Retkeily ei ole urheilulaji eikä vaadi huippukuntoa
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 417
Kevät! Vielä on maa roudassa ja metsissä lumilampareita, järvet umpijäässä ja kylmät tuulet kaivautuvat paksunkin toppatakin alle. Ei niin hääviä retkeilyilmaa. Mutta on jo aika katsella kamppeita valmiiksi , kevään lämpö tulee sitten vauhdilla kun tullakseen on. 
Että retkeilemään? Television selviytymis- ja extremeohjelmat yrittävät esittää luonnossa liikkumisen ja siellä pärjäämisen kovaa kuntoa, lihasvoimaa, kärsimyksensietokykyä ja uhmamieltä vaativaksi urheilulajiksi. Ikääntyneempi ihminen ymmärtää jo pelätä kun noita katselee. Eihän siellä tavallinen ihminen voi hengissä selvitä, kun nuoremmillakin näkyy tiukkaa tekevän. Ei siis sinne, ei, pysytään asfaltilla tai puiston nurmikolla vaan ettei loukata itseämme.
Mutta ei se telkkarin viritelty totuus ja ainaisen kilpailuhengen nostatus ole sentään ihan oikeaa totuutta. Ei luonto ole näillä leveysasteilla vihamielinen. Ei siis sitä mitä ne urheilulliset ohjelmat meille esittävät. Ei siellä tarvitse kahlata kuohuvissa koskissa, ei tehdä tulta läpimärässä metsässä tuluksilla, ei krokotiilijoukon hyökätessä siirtyä kulkemaan puiden latvustossa Tarzanin tapaan. Eikä edes elää stressaavassa kilpailutilanteessa muiden kulkijoiden kanssa. Eikä myöskään ole lainkaan tarpeen hankkia armeijan ylijäämävarastosta sotilaallista kalustoa roikkumaan eri puolilla kehoa -kyllä siellä ihan tavallisilla tavaroilla pärjää.
Eri asia, jos aikoo alkaa ylittämään itseään häipymällä metsään kuukaudeksi, kulkemaan kymmenien kilometrien päivämatkoja ja yöpymään kuusenjuuressa yö toisensa jälkeen -silloin on toki varustuskin oltava sen mukainen. Ja järki mukana, parempi on pientäkin retkeä hetki ajatella ennen lähtöä. Ettei aivan siihen tyyliin kuin minä kaverini Penan kanssa viitisenkymmentä vuotta sitten. Kesken hilpeän illan, silloisessa ravintola Selkämeressä, syksypimeänä iltana, keksimme että hei, kyllä se nuotion valossa keskellä korpea vaan olisi mukavampi istuskella. Nakkikioskilta parit lihapiirakat mukaan ja taksi alle. Pitkin viimeistä metsäautotietä kun oli ajettu kymmenisen kilometriä ja pysähdyttiin, alkoi jo taksikuskikin varovasti kyselemään että tähänkö te aiotte jäädä? Me aioimme, ja jäimme. Kompuroimme kivikkoista näremetsää puolisen kilometriä, pimeässä, suuntaa arvaillen, ja jonkun isomman kuusen juurakoiden väliin sitten väsyimme. Maa oli märkää, mutta saimme sentään pienen nuotion aikaan.
Vilu oli, mutta joku tunti kai nukuttiin. Herätys oli, sanoisinko, ankea. Eväitä ei enää ollut, ei edes juomavettä. Parinkymmenen kilometrin vaellus takaisin ihmisten ilmoille oli kovin vaitonaista laahustamista.
Ei ihan noin vaikka hengissä tietysti tuostakin selvittiin eikä siinä ajassa edes aliravitsemus ehtinyt iskemään.
Nyt, ehkä ihan pikkuisen arviointikykyä lisää saaneena, luulen osaavani jo katsella metsäretkelle tai vaikkapa järvelle ongelle lähtiessäni asialliset kamppeet mukaan.
Reppu selkään, ja vaatetus vuodenajan mukainen. (Sain silloin nuoruudenkohnoudessa senkin opetuksen ettei pimeään metsään ole asiaa ilman lamppua. Turha on kuvitella että palavan risukimpun kanssa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa.) Luonnossa ei muuten oikeastaan ole kuin kaksi asiaa joihin pitää varautua. Vilu ja nälkä. Ne voi torjua just sillä repun sisällöllä. Tai sen ulkopuolella roikkuvilla nyyteillä. Joskus kuulee ettei siellä mitään tarvitse, kun suomalainen vanhan liiton äijä lähtee metsään on puukko vyöllä, taskuissa suolaa ja tulitikkuja. Sieltä hän sitten parin viikon kuluttua pöhkii omia aikojaan takaisin, lihoneena, parta rasvassa ja taskut hirvensuolia pursuten, selässä iltapuhteella väkerretty tuohikontti , sekin kuivattuja särkiä ja metrinen hauenvonkale täytteenään.
