Jotain rajaa siihen nöyryyden ylistykseenkin
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 123
Että ihan syntymäpäivä -mainostajat muistuttavat .
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 284
Jokunen liikeyritys on houkutellut minua tekemään kauppaa kanssaan. Ovat lirkutelleet sillä varjolla että mukamas onnittelevat vanhenemiseni johdosta.
Jo jonkun viikon etukäteen. Ei se vuosikymmmenten vaihtuminen minun kohdallani ole edes ihan vielä tämän päivän juttu. Kai heillä siihen koneet ja ohjelmat on, jotka automaattisesti lähettävät postia kun joku tulee jonkun tietyn ikäiseksi. Ei mene ihan läpi, minun kohdallani.
Että syntymäpäivä! Tottakai, oli minullakin semmoinen päivä. Yksi ja ainoa. Lokakuussa 1954. En siitä muista mitään. Sen tiedän että ei se niin juhlaa ollut. Veristä ja sotkuista, ahdasta ja kivuliasta, melkoista äheltämistä kaikkine napanuoran leikkaamisineen, ehkä joku läiskäisi persuksille ja totesi että alapa vetämään henkeä ja puhaltamaan ulos, ja sitä sitten tästä eteenpäin niin kauan kuin elämääsi riittää. Ei täällä laiskana olla! Pesivät, luulisin, ja kohta paketoivat kapaloon, pakkopaidan tapaiseen kääreeseen, jonka sisällä sitten piti punnertaa paskaa ulos ja yrittää rääkyä sitä epämukavaa oloaan.
Ei , minulla ei ole mitään halua toiseen, kolmanteen tai useampaan syntymäpäivään, kyllä se yksi riitti.
Eikä onneksi ole sellaisen viettoa vaadittukaan, vähällä olen sen asian suhteen päässyt, kiitollinen olen.
Tiedän, on ihmisiä joilla on tapana vuosittain nostaa itsensä jotenkin valokeilaan ja nimenomaan kalenterin siinä kohdassa jossa on se syntyminen tullut suoritettua- liekö sitten kenenkään kohdalla niin vapaaehtoista ollut sekään. Pakollisena osana elämää useimmilla, luulisin.
Totta, jos ihmisessä on jotain erityisen huomionarvoista ja erinomaista, niin saahan sen kertoa. Ja odottaa että joku sentään pitää puheen jossa ne erinomaisuudet ja paremmuudet tuo julki. Mikäpä siinä. Ja varmasti useimmat ihmiset jaksavat kuunnella pitkätkin kehumiset punastelematta.
Mutta eivät ne niin tarpeellisia tällaisen tavallisen taapertajan kohdalla ole. Väkisintehdyiltä tuntuisivat minunkin kohdallani kehumiset. Kun en ole missään asiassa muita parempi ollut, jos niinkään hyvä.
Ei ole, muistaakseni, yhdenainoaakaan palkintolusikkaa mistään kilpailusta. Mitaleista ja pokaaleista puhumattakaan. Häntäpään hiihtäjiin olen aina kulunut, ja ehkä siinä häntäpään porukassa oloni kotoisemmaksi tuntenutkin?
Ei ole ensimmäistäkään kunniakirjaa, eivätkä ole yhdistykset viirejä jakaessaan minun nimeäni listaansa laittaneet. Kun ei ole semmoiseen sitten tarvettakaan ollut.
Ei ole minkäänlaista oppiarvoa, mitenkä semmoista kun siinä viiden-kuudentoista iässä lähdin haalarit päällä ruokaani ansaitsemaan. Ei olis tainnut järkikään niin riittää, tiedä häntä.
Sitä se sitten on ollut, työntekoa. Eikä siinäkään mitään saavutuksia ole tullut. Lienee joskus, ainakin alkuaikoina, rimaa hipoen kelvannut työni teettäjille, joskus joku on toki kehunutkin... vähän mausteeksi. Mutta kun ei ole niitä töitäkään tullut luetteloitua, nykyajan aina esiinvedettyä cv:tä en ole koskaan edes harkinnut itselleni tehdä. Tuskin muistaisin puoliakaan hommista joista olen palkkaa nostanut. Pieninä palasina on leipäni maailmalla ollut, kuten laulussa sanotaan. Ei siis ole siinäkään asiassa kehumiseksi kelpaavaa ja aihetta nokkaani nostaa ylpeyden merkiksi. Eletty on.
Mutta semmoinen juttu joka ei tietenkään muita kiinnosta eikä tarvitsekaan kiinnostaa, on siinä onpa vaan toisinaan ihan helkkarin hauskaakin ollut! Ja sikäli kuin oikein muistan, olen tässä viimeisinä vuosikymmeninä melkein joka päivä syönytkin! Ja saanut sateensuojan, ei niin häävin, mutta asiansa ajavan, itselleni ja vähille työkaluilleni. Mitäpä minä muuta oikeastaan kaipaisinkaan?
