Sadepäivien terapeuttista ajatusvirtaa puoleen jos toiseen.
* * *
Tuttu matkakohde: pyöräily lähikauppaan. Ei mitään painavaa, vain muutama maitopurkki ja silleen.
Perillä pyörä parkkiin eli ujuttus etu- ja takakopallinen vehje ahtaaseen telineeseen ja menopelin lukitseminen. Sitten jotain ei niin tavallista.
Viereisen pyörän omistaja tuli omalta kauppareissultaan ja alkoi sanailun kanssani. Vieläpä pitkäkestoisen. Että mistäkö puhuttiin? Ei pahaa sanomista eikä sellaista mitä tuo somemaailma suoltaa jatkuvasti moitetta, virnuilua. Päin vastoin.
En edes muista mistä jutustelu alkoi. Olimme täysin vieraita toisillemme. Harvoin sitä silti tuttuja pyöräparkissa näkee. Emme olleet koskaan tavanneet. Juuri tällaisten henkilöiden kanssa jutustelu taitaa ollakin parasta. Voi puhua oman harkintakyvyn mukaan melko vapaasti tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä ja paljastamatta täysin omintaan. Olimme kotoisin jopa eri kaupungeista. Molemmat eläkeläisiä ja työsuhteemme tehneet täysin eri maailmoissa. Kuitenkin olimme samalla viivalla ajatuksinemme. Hieno homma. Oli kovasti kiinnostunut porilaisuudesta ja ihmisten rehellisistä, vaan ei pahaa tarkoittavista, porilaisista sanomisista. Muualta tullut voisi niistä jopa suuttua. Yritti ymmärtää meitä paremmin.
Juttua olisi piisannut pitkäänkin, mutta yhteistuumin päätimme lopettaa, jotta hänen ostoksensa eivät liiaksi lämpenisi ja meikä joutaisi kauppakassia täyttämään. Toivotimme toisillemme mitä kauneinta kesää ja muuta mukavaa. Kenties tapaamme joskus uudelleen.
* * *
Toinen, melkeinpä samanlainen tapaus sattui kaupunkipyöräreissullani. Oli pakko pysähtyä ja odottaa liikennevalojen vaihtumista. Vierelläni iäkäs herrasmies. Katsoimme ohikiitäviä autoja ja todensimme muutamaa ylinopeutta ja ”vanhoilla vihreillä” ajoa. Sanoitimme asiamme. Valojen vaihduttua en noussutkaan pyöräni selkään, vaan kävelin herran vierellä ja jatkoimme jutusteluamme siitä mihin jäimme. Täysin vieraat toisillemme, mutta ikään kuin olisimme olleet ”vanhatkin” tutut. Perusporilaisia molemmat, toisin kuin sen kauppareissun naisen kanssa. Keskustelukumppanini kertoi porilaisuutensa olevan jo 91 vuoden ikäinen, mutta miten nuorekas, freesi ja nykyajatuksia täynnään oleva herra. Seuraavaan kadunkulmaan saavuttuamme toivotimmne toisilllemme hyvät päivän jatkot. Hän menossa kauppaan, minä toriparlamenttikaffeelle ehkä samankaltaisiinkin keskusteluihin.
* * *
Matkailu avartaa vaikka fillarilla fiilistellen ja lähimaisemia katsastellen. Samalla positiivisia tuntemuksia saaden täysin vieraiden kanssa kontaktia ottaen. Ei aina tarvitse sanoa mitään. Pelkällä katseella tai pienellä hymyllä voi saada jo jotain hyvää aikaan. Joillekin toki tuokin on täysin mahdotonta. Ei edes pientä pään nyökkäystä tai käden heilautusta. Ei edes, vaikka vuosikaudet naapurustossa asustelisi. Saattaa silti tässäkin toteutua se, että täysin vieras ja tuiki tuntematon ihminen oli helpompi kohdata.
Aika kuitenkin voi tehdä tehtävänsä. Annetaan siis ajan kulua. Muistan äitini kertoneen, miten yritti minua pikkulikkaa saada avaamaan suuni ja sanomaan kyläreissulla edes jotain. Olin kuitenkin jo kotona päättänyt, että en puhu. Enkä puhunut. Päätökseni piti, tuolloin. Nyt on toisin. Ns. takarivin näkymättömästä on kasvanut toisenlainen. Jotkut voisivat jopa sanoa, että tuki jo suusi; sanottu mikä sanottu; mennään eteenpäin.
* * *
Ja eteenpäin mentiin. Tällä kertaa autolla ja rankassa sadesäässä. Tuulilasinpyyhkimet viuhuivat ja kuskin oli varottava paikatun tien kohoutumia ja varsinkin veden valtaamia tieuria.
Ja, kuten tiedämme, on maantaiden kirjoittamaton sääntö, että muka isolla tehokkaalla on pakko päästä pienemmän vaatimattomamman oloisen auton ohi. Niin tälläkin kertaa. En edes tiedä havaitsiko naisen ratissa, mutta menossa oli pian ajoa punainen pompannappi vastaan sininen tesla.
Oli sadekeli, alamäki ja tyhjää baana. Sitten takana ollut ajopeli ryhtyi ohitukseen. Ja kas. Kuinkas kävikään. Ei ollut mikään nopsa läpimenojuttu. Ei tuntunut pääsevän ohi millään. Eikö kuski löytänyt tuota autonsa turbonappulaa vai pelästyikö sitä, että ohitettavakin oli vikkeläliikkeinen. Ei ollut näköjään löytänyt kaikkia muitakaan auton namiskoita, vai olivatko ajovalotkin jääneet pankin konttoriin kenties velkaisen auton takuuksi. Mene ja tiedä. Ohitus kuitenkin onnistui turvallisesti. Takavaloton auto häipyi sadeusvaisuuteen.
Mitä tästä jäi käteen. Ainakin loppumatkan huumorinaurut ja toteamus, ettei sitä rahallakaan kaikkea voi saada. Jarruvalo sentään kerran vilahti auton ”lisäliitännäisten”, peräkontin kahden maastopyörän pinnojen välistä. Vilkun toimivuus jäi havainnoimatta.
”Pompannapin” matka jatkui jouhevasti.