Ei ihan onnistu, ainakaan tässä iässä. Kohtuus kaikessa, odotuksissakin. 
Parempi on pakata jo kotona reppuun sapuskaa sen mitä tarvitsee, ei kalansaaliskaan aina varmaa ole. (Kuvan reppu on ns molle-reppu, johon saa kiinnitettyä jos jonkinlaista lisätaskua ja pussukkaa roikkumaan, remmiä ja remeliä joka lähtöön. Ensikokeilun perusteella paljonkin mukavampi kuin entinen putkirinkkani.)
Mutta mitä sitten muuta tarvitaan?
Vaatetta tietysti, että sen vilun saa torjuttua. Eikä niitä kannata kaikkia päälle pukea kun lähtee polulle taivaltamaan. Hiki siinä voi tulla, parempi kun ottaa repusta lisää kun tarvitsee.
Puukko, se vanhan kansan tärkein työkalu, kyllä se on vyöllä oltava tai ainakin niin että sen tarvitessaan löytää. jonkinlainen sateensuoja, vaikka kevytpeitteen kappale ja makuupussi, puhallettava tyyny ei paljon tilaa vie. Makuualusta, mukavuuden takia.
Kartta ja kompassi ovat edelleen luotettavat suunnistusvälineet. Siitäkin huolimatta että noissa navigointivehkeissä, satelliitteja seuraavissa, on paljon mukavia toimintoja. ( Ei navigaattori paljon tikkuaskia suurempi ole ja onhan se mukava. Jos vaikka metsään lähtiessään napsauttaa siihen merkin lähtöpaikkaansa niin kone sitten neuvoo tien takaisin ihan samaan paikkaan. Varapatterit on sitten taskussa oltava jos tuo on ainoa suunnistustyökalu, kompassihan ei väsy ollenkaan, aina vaan näyttää missä ilmansunnat ovat. Sillä tiedolla yleensä pääsee ihmisten ilmoille.
Keittovälineet? Kun ei nuotioita saa ihan miten vaan sytytellä kenenkään metsään, on trangia helppo vaihtoehto.
Melkoiselta keittiövalikoimalta näyttää, eikä muutaman tunnin reissulle kannata kaikkea kantaa. Voi jättää koko kasan kotiin, jos keittää kahvin tai teeveden termospulloon . Jos nuotiopaikka on tiedossa, 
makkara tai muu eväs lämpenee tunnelmallisemmalla tulella. Jos taas mukana on muutama peruna mahdollista kalasoppaa varten niin kätevä peli.
Kun metsässä yön tai kahdenkin yli aikoo olla, on radio mukava kaveri illan pimeydessä laavussa tai pressunpalan suojassa loikoillessa. Radio, tuollainen pieni, kuuluu myös jokakodin valmiusvälineisiin, eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Kuvan kaltainen pieni ja kevyt on aivan riittävä. Tuo toimii akuilla tai pattereilla, takana on jopa dynamoveivi jolla virran loppuessa voi veivata lisää sähkö akkuihin. Aurinkopanelit lataavat kesäaikaan radion ihan omia aikojaan.
Kauan sitten retuutin mukana järjestelmäkameraa ja jalustaa. Se oli silloin kun minun piti opetella kuvaamaan ja tietysti myös luontokuvia ottamaan. Ei minusta siihen ollut. Hyvää alkeisopetusta sain, en minä sitä kiellä. Ystäväni Johnny minulle yritti selittää kuvauksen periaatteita ja opetti jopa kehittämään filmit ja pimiössä niitä kuvia tekemään -se oli silloin kun vielä filmiä käytettiin ja alkuopetushan oli sitä että pahviin leikatun kinofilmin muotoisen aukon läpi katseltiin mitä voisi kuviin saada mahtumaan. Sitten tyhjällä kameralla napsuttelua että sai jonkinlaisen tuntuman. Ja vasta sitten kallista filmiä kameraan ja tekemään kuvia. Ei minulla siihen ollut lahjakkuutta, en kai koskaan jaksanut edes kunnolla opetella. Niinpä nyt sitten mielelläni katselen muiden ottamia kuvia ja tyydyn omieni suhteen siihen mitä sattuu tulemaan. Metsäretkien suhteen minulle useimmiten riittää kännykän kamera -vaikka en mene vannomaan etten joskus taas järkkärin kanssa metsässä pöhkisi.
