ja ittemme siihe totutettais ni jos sit joku joskus meit yrittäs myrkyttää ni ei siit mittää tulis ko me olis ninko immuuneit jo myrkyl. Emmää viittiny sannoo siihe mittää ko mä en ollu koskaa iha varma onk Pena juttujes kans tosissas vai puhhuuko mittää miättimäti mitä sylki suuhu tua. Käveltii sit vaa hiljaa etiäppäi.
Hallii me sit mentii. Katteltii siin piäne matka pääs lihatiskii et ko tulis semmone väli ettei oikee olis asiakkait jonoks asti - ei tää mee asiamme ny ollu semmone et olis kattojii viäree tykätty saar. Tuli sit hiljane hetki ja mentii tiski viäree. Me oltii yhtee kerätty se mitä meil rahhaa oli, jokune kolikko. Pena sit ne käressäns näytti kauppiaal ja aika hiljasel ääne kysy et "onk mittää roiskeit jääny?" Oli niit, ko se myyjä keräs meil voipaperi pääl jonkulaise piäne nyyti ja mittää puhumati otti rahat Pena kärest ja aikalai ilmeettömäl naamal lykkäs se piäne paketi tiskil. Kyl me kiitettii ja lähretti mennee.
Sitä mää e sit ennää oikee muist et mihi me niit muutamaa makkarapötkö ryppyst päät ja mitä siin sit muut silppuu oli , ni syämää mentii. Mut sillai mää ole muistavinani et siin ne sit se päivä syämiset oliki ja taas oli päästy yht päivää etteepäi se ravinno pualest.
On ollut jouluja, minullakin
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 496
Tuo turvekammi ei enää ole käytössä. Ikävä juttu. Olen tuollakin yhden jouluyön viettänyt, todella kaukana kaikesta hälinästä. Kynttilän valossa, kaminan hohkaessa pehmeää lämpöään, hyvän kaverin kanssa hiljalleen jutustellessa ja eväitä syöden. Ei se huono kokemus ollut. Kokeilkaa joskus, jos vastaavan paikan löydätte.
Olen tietysti niiden lapsuuden joulujen lisäksi tavallisia perhejouluja kaikkine koristeineen ja notkuvine ruokapöytineen elänyt, mikäpä niissäkään vikana. Kuuluivathan ne siihen nuoruuden ja nuorenpuoleisen aikuisuuden perhekeskeiseen elämään, lasten juhlahan se silloin enimmäkseen oli.
Mutta elämä kulki kulkuaan ja ajat muuttuivat. Jonain jouluna meitä oli parikin pariskuntaa, lapsineen ja kavereineen, vanhassa puutalossa melko lailla ilman kontakteja muuhun maailmaan -no taisi meillä telkkari olla. Hyvin syötiin, ainakin puuroa keitettiin kymmeniä litroja. Suurin osa ajasta makailtiin patjoilla, lueskeltiin ja ihan vaan oltiin. Lämpimät muistot on siitäkin.
Joskus, muutamana jouluna, innostuimme kaverini kanssa joulupukeiksi. Kun olin jostain huutokaupasta (silloinen harrastukseni ja taisi olla ansiotyökin) ostanut muiden kangaspakkojen mukana myös ilotalonpunaista crimpleneä pari pakkaa niin tekiväthän ne silloiset vaimomme meille komeat joulupukinpukineet. Kymmeniä huusholleja kierrettiin, varattiin muuten aikaakin joka pukitukseen vähintään tarpeeksi, saivat katsella ja kuunnella joulupukkia koko rahan edestä.
Pari tapausta jäi erityisesti mieleeni. Useinhan ne joulut joihin pukki kutsuttiin (tai ostettiin) olivat mukavia, leikkisiä, ainakin lapsenmielisiä. Oli siellä pukillakin jouluinen olo.
Mutta olipa myös paikka jossa sukua oli koolle kutsuttuna, ainakin pari perhettä ja vähän isovanhempiakin, tiukassa kurissa toteuttamassa omaa jouluaattoaan. Niin lapset kuin vanhemmatkin oli puettu arvokkaasti, valkoiset kauluspaidat ja kravatit pikkupojillakin. Lapset oli laitettu seinänvierelle tuolirivistöön jossa pystyselkäisinä ja totisina olivat valmiina lahjojen jakoon. Nimihuudolla kukin nousi, otti pukin kädestä lahjansa , kumarsi ja kiitti. Kenenkään kasvoilla en hymyn häivää nähnyt.