Niinpä, ne sähköpostiini saapuneet syntymäpäivä "onnittelut" ja onnittelijoiden itsensätykötekemisyritykset eivät juuri mitään mielenliikahduksia minussa saa aikaan. Pikemmin turhaa työtä tekevät, nuo hakurobotit.
Elämä jatkuu. Ehkäpä kuten Lauri Viidan betonimyllärin loppukaneettina "Elämä jatkui entistä rataa, työtä, työtä se antoi"
Retkeily ei ole urheilulaji eikä vaadi huippukuntoa
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 504
Kevät! Vielä on maa roudassa ja metsissä lumilampareita, järvet umpijäässä ja kylmät tuulet kaivautuvat paksunkin toppatakin alle. Ei niin hääviä retkeilyilmaa. Mutta on jo aika katsella kamppeita valmiiksi , kevään lämpö tulee sitten vauhdilla kun tullakseen on. 
Että retkeilemään? Television selviytymis- ja extremeohjelmat yrittävät esittää luonnossa liikkumisen ja siellä pärjäämisen kovaa kuntoa, lihasvoimaa, kärsimyksensietokykyä ja uhmamieltä vaativaksi urheilulajiksi. Ikääntyneempi ihminen ymmärtää jo pelätä kun noita katselee. Eihän siellä tavallinen ihminen voi hengissä selvitä, kun nuoremmillakin näkyy tiukkaa tekevän. Ei siis sinne, ei, pysytään asfaltilla tai puiston nurmikolla vaan ettei loukata itseämme.
Mutta ei se telkkarin viritelty totuus ja ainaisen kilpailuhengen nostatus ole sentään ihan oikeaa totuutta. Ei luonto ole näillä leveysasteilla vihamielinen. Ei siis sitä mitä ne urheilulliset ohjelmat meille esittävät. Ei siellä tarvitse kahlata kuohuvissa koskissa, ei tehdä tulta läpimärässä metsässä tuluksilla, ei krokotiilijoukon hyökätessä siirtyä kulkemaan puiden latvustossa Tarzanin tapaan. Eikä edes elää stressaavassa kilpailutilanteessa muiden kulkijoiden kanssa. Eikä myöskään ole lainkaan tarpeen hankkia armeijan ylijäämävarastosta sotilaallista kalustoa roikkumaan eri puolilla kehoa -kyllä siellä ihan tavallisilla tavaroilla pärjää.
Eri asia, jos aikoo alkaa ylittämään itseään häipymällä metsään kuukaudeksi, kulkemaan kymmenien kilometrien päivämatkoja ja yöpymään kuusenjuuressa yö toisensa jälkeen -silloin on toki varustuskin oltava sen mukainen. Ja järki mukana, parempi on pientäkin retkeä hetki ajatella ennen lähtöä. Ettei aivan siihen tyyliin kuin minä kaverini Penan kanssa viitisenkymmentä vuotta sitten. Kesken hilpeän illan, silloisessa ravintola Selkämeressä, syksypimeänä iltana, keksimme että hei, kyllä se nuotion valossa keskellä korpea vaan olisi mukavampi istuskella. Nakkikioskilta parit lihapiirakat mukaan ja taksi alle. Pitkin viimeistä metsäautotietä kun oli ajettu kymmenisen kilometriä ja pysähdyttiin, alkoi jo taksikuskikin varovasti kyselemään että tähänkö te aiotte jäädä? Me aioimme, ja jäimme. Kompuroimme kivikkoista näremetsää puolisen kilometriä, pimeässä, suuntaa arvaillen, ja jonkun isomman kuusen juurakoiden väliin sitten väsyimme. Maa oli märkää, mutta saimme sentään pienen nuotion aikaan.
Vilu oli, mutta joku tunti kai nukuttiin. Herätys oli, sanoisinko, ankea. Eväitä ei enää ollut, ei edes juomavettä. Parinkymmenen kilometrin vaellus takaisin ihmisten ilmoille oli kovin vaitonaista laahustamista.
Ei ihan noin vaikka hengissä tietysti tuostakin selvittiin eikä siinä ajassa edes aliravitsemus ehtinyt iskemään.
Nyt, ehkä ihan pikkuisen arviointikykyä lisää saaneena, luulen osaavani jo katsella metsäretkelle tai vaikkapa järvelle ongelle lähtiessäni asialliset kamppeet mukaan.