Tämä artikkeli tulee muuten täydentymään ( ja voi muuttua fiksummaksikin kun sen itsekin muutamaan kertaan silmäilen) Kommentit, niistä minä tykkäisin! Aiheeseen varmasti olisi itsekullakin sanottavaa.
Hiisien päivä 28.3
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 286
Vanhaa kulttuuria, niinpä niin. Olipa uskomuksissa milloinkaan mitään perää tai ei, niin ainakin ne ovat uusien kulttuurien tullessa joutuneet vihan kohteiksi uusien johtajien mielissä. Niinpä hiisiä ja yleensä vanhaa kulttuuria tuhottiin urakalla ja ankaria rangaistuksia annettiin. Se vaan on semmoista näiden uskontojen kanssa.
Kevät keikkuen tulevi
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 469
Kevään koittaessa oli ennen talvivarastot syöty. Hyvä jos perunaa oli jäljellä, aina ei sitäkään. Kulku alkoi olla keikkuvaa, siitä tuo sanonta. Samaan asiaan viittaavat monet muutkin vanhan kansan sanonnat. "Huhtikuu on kuukausista julmin". Niinhän se oli, vanhat ja heikot kuolivat, jos ei aivan suoraan ravinnonpuutteeseen niin ainakin sen edesauttamina. Elettiin "uusta ja ahtaasta", eli ensimmäisiä luonnonvaroja keväällä olivat uutusta tai pesästä kerätyt linnunmunat.
Ei pienissä torpissa ja vielä vähemmän ilman sitä torppaakin olevien itsellisten ja työläisten huusholleissa juurikaan ruuan runsaudesta kärsitty. Joka naskalin omisti sai tehdä sillä vyöhönsä lisää reikiä kevään tullen. Puukon kärjellä se kävi yhtä hyvin ja puukko oli sentään ainakin joka miehellä oltava.
Silakka oli kuitenkin näillä seuduin silloin kohtuuhintaista, joka syksyllä kaupunkireissulle lähti, ja jopa hevosen omisti, toi samalla naapureillekin puisia katajalla vannehdittuja nelikoita. Jollain oli lihaa, syksyllä teurastettua, mutta talven aikana olivat varastot huvenneet.
Ennen perunan tuloa oli pääasiallisena ruokana nauris ja kaali, hernettäkin vähän viljeltiin. Sieniä ei sentyään syöty, kun ei niitä tunnettu. Olisiko niistä juuri nälkä lähtenytkään. Marjoja on kerätty aina, niin kauan kuin ihmissuvulla on kädet siihen sopivina olleet. Sittemmin alkoi monipuolistumaan, ja joka mökin ympärillä kasvatettiin kesäaikana kaikkea mikä vaan kasvamaan saatiin. Siitä oli varma tieto että seuraavakin talvi tulee, ja sen mukana vilu ja nälkä.
Pari sukupolvea onkin jo päässyt kovin helpolla. Varsinaista nälänhätää ei ole koettu aikoihin, ja työläistenkin elintaso pääsi nousemaan siihen malliin että useimmat ovat pystyneet ihan joka päivä syömään, jopa useampaan otteeseen.
Maailman tilanne näyttää kuitenkin entistä arvaamattomammalta. Ruuan hinta on meilläkin noussut parissa vuodessa puolitoista-kaksinkertaiseksi eikä sekään kuulemma mihinkään riitä, nostoon on paineita. (Sanovat ne joille hintojen nosto merkitsisi pääoman kasvun ja tuoton yhä kiihtyvää tasatahtia) Omatoimiselle varautumiselle ei enää ihan naureskella.