Samana jouluna minut oli tilannut yksinhuoltajaäiti, kahden lapsensa kanssa vanhassa puutaloyksiössä asuva, ilmeisestä rahapulastaan huolimatta oli halunnut antaa lapsilleen myös elävän joulupukin aattoillan kohokohdaksi. Satuin kai tulemaan vähän sovittua aikaisemmin, kun perhe oli vielä lopettelemassa jouluruokailuaan. Harvoin, jos koskaan, olen niin vaatimatonta jouluateriaa nähnyt. Oli toki perunaa, puuropatakin, jonkinlainen kastike, mutta mitään ylimääräistä ei sitten ollutkaan. Ei sen paremmin lihaa kuin vihanneksia tai salaattejakaan, kovin autio oli pöydänpäällinen.
Eikä ollut lahjojakaan montaa, nekin niitä ns pehmeitä paketteja joista yleensä eivät lapset suuremmin riemuitse. Mutta silmät loistivat, sittenkin. Näiden lasten kanssa taisinkin sitten jutustella tavallista pitempään -onneksi aikataulu oli tehty "siltä varalta".
Poistuessani sitten rouva (vai neitikö lie ollut) seurasi minua eteiseen ja alkoi kaivamaan sovittua viisikympistä pussistaan. En mahtanut itselleni mitään, sanoin että annahan olla, tämä sai nyt olla minun joululahjani , yritin hymyilläkin ja silmäkulma kosteana poistuin ovesta.
No, ehkä kuitenkin parhaita jouluja kohdallani olivat ne, jolloin yhden yhdistyksen puitteissa olin osaltani vetämässä ns yksinäisten ja syrjäytyneiden joulunviettoja, toisinaan melkein viikon mittaisia ympärivuorokautisia tapahtumia joihin muutaman kymmenen ihmisen vapaaehtoisporukka oli jo kuukausikaupalla valmistautunut, tehnyt ohjelmaa, kerjännyt liikkeistä ruokatavaraa , (sitä ylijäämää todella saimme paljon!) , laittaneet niin sapuskaa kuin muutakin tarpeellista valmiiksi ja mainostaneet tapahtumaamme -olihan siinä työtä! Mutta olivat ne illat ja yöt sen arvoisiakin. Niin monenlaiset elämäntarinat ehdin hiljaisina yön seutuina kuulemaan ja oppimaan elämästä paljon uusia asioita.
On sitten tullut eteen myös yksinäisiä jouluja, niihinkin tottuu eikä ehkä ainakaan sillä nuoruuden innolla enää viitsisi mihinkään jouluhulinaan rynnätäkään.
Niin, se kysymys; millaisia erilaisia jouluna juuri sinun kohdallesi on kertynyt? Ehkä niitä voisi hiukan muistella ja muutamilla lauseilla kertoa?
Jouluaskartelua
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 342
Sellainenkin ilta sitten tuli että kyllästyin selälläni makaamaan ja lueskelemaan, kevään tuloa odottamaan tekemättä yhtikäs mitään. Kolusin vintiltä kuviosahan, sen halpaversion jonka joskus suuren innostuksen vallassa ostin ja kohtapuoliin muiden harvoin tarvittavien joukkoon ullakkoni hämäriin kannoin. Varastoni perukoilta löysin jos jonkinlaisia puupalikoita, pinnaltaan harmaantuneita mutta pienellä hieraisulla taas kuin uutta puuta. Niin kävi toteen vanhan kansan viisaus jonka mukaan ei sellaista kuivaa tavaraa olekaan joka ei parinkymmenen vuoden aikana paikkaansa ihmisen taloudessa löytäisi.
Monta on elämässä kiitollisuuden aihetta. Yksi on se, että kun ei niin tarkkana ole muutenkaan asuntonsa siisteyden ja edustavuuden kanssa, niin hyvinkin saa ilman itsesyytöksiä keittiönsä pöydälle lastata sahat ja santapaperit,laudanpätkät ja mitä nyt veistovälineitä sattuu nurkistaan löytämään. Mikäpä siinä on, kotilieden lämmittäessä ja kahvinkeittimen ulottuvilla, vaikkapa radiota kuunnellen, väkertää ihan mitä haluaa. Välittämättä siitäkään ovatko ne tuotokset niin muiden silmissä ihailtavia. Väliäpä sillä. Tekeminen ja tunnelma riittää.
Eikä se edes siihen jää. Kun tekeminen on tarpeeksi yksinkertaista ja päätä rasittamatonta, kuin itsestään pääsee semmoiseen levollisuuden tilaan jossa voi miettiä kaikkia niitä mukavia asioita joita ei muulloin mielensä pohjalta tavoita. Vaikka jouluun liittyviä, jos niin huvittaa.