Reppu selkään, ja vaatetus vuodenajan mukainen. (Sain silloin nuoruudenkohnoudessa senkin opetuksen ettei pimeään metsään ole asiaa ilman lamppua. Turha on kuvitella että palavan risukimpun kanssa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa.) Luonnossa ei muuten oikeastaan ole kuin kaksi asiaa joihin pitää varautua. Vilu ja nälkä. Ne voi torjua just sillä repun sisällöllä. Tai sen ulkopuolella roikkuvilla nyyteillä. Joskus kuulee ettei siellä mitään tarvitse, kun suomalainen vanhan liiton äijä lähtee metsään on puukko vyöllä, taskuissa suolaa ja tulitikkuja. Sieltä hän sitten parin viikon kuluttua pöhkii omia aikojaan takaisin, lihoneena, parta rasvassa ja taskut hirvensuolia pursuten, selässä iltapuhteella väkerretty tuohikontti , sekin kuivattuja särkiä ja metrinen hauenvonkale täytteenään.
Ei ihan onnistu, ainakaan tässä iässä. Kohtuus kaikessa, odotuksissakin. 
Parempi on pakata jo kotona reppuun sapuskaa sen mitä tarvitsee, ei kalansaaliskaan aina varmaa ole. (Kuvan reppu on ns molle-reppu, johon saa kiinnitettyä jos jonkinlaista lisätaskua ja pussukkaa roikkumaan, remmiä ja remeliä joka lähtöön. Ensikokeilun perusteella paljonkin mukavampi kuin entinen putkirinkkani.)
Mutta mitä sitten muuta tarvitaan?
Vaatetta tietysti, että sen vilun saa torjuttua. Eikä niitä kannata kaikkia päälle pukea kun lähtee polulle taivaltamaan. Hiki siinä voi tulla, parempi kun ottaa repusta lisää kun tarvitsee.
Puukko, se vanhan kansan tärkein työkalu, kyllä se on vyöllä oltava tai ainakin niin että sen tarvitessaan löytää. jonkinlainen sateensuoja, vaikka kevytpeitteen kappale ja makuupussi, puhallettava tyyny ei paljon tilaa vie. Makuualusta, mukavuuden takia.
Kartta ja kompassi ovat edelleen luotettavat suunnistusvälineet. Siitäkin huolimatta että noissa navigointivehkeissä, satelliitteja seuraavissa, on paljon mukavia toimintoja. ( Ei navigaattori paljon tikkuaskia suurempi ole ja onhan se mukava. Jos vaikka metsään lähtiessään napsauttaa siihen merkin lähtöpaikkaansa niin kone sitten neuvoo tien takaisin ihan samaan paikkaan. Varapatterit on sitten taskussa oltava jos tuo on ainoa suunnistustyökalu, kompassihan ei väsy ollenkaan, aina vaan näyttää missä ilmansunnat ovat. Sillä tiedolla yleensä pääsee ihmisten ilmoille.
Keittovälineet? Kun ei nuotioita saa ihan miten vaan sytytellä kenenkään metsään, on trangia helppo vaihtoehto.
Melkoiselta keittiövalikoimalta näyttää, eikä muutaman tunnin reissulle kannata kaikkea kantaa. Voi jättää koko kasan kotiin, jos keittää kahvin tai teeveden termospulloon . Jos nuotiopaikka on tiedossa, 
makkara tai muu eväs lämpenee tunnelmallisemmalla tulella. Jos taas mukana on muutama peruna mahdollista kalasoppaa varten niin kätevä peli.
Kun metsässä yön tai kahdenkin yli aikoo olla, on radio mukava kaveri illan pimeydessä laavussa tai pressunpalan suojassa loikoillessa. Radio, tuollainen pieni, kuuluu myös jokakodin valmiusvälineisiin, eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Kuvan kaltainen pieni ja kevyt on aivan riittävä. Tuo toimii akuilla tai pattereilla, takana on jopa dynamoveivi jolla virran loppuessa voi veivata lisää sähkö akkuihin. Aurinkopanelit lataavat kesäaikaan radion ihan omia aikojaan.
Kauan sitten retuutin mukana järjestelmäkameraa ja jalustaa. Se oli silloin kun minun piti opetella kuvaamaan ja tietysti myös luontokuvia ottamaan. Ei minusta siihen ollut. Hyvää alkeisopetusta sain, en minä sitä kiellä. Ystäväni Johnny minulle yritti selittää kuvauksen periaatteita ja opetti jopa kehittämään filmit ja pimiössä niitä kuvia tekemään -se oli silloin kun vielä filmiä käytettiin ja alkuopetushan oli sitä että pahviin leikatun kinofilmin muotoisen aukon läpi katseltiin mitä voisi kuviin saada mahtumaan. Sitten tyhjällä kameralla napsuttelua että sai jonkinlaisen tuntuman. Ja vasta sitten kallista filmiä kameraan ja tekemään kuvia. Ei minulla siihen ollut lahjakkuutta, en kai koskaan jaksanut edes kunnolla opetella. Niinpä nyt sitten mielelläni katselen muiden ottamia kuvia ja tyydyn omieni suhteen siihen mitä sattuu tulemaan. Metsäretkien suhteen minulle useimmiten riittää kännykän kamera -vaikka en mene vannomaan etten joskus taas järkkärin kanssa metsässä pöhkisi.
