etusivuotsikko2

 

Kokonainen sukupolvi menetetty!
Ahdistus ja masennus kalvaa viimeisenkin elämänhalun ihmisiltä!
Nuoriso kituu ja kärsii, vanhukset ovat osansa riemuista ja huumasta jo saaneet!


 luntaseinilleKorona kytee kuppiloissa ja ryhmäpainihalleissa, tai sitten hallitus on keksinyt koko koronan kiusatakseen just niitä joilla vielä menojalka vipattaisi ja nuoleskeluetäisyydelle olisi päästävä. Noinkin väitetään. Ja kärsivin ryhmä on nuoret. Heille kun ei  -somen ärhäkämpien mutu-tutkijoiden mukaan- jäänyt mitään elämänmahdollisuuksia. Vankeina ovat, eristettyinä äänistä, kuvista, yhteyksistä mihinkään inhimilliseen ja aurngonvalolta kätkettyinä kolkkoihin selleihin ja kellareihin. Kaikesta aikansa nauttinut vanhusten joukko on salaliittona tukemassa tätä nuorten kidutusta. He, joilla on itsellään nuoruudessa ollut kaikki mahdollinen taivaan ja maan välillä.

Hyi! eikö heille mikään riitä! Kaiken saaneina ja kaikesta nauttineina tahtovat viedä mielenterveydenkin kadehtimiltaan nuorilta!


Mutta miten se sitten mahtoi olla, siinä todellisuudessa jota nykyiset eläkeläiset elivät kuusi-seitsemänkymmentä vuotta sitten?
Ei ollut edes lankapuhelimia, taskussa joka pojanklopin ja tytönhupakon mukana kulkevista kaikkialle maailmaan melkein ilmaiseksi yhteyden takaavista kännyköistä ei osattu edes haaveilla. Puhumattakaan läppäreistä ja tableteista, nettiyhteyksistä joilla voi rupatella ja pelata pelejä ja katsella elokuvia ympäri vuorokauden, lähetellä elävää kuvaa kaverille vaikka omasta aamupuuronsyönnistä - ja ottaa vastaan kaverilta mitä se nyt sitten itsestään ilkeääkin ääntä ja kuvaa kaikkien katsottavaksi laittaa.

Silloin, siinä suuressa sosiaalisen kanssakäymisen vapaudessa, miten se oikeastaan menikään?

Jos ei kotona patistettu talvisaikaan klapinpilkkomiseen, vedenkantoon, lumenluontiin, perunakuorintaan, saunanlämmitykseen , matonkuteiden leikkuuseen tai muuhun semmoiseen joka ilman muuta kuului nuoremman väen hommiin, saattoi kyllä lähteä sitä sosiaalista eläämää etsimään. Vaatetta tarpeeksi päälle, ei silloin kukaan autolla kuljettanut minnekään , ei semmoisia työläisperheissä... ja matkaa oli, kaikkialle. Kävellen lumenkokkareista kylätietä, tai vaikka sukset jalkaan. Kahlustamaan jokunen kilometri sellaiseen naapuriin jossa samanikäinen kaveri olisi. Lumet kopisteltiin kuistilla, koputeltiin keittiön oveen, ovenraosta kaverin äidiltä kyselemään;

- " Onks Make kotona?"

_"ei oo, se lähti hiihtelemään, en sit tiedä minnepäin meni. Ei se sieltä ihan heti tule"

-"Jaa. no ei sit mitään . Tuun huomenna kattomaan. Hei."

Ja siinä se sitten oli, siltä päivältä. Ei kun takaisin kotiin. Tuli toki, ajanvietteeksi, radiosta johon rinnakkaisohjelmaa vielä odotettiin, johonkin aikaan ehkä puoli tuntia jotain nuorempaakin ikäluokkaa kiinnostavaa ohjelmaa. Telkkari oli vielä tuntematon laite, tulossa joskus vuosien päästä.

Elokuvat kerran talvessa työväentalolla. Hiihtokilpailu niille jotka urheilusta tykkäsivät. Muille ei mitään. Ellei sitten seurakunnan poikakerhoa jossa leikattiin ja liimattiin erivärisistä paperilapuista vihko jonka värit tarkoittivat isoja asioita. Mustaa syntiä ja punaista Jeesuksen verta ja valkeutta johonkin asiaan ja mitä niitä olikaan. Ja kun tarpeeksi pitkään kylän auraamattomia teitä tallusti, niin saattoihan siellä tavata jonkun ikätoverin. Yhtä viluisen ja hytisevän kuin itsekin. Ei siinä pitkiä aikoja tarjennut jutella.

Ei olisi tilannetta miksikään muuttanut jos olisi kulkutaudin takia laitettu tanssi- ja harrastushalleja kiinni ja baareissa pidennetty pöydänvälejä. Kun ei semmoisia muutenkaan ollut.

Olemassaolevissa  olosuhteissa elettiin. Eikä uskallettukaan valittaa että tässähän sitä stressaantuu ja tulee mielisairaaksi ja loppuiäkseen katkeroituu...

Kovin on suhteellista se ihmisen kärsimyksen määrä.

Comments powered by CComment