Mutta nyt, kun taas on yhdestä talvesta selvitty, ilmeisesti laihtumatta ja keväthölseilläkään heikkoina keikkumatta, kevättä ja kesää me odotamme. Uuden kasvukauden puhkeamista vaikkei niin tarkoituskaan olisi edes sitä perunaa istuttaa . Mutta ei se pahitteeksi olisi, vähän koota itsekunkin laariinsa ja kaappiinsa, kesän melkein ilmaisia saaliita. Koivunmahla alkaa juoksemaan just näinä aikoina ja kohta nokkosenversot puskevat itsensä näkyviin. Vaikkei varallisuuden takia olisikaan tarvetta ruoan perässä ulkona kykistellä niin nykyihmiselle sen voi ajatella sitten olevan sitä hyötyliikuntaa, kun muu elämisen helppous ei sitä enää elämään tuo. Hyvän mielenkin siitä itselleen saa, kokeilkaapa pois!
Arjen pieni solidaarisuus -historiaako
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 392
Sivutiellä "seinät ja katto" -toiminta syntyy jos on syntyäkseen.
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 314
Niin se tapahtui silloin ennen. Pari-kolme aktiivista oli jollain tuumaustauollaan, pellon reunalla tai mottimetsässä kuusenhavunuotion savuja niellessään, pohtinut että yhteen olisi ihmiset saatava. Puhumaan yhteisistä asioista, miettimään tulevaisuutta, välillä toisilleen virkistävää ohjelmaa jonkun lauantai-illan ratoksi tekemään.... Perustettiin yhdistyksiä, kuulutettiin kylänväkeä koolle naulaamalla tolppiin käsinkirjoitettuja ilmoituksia, kuljettiin kopistelemassa ovia iltahämärissä ja selitettiin miksi olisi hyvä yhdessä toimia. Rakennettiin työväentalo tai palokunnantalo, pienviljelijäyhdistyksen torppa tai muuten vain hankittiin kokoontumispaikka. Sitten pyyhittiin hikeä otsalta, oli tehty se mikä oli voitu. Odotettiin, olivatko ne tiedonjyvät pudonneet hedelmälliseen maahan... tulevatko ihmiset vai kiertävätkö kauempaa? Kun samassa veneessä monessa mielessä oltiin, usein tunnettiin hyväksi mukaan lähteä. Jokainen toi mukanaan oman osaamisensa, ja siinä se "johtajien" taitavuus punnittiinkin, osasiko antaa jokaiselle mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Kivivuoren Otto Pohjantähdessä oli yksi luonnonlahjakkuus organisoinnissa. Koskelan kattotalkoissakin kuin muina miehinä osoitti jokaiselle paikan ja Halmeelle vinkkasi että "Hei kraatari. Tee sinä köyteen pärenippuja , kun olet oppinu solmuja tekeen."
Tämä sivutie.net on nyt sitten saanut kuin seinät ja katon, on tilaa ihmisten olla. Laittaa peräkkäin sanoja ja väliin kuvia. Sanoa toistensa kirjoituksiin mitä sitten sanottavaa on. Sivuston rakentajat voivat
vaikka hetken huokaista elleivät sitten toinen toisilleen vielä tyhjän talon nurkista huhuile lämpimikseen. Se on, kuten sanotaan "korkeemmas käres", tuleeko väkeä vai ei. No juu, tottakai se riippuu tiedonkulusta ja mukaanyllyttämisen onnistumisesta. Tilaa tässä olisi, isommankin porukan keskenään touhuilla.
En usko, että yhteisöllisyys mihinkään maailmasta sittenkään katoaa, vaikka olosuhteet muuttuvat. Ei ole enää iltakaudet avoimin ovin tienvarressa nuokkuvia työväentaloja , eikä kaikilla niin olisi voimavarojakaan entiseen malliin taivaltaa katsomaan olisiko muita paikalla... jo se, että väestö ikääntyy tekee sen ettei niin vain olla valmiita kulkuun. On tästä tekniikasta hyötynsäkin, vaikka kehityksen nopeus ajoittain jo hirvittää. Yhdessäolo ja vuorovaikutus, mielipiteiden vaihto onnistuu juuri näiden verkkoyhteisöjen ansiosta ihan kotisohvalta, siitä asennosta mihin on itsensä mukavasti ehtoopuhteen ajaksi asettanut -kunhan nyt näppäimistölle yltää.
Katsellaan, miten tämän meidän kokoontumismahdollisuutemme tulevaisuudessa käy. Toivotaan parasta, on sitten ainakin yritetty.
Siitä sitten kirjoittelemaan ja kuvaamaan ja mitä vaan... eihän meidän harrastelijoiden juttutaso välttämätöntä ole huippua mutta pääasia että on omaa eikä netistä kopioitua!