Puista, niistä joutopätkistä, sahailin aineksia tuollaisiin joulukuusiin, voiveitsiin, vaikkapa kirjanmerkkeihin joihin sitten saa kuumennettua jos jonkinlaisia krumeluureja. Joka piirtää osaa, saa tuollaisistakin vallan hienoja, minun on tyytyminen vähän yksinkertaisempiin kuviin.
Jos nyt sattuu sitten niin mukavasti käymään, että joulunaikaan vaikka jonkun ystävän luona kahvilla poikkean, niin vienpä sitten joulutoivotuksena kuusen palloineen. Se on sen verran pieni, että saaja voi heti minun poistuttuani siirtää kaapin perukoille pois taiteellista silmää häiritsemästä. Eikös se niin ole että ajatus siinä antamisessa olisi tärkeämpi kuin lahjan arvo?
yksinäisen äijän ruokahuoltoajatuksia
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 598
Kunhan ei vilu ja nälkä kimppuun pääse niin kelpaa elellä. Kun molempiin on päässyt joskus menneisyydessä tutustumaan niin tässä iässä osaa jo arvostaa sitä että saa kaikessa rauhassa illan tullen ja päivän töiden jälkeen syödä vatsansa täyteen ja kellahtaa loikoilemaan sateen- ja tuulensuojassa, useimmiten jopa lämpimässä kohtuullisesti kalustetussa torpassaan. Aika pitkään, muistaakseni ihan vuosikymmeniä, olen jo pystynyt syömään melkein joka päivä -joskus paremmin ja joskus vähän huonommin.
Mutta semmoista että ruuan kanssa pitäisi leikkiä, yrittää olla vähän hienompi ihminen kuin onkaan ja jotenkin erikseen sitä harrastaa, esitellä että noin huonoa minä en syö ja että tuota ja tuota voisin vain just määrätyllä tavalla laitettuna nieleskellä... Semmoista en ole koskaan oppinut enkä kai ryhdy opettelemaan. Enimmäkseen olen elämässäni syönyt sitä mitä on tarjottu tai mitä olen itse saanut laitettua. En minä tunne oloani edes mukavaksi jossain ravintolassa jossa selvän ruokatilauksen lisäksi kysellään että mitenkäs se liha paistetaan... ja mitä mausteita ja lisukkeita saisi olla ja mitä sitten jälkiruuaksi... en kai tunne edes siihen tarvittavia sivistyssanoja joita välillä pöytäkaverit ovat suoltaneet ... Ulkona olen, koko hommasta. Eikä se haittaa, kun sentään vielä kykenen itse soppani keittämään..
Sitten, jos ja kun tulee se aika ettei enää edes perunakeitto tai makkaranpaisto onnistu niin kai jotain vaivaistalopaikkoja sentään jätetään näistä leikkauksista huolimatta? Sinne sitten. Mutta kun en enää ruokaa nälkääni saa laitettua niin lienen muutenkin jo siinä kunnossa etten ihan täysillä enää tajuaa missä minua pidetään ja mitä syötetään. En siis ala siitä vielä murhetta kantamaan.
Yksinkertaisten ruokien laittaminen ei kovin vaikeaa ole, jos joku keittolaite on käytettävissä. Ja menee moni ruoka raakanakin, kun nälkä tulee. Oikeastaan se perunoiden keittäminen ja kastikkeen tai jonkinlaisten keittojen tekeminen kuulunee ihmisen välttämättömiin perustaitoihin - ja myös perusoikeuksiin. Kannattaa omasta mukavasta olosta huolimatta muistaa se, ettei oikeutta vatsansa täyteen syömiseen ole läheskään kaikilla ihmisillä. Ei enää edes suomessa. Kovin tiukalle vedetään kaikkein heikompiosaisten mahdollisuuksia.
Ei ole tuo ruokalautaseni sellaista silmäniloa kuin ruokailusta taidetta tekevä haluaisi itselleen. Kun sitä syön mitä sattuu olemaan ja mitä helposti laitettua saan. Toissapäivänä tuota söin. Edellispäivän keitettyjä perunoita paistoin, samaan pannuun silppusin makkaranpätkän, lautaselle mustikkaa ja puolukkaa sutattuna ... se taisi sitten olla se vitamiinipuoli? Kastike, kermaan tehty sentään, sienistä ja sipulista . Nälkä pysyi loitolla ja minulle se , kuten kerroin,on olennaisin asia, mitä ruokaan tulee.
