Olo, kuin seiväshyppypaikalla...ja olen minä seiväshyppypaikallakin nuoruudessani haahuillut. En sentään itse sitä hyppäämässä, vaan ihan muuten vain. Kavereiden kiusaksi ja vissiinkin kannustamassa poikia. Pojathan sitä hyppäämistä harrastivat. Minä lähinnä yritin (paino sanalla yritin) kurotella korkeuksiin ihan omin jaloin. Siis korkeushyppyä ja sitäkin vielä siinä vaiheessa kun sai sen suorittaa ns. ”vanhalla tyylillä”. Jalat saksaten. Tai jotenkuten kierähtäen. En edes uskaltanut yrittää selkä edellä, mikä oli uutena muotina. Sahanpurukasa tai ohut alastulopehmuste ei tuntunut houkuttelevalta tuolla tyylillä. Rimanylitykset jäivät pienimuotoisiksi. Tekniikkavirhe, luulisin.
Mutta yritin ja joskus onnistuin. Jonkun lusikankin sain silloiseen kokoelmaani. Muistaakseni.
Muutana aika sitten kotona oli jälleen olo, kuin seiväshyppypaikalla. Jälleen vierestä seuraten. Sanoin sen myös pitkää putkea työstävälle työ...ihmiselle. ”Kuin Vilma Murron seiväshyppyä odotellessa.”
- Taitaa tämä homma kyllä onnistua paljon helpommin, loihe ihminen lausumaan.
Tässä kuvassa tehty kuvamuokkausta. Imurin suutin lisätty korkeuksiin normikuvan päälle.Pitkä putki, kamera ja näyttö kuntoon, putken pää, kuin kurki, vakaalla otteella yläilmoihin ja virta maassa olevaan pönttöön. Mitäkö tapahtuu? Imurointi käynnissä. Eikä mikään ihan tavallinen imurointi, sellainen jonka minäkin taidan, vaan imurointi korkeuksissa.
Seuratessani aikani talon räystäällä ilmenevää kasvustoa, mitä lie, niin jotain oli tehtävä. Tikkaat eivät olisi riittäneet enkä tikasautoa halunnut tilata. Ja mistä nyt olisinkaan moista vehjettä haalinut, saatikka jonkun henkilön vielä hoitamaan koko homman. Kun itse ei osaa eikä taida, niin ainoa vaihtoehto oli turvautua ammattiapuun.
Imurointi kuullosti siksi hyvältä, että tilasin sellainen. Ja sellaisen sain.
Ylimääräinen paino räystäskourussa tekee ajan myötä tuhojansa. En siis jäänyt sitä odottamaan. Nyt kadullakulkijatkin voivat mielestäni huokaista helpotuksesta. En usko (vai onko tuo uskon asia) räystään putoamiseen eikä yläkerran viljelypalsta enää näyttäydy runsaudellaan. Olisi se silti mielenkiintoista ollut seurata, miten vihantaa korkeuksissa voisi ollakaan, mutta nyt on tyhjää.
Tässä tätä tämänkertaista omakotiasujan ihannuutta. Ihanuutta se on omistaa omenapuitakin. Varsinkin, kun satoa pukkaa. Ja nyt sitä pukkaa. Monellakin.