Tämä artikkeli tulee muuten täydentymään ( ja voi muuttua fiksummaksikin kun sen itsekin muutamaan kertaan silmäilen) Kommentit, niistä minä tykkäisin! Aiheeseen varmasti olisi itsekullakin sanottavaa.
Hiisien päivä 28.3
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 367
Vanhaa kulttuuria, niinpä niin. Olipa uskomuksissa milloinkaan mitään perää tai ei, niin ainakin ne ovat uusien kulttuurien tullessa joutuneet vihan kohteiksi uusien johtajien mielissä. Niinpä hiisiä ja yleensä vanhaa kulttuuria tuhottiin urakalla ja ankaria rangaistuksia annettiin. Se vaan on semmoista näiden uskontojen kanssa.
Kevät keikkuen tulevi
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 555
Kevään koittaessa oli ennen talvivarastot syöty. Hyvä jos perunaa oli jäljellä, aina ei sitäkään. Kulku alkoi olla keikkuvaa, siitä tuo sanonta. Samaan asiaan viittaavat monet muutkin vanhan kansan sanonnat. "Huhtikuu on kuukausista julmin". Niinhän se oli, vanhat ja heikot kuolivat, jos ei aivan suoraan ravinnonpuutteeseen niin ainakin sen edesauttamina. Elettiin "uusta ja ahtaasta", eli ensimmäisiä luonnonvaroja keväällä olivat uutusta tai pesästä kerätyt linnunmunat.
Ei pienissä torpissa ja vielä vähemmän ilman sitä torppaakin olevien itsellisten ja työläisten huusholleissa juurikaan ruuan runsaudesta kärsitty. Joka naskalin omisti sai tehdä sillä vyöhönsä lisää reikiä kevään tullen. Puukon kärjellä se kävi yhtä hyvin ja puukko oli sentään ainakin joka miehellä oltava.
Silakka oli kuitenkin näillä seuduin silloin kohtuuhintaista, joka syksyllä kaupunkireissulle lähti, ja jopa hevosen omisti, toi samalla naapureillekin puisia katajalla vannehdittuja nelikoita. Jollain oli lihaa, syksyllä teurastettua, mutta talven aikana olivat varastot huvenneet.
Ennen perunan tuloa oli pääasiallisena ruokana nauris ja kaali, hernettäkin vähän viljeltiin. Sieniä ei sentyään syöty, kun ei niitä tunnettu. Olisiko niistä juuri nälkä lähtenytkään. Marjoja on kerätty aina, niin kauan kuin ihmissuvulla on kädet siihen sopivina olleet. Sittemmin alkoi monipuolistumaan, ja joka mökin ympärillä kasvatettiin kesäaikana kaikkea mikä vaan kasvamaan saatiin. Siitä oli varma tieto että seuraavakin talvi tulee, ja sen mukana vilu ja nälkä.
Pari sukupolvea onkin jo päässyt kovin helpolla. Varsinaista nälänhätää ei ole koettu aikoihin, ja työläistenkin elintaso pääsi nousemaan siihen malliin että useimmat ovat pystyneet ihan joka päivä syömään, jopa useampaan otteeseen.
Maailman tilanne näyttää kuitenkin entistä arvaamattomammalta. Ruuan hinta on meilläkin noussut parissa vuodessa puolitoista-kaksinkertaiseksi eikä sekään kuulemma mihinkään riitä, nostoon on paineita. (Sanovat ne joille hintojen nosto merkitsisi pääoman kasvun ja tuoton yhä kiihtyvää tasatahtia) Omatoimiselle varautumiselle ei enää ihan naureskella.
Mutta nyt, kun taas on yhdestä talvesta selvitty, ilmeisesti laihtumatta ja keväthölseilläkään heikkoina keikkumatta, kevättä ja kesää me odotamme. Uuden kasvukauden puhkeamista vaikkei niin tarkoituskaan olisi edes sitä perunaa istuttaa . Mutta ei se pahitteeksi olisi, vähän koota itsekunkin laariinsa ja kaappiinsa, kesän melkein ilmaisia saaliita. Koivunmahla alkaa juoksemaan just näinä aikoina ja kohta nokkosenversot puskevat itsensä näkyviin. Vaikkei varallisuuden takia olisikaan tarvetta ruoan perässä ulkona kykistellä niin nykyihmiselle sen voi ajatella sitten olevan sitä hyötyliikuntaa, kun muu elämisen helppous ei sitä enää elämään tuo. Hyvän mielenkin siitä itselleen saa, kokeilkaapa pois!
