Jokunen liikeyritys on houkutellut minua tekemään kauppaa kanssaan. Ovat lirkutelleet sillä varjolla että mukamas onnittelevat vanhenemiseni johdosta.
Jo jonkun viikon etukäteen. Ei se vuosikymmmenten vaihtuminen minun kohdallani ole edes ihan vielä tämän päivän juttu. Kai heillä siihen koneet ja ohjelmat on, jotka automaattisesti lähettävät postia kun joku tulee jonkun tietyn ikäiseksi. Ei mene ihan läpi, minun kohdallani.
Että syntymäpäivä! Tottakai, oli minullakin semmoinen päivä. Yksi ja ainoa. Lokakuussa 1954. En siitä muista mitään. Sen tiedän että ei se niin juhlaa ollut. Veristä ja sotkuista, ahdasta ja kivuliasta, melkoista äheltämistä kaikkine napanuoran leikkaamisineen, ehkä joku läiskäisi persuksille ja totesi että alapa vetämään henkeä ja puhaltamaan ulos, ja sitä sitten tästä eteenpäin niin kauan kuin elämääsi riittää. Ei täällä laiskana olla! Pesivät, luulisin, ja kohta paketoivat kapaloon, pakkopaidan tapaiseen kääreeseen, jonka sisällä sitten piti punnertaa paskaa ulos ja yrittää rääkyä sitä epämukavaa oloaan.
Ei , minulla ei ole mitään halua toiseen, kolmanteen tai useampaan syntymäpäivään, kyllä se yksi riitti.
Eikä onneksi ole sellaisen viettoa vaadittukaan, vähällä olen sen asian suhteen päässyt, kiitollinen olen.
Tiedän, on ihmisiä joilla on tapana vuosittain nostaa itsensä jotenkin valokeilaan ja nimenomaan kalenterin siinä kohdassa jossa on se syntyminen tullut suoritettua- liekö sitten kenenkään kohdalla niin vapaaehtoista ollut sekään. Pakollisena osana elämää useimmilla, luulisin.
Totta, jos ihmisessä on jotain erityisen huomionarvoista ja erinomaista, niin saahan sen kertoa. Ja odottaa että joku sentään pitää puheen jossa ne erinomaisuudet ja paremmuudet tuo julki. Mikäpä siinä. Ja varmasti useimmat ihmiset jaksavat kuunnella pitkätkin kehumiset punastelematta.
Mutta eivät ne niin tarpeellisia tällaisen tavallisen taapertajan kohdalla ole. Väkisintehdyiltä tuntuisivat minunkin kohdallani kehumiset. Kun en ole missään asiassa muita parempi ollut, jos niinkään hyvä.
Ei ole, muistaakseni, yhdenainoaakaan palkintolusikkaa mistään kilpailusta. Mitaleista ja pokaaleista puhumattakaan. Häntäpään hiihtäjiin olen aina kulunut, ja ehkä siinä häntäpään porukassa oloni kotoisemmaksi tuntenutkin?
Ei ole ensimmäistäkään kunniakirjaa, eivätkä ole yhdistykset viirejä jakaessaan minun nimeäni listaansa laittaneet. Kun ei ole semmoiseen sitten tarvettakaan ollut.
Ei ole minkäänlaista oppiarvoa, mitenkä semmoista kun siinä viiden-kuudentoista iässä lähdin haalarit päällä ruokaani ansaitsemaan. Ei olis tainnut järkikään niin riittää, tiedä häntä.
Sitä se sitten on ollut, työntekoa. Eikä siinäkään mitään saavutuksia ole tullut. Lienee joskus, ainakin alkuaikoina, rimaa hipoen kelvannut työni teettäjille, joskus joku on toki kehunutkin... vähän mausteeksi. Mutta kun ei ole niitä töitäkään tullut luetteloitua, nykyajan aina esiinvedettyä cv:tä en ole koskaan edes harkinnut itselleni tehdä. Tuskin muistaisin puoliakaan hommista joista olen palkkaa nostanut. Pieninä palasina on leipäni maailmalla ollut, kuten laulussa sanotaan. Ei siis ole siinäkään asiassa kehumiseksi kelpaavaa ja aihetta nokkaani nostaa ylpeyden merkiksi. Eletty on.
Mutta semmoinen juttu joka ei tietenkään muita kiinnosta eikä tarvitsekaan kiinnostaa, on siinä onpa vaan toisinaan ihan helkkarin hauskaakin ollut! Ja sikäli kuin oikein muistan, olen tässä viimeisinä vuosikymmeninä melkein joka päivä syönytkin! Ja saanut sateensuojan, ei niin häävin, mutta asiansa ajavan, itselleni ja vähille työkaluilleni. Mitäpä minä muuta oikeastaan kaipaisinkaan?
Niinpä, ne sähköpostiini saapuneet syntymäpäivä "onnittelut" ja onnittelijoiden itsensätykötekemisyritykset eivät juuri mitään mielenliikahduksia minussa saa aikaan. Pikemmin turhaa työtä tekevät, nuo hakurobotit.
Elämä jatkuu. Ehkäpä kuten Lauri Viidan betonimyllärin loppukaneettina "Elämä jatkui entistä rataa, työtä, työtä se antoi"