Kun maailmantilanne on mikä on, olen ottanut ihan vakavasti ne kehotukset pitää kotona sen verran ruokaa ja vettä varastossa että edes muutaman päivän pärjää vaikka kaikki , niin vesi kuin sähkökin katkeasi. Luulisin etttä viikon pärjäisin ihan hyvin, ja seuraavankin vähän syömistäni hilliten. On säilykkeitä, jauhoja, ryynejä, sokeria, pakastin tiukkaan sullottuna maksalaatikoita. Löytyy hernekeittotölkkejä melkoinen pino, perunaa ja maitojauhetta, kuivattuja sieniä ja makaroonia... lihaliemiä ja mausteita, siirappia ja rusinoita -ja vettä paitsi hellalla isoissa kattiloissa myös kaupan vesikanistereissa -se kun kai säilyykin helkutin pitkään juotavana. Tuskin siis torpassani nälkään kuolen, ihan hetimmiten.
Eilinen ruoka taas määräytyi sen mukaan, että törmäsin kaupassa mukavaan tarjoukseen. Ämpärillinen perunaa, sipulia, porkkanaa, kaalia ja vaikka punajuuria vitosella. Ja muoviäpäri kuului hintaan! Se muoviämpäri, sillä saa ihmisen houkuteltua mihin tahansa! Jauhelihaa ostin lisäksi ja puuhellaan kun muutenkin tulen tein niin keittelin kymmenen litran kattilallisen kaalikeittoa. Taitaa riittää jopa kolmeksi päiväksi, niin raskasruokainen kuin olenkin. Nyt, tämän kirjoittamishetken jälkeen voisinkin sitten tehdä pinon voileipiä ja asetella itseni sängylle lueskelemaan... puputan siinä sitten samalla , mitä muuta tässä äijä iltaansa kaipaisi.-
Mennään metsään
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 445
Metsä on tähän aikaan vuodesta ensi talvea ajattelevan tavaratalo. Ilmainen, perhana sentään! Senkun menet ja poimit, kannat kotiin ja perkaat ne mitkä perata täytyy. Suppilovahveroa minulla on, kuivattuna edellisiltä vuosilta, mutta kun se säilyy vaikka vuosikymmenet niin ei lisä pahaa tee.
Jos sitten puolukkaa isoina punaisenkirjavina mättäinä, sopivalla poimintakorkeudellakin, tarjolla on, niin en ohi kulje. Kyllä ne minulle kelpaavat. Puolukkakin kun on just sellaista helppoa tavaraa, säilyy omassa liemessään kun vähän suttunuijalla survoo eikä mene mitään sokeria sekaan laittamaan niin säilyy, säilyy.. Ei muuta kuin ämpäristä tai minkä paljun onkin astiaksi löytänyt, aina kulhollinen jääkaappiin (ja siinä voi sitten jo makeuttaakin, ei se hetkessä käymään lähde).
Suolasienet, tottakai, sienisalaatti on talvipakkasilla vallan mainiota melkein minkä tahansa ruuan kanssa (no, ehkei kaurapuuron joukkoon?)
Tämän voi vaikka laskea osaksi suositeltua kotivaraa, näissä oloissa itseään rikkirepivässä ja tappelevassa maailmassa tuntuu että suositeltu kolmen vuorokauden selviytyminen ihan itsekseen kun kaikki on poikki, vedestä ja sähköstä alkaen, tuntuu kyllä ehdottomalta minimiltä. Jos tosiaan sellainen tilanne tulee että lujaa kolisee ja infra tuhoutuu, ei sitä mikään teräsmies vaikka Fantomilla ja Batmanilla vahvistettunakaan, kolmessa päivässä kuntoon laita. Parempi on itsekunkin hiukan varautua siihen että aikaa voi kulua vähän enemmän.
Ei sienissä juuri ravintoarvoa ole, joten ei niillä elämää pitkälle jatketa. Eivät ne siis mitään ratkaise kun tosi on kysymyksessä. Mutta lisänä kitenkin. Se puolukkatiinu onkin sitten jo tehokkaampi ase uhkaavaa nälkää vastaan. Tarvitaan muutakin, tottakai. Mutta apunsa on näistä metsän antimistakin. Talvella se sitten onkin jo myöhäistä tuota asiaa ajatella.
Menen siis metsään, kun tämä ja huominen päivä vapaita työstä ovat, ja ilma on mitä parhain. Mahtuu sinne metsään muitakin, eivätkä sienet ja marjat heti lopu. Sinne siis vaan, muutkin. Mutta älkää eksykö, jos ette ole tottuneita metsässä liikkumaan niin suosittelen ainakin kompassia mukaan, siinä nenä melkein maassa haahuillessa menee äkkiä suuntavaisto sekaisin. Ainakin minulla.
