… ja äitimuori jatkoi: niinko laps tyttäre vattaa.
Tällä kertaa ei ollut kysymys mistään suvunjatkumisesta, vaan yksinkertaisesti näkemiseen liittyvästä uudestisyntymisestä.
Huomasin, että olen minäkin päässyt jo siihen ikään, että papereista saa lukea olevansa vanha. Ainakin siihen viittaa tuo näköelimeen, tai jopa molempiin, hiipinyt sumua aiheuttava kaiherrus.
Jotain siis piti tehdä ettei nyt vallan koko aikaa pimeydessä tarvitse vaeltaa. Pimeyttä kyllä piisaa muutenkin. Aurinkokaan ei tuo paljoa lisävaloa kulkijalle. Vielä.
Paremmin sanottu kuin tehty. Siis tuo lekurille meno ja varsinkin, kun tiesi mitä tuleman pitää. Silmä. Mitä jos... Pelko kouristi joka käänteessä. Kerroin siitä lähes kaikille. Onhan se niin, että kun kertoo omat huolensa muille, on kuin osa taakasta putoaisi. Taakanjakoa. Sehän on tänäkin päivänä tapetilla. Taakanjako. Aina ei kyllä tiedä kenen taakkaa kantaa, mutta hyvä jos omastansa jotain pois saa. Olen siis itsekäs.
Silmälääkärille meno oli ok. Jo aikaisemmin oli esitetty lähetettä operaatioon, mutta kuten kerroin, pelkokertoimeni oli kova. En uskonut vielä tarvitsevani. Olin väärässä. Seuraavalla käynnillä otin ”avun” vastaan. Lähete kaihileikkaukseen. Ja ei kun odottamaan.
Tiesin jonotusajan olevan pitkähkön, mutta olinpa nyt jonossa. Oli aikaa sulatella tulevaa. Sumeus ei kylläkään parantunut, päinvastoin. Puolen vuoden päästä tuli soitto. Maksusitoumus yksityiselle, jos huolin. Huolin, koska en nähnyt (huom. nähnyt) muutakaan vaihtoehtoa, kuin ottaa tarjous vastaan tai edelleen odottaa ja jonottaa. Hintakaan ei ollut tässä esteenä.
Nyt se on siis tehty. Olen uudestisyntynyt ja vastaanottavainen uusille asioille. En edes muistanut, miten valkoinen voi olla valkoinen. Maailma kirkastui niin paljon, ettei nyt siedä jäädä kovin pitkäksi aikaa peilin eteen. Siinä sitä ihmettelee, että kuka ryppyinen sieltä minua katsoo. Ja huusholli. Miten se voikaan olla näin pölyinen ja kaikenlaisia fläkkejä täynnänsä.
Aikansa tämä näköhavannoinnin korjausoperaatio ottaa. Homma ei ole vielä hanskassa, kuten sanotaan. Olen toipilaana. Lopputarkennukset odottavat vuoroaan. Kaksi silmää, toinen hoidettu. Miten jatkossa. Ainakin sen oivalsin, että olen avoimempi ja pelottomampi uuteen koitokseen. Pakko myöntää: ei paha.
P.S.
Oliko tarpeeksi eksplisiittisesti kerrottu?
Sivistysanat ovat monessa mielessä liiaksikin viljeltyjä. Tuokin sana vilisee nykyään tiuhaan. Kielitoimiston sanakirjan mukaan eksplisiittinen tarkoittaa: selvästi, seikkaperäisesti ilmaistu, julki lausuttu, nimenomainen.
Kirjahyllystäni löytyi tällainen kovakantinen ja monisivuinen kirja. Pitäisi varmaan useammin avata ja enemmänkin opiskella, sillä kun uutisia kuuntelee, niin liian monet sanat – minun mielestäni - kierretään tunnistamattomaan muotoon sivistyssanoilla. Asian sisältö jää varjoon. Ei haluta puhua kansalaisille kansanomaisella ja selkeästi ymmärrettävällä tavalla. Syynä tietty oma sivistymättömyyteni.
Nettimaailman yhtenä linkkinä Kielitoimiston sanakirja: https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/
