etusivuotsikko2

 

kolopallo

- Kolopallo.
Sitä on viimeaikoina harrastettu. Liittynee mitä luultavammin tuohon suureen, suurelliseen, itseriittoiseen, minä ensin -valtioon. Ja onhan noita. Vallanvaihto on merkillistä peliä, monessa valtiossa. Demokratia on hakusessa, mutta löytyneekö se tuosta kolopallokuopasta. No, pääasia taitanee olla, että pääsee lyömään, ei se, että osuuko maaliin.
Maassa maan tavalla. Jossakin suuret aatokset syntyvät golfkentillä, joissain taas hiihtoladuilla. Mitä jos ei taida kumpaakaan. Olisko uppopallo silloin vahvoilla. Voisi uida käsipohjaa, kuten nuorena uimaan opetellessa. Pinnalla toki on helpompaa.

 

puhelinkeskus

- Paina ruutu.
Nyt sen jo osaan älypuhelimestani hakea, vaan ei sekään aina helpota tilannetta. Varsinkaan kun joutuu soittelemaan terveysalan bisnesfirmoihin. Paikalliseen hoitoon pitäisi päästä, mutta soittokierros käy ties missä. Ajanvaraukset sujuvat suh' koht' mallilleen, joskin aikojen päähän, mutta annas olla kun pitäisi peruuttaa varattu aika.
Myönnän, että meinasi pinna palaa ja todellinen hermostus oli liki. Keskus ei tahtonut millään saada hommaa sujumaan lähitoimipaikkaani. Kierteli ja kaarteli, että ei voi antaa suoraa numeroa hoitajille, vaikka itse hoitaja oli niin pyytänyt toimia. Aikansa pähkäilytyään lupasi sentään soittopyynnön välittää. Paikallisen kanssa homma sitten hoituikin.
Tähän on siis tultu. Pikemmin asia olisi selvinnyt, jos olisin pyöräillyt haki Porin ja luukulle. Kehitys kehittyy, sanoi entisajan valokuvien kehittäjäkin, mutta kehittyykö aina oikeaan suuntaan onkin sitten jo toinen juttu.

Pisara - Veriryhmä.
Tästä on tullut jutusteltua useammankin henkilön kanssa. Tiedänkö minä? En. Tiedätkö sinä? Luultavasti et. Siis mikä on veriryhmäsi. Olen sen varmasti joskus kuullut, mutta että muistanko. Mitäs luulet.
Olisiko mitenkään mahdollista kirjata tuota vaikkapa kela-korttiin siten, että olisi heti nähtävissä. Ei pitäisi liittyä tietosuojaankaan, koska näkyvillä on jo muutenkin henkilötiedot.
Tiedä sitten tarvitsisiko minun todella tietää ja muistaa vereni ryhmää, mutta tulipa vaan mieleen tällainenkin.

- Hoitaja kotiin.
Hetki oli sellainen, että ”matalankynnyksen” apu olisi ollut tervetullut. Koska henki ei ollut kyseessä, ei tullut soitettua ambulanssia paikalle. Annettiin sen suosiolla hoitaa ehkä tähdellisempää tehtäväänsä – ihmishengen pelastusta. Tokkopa olisi mukaansa ottanutkaan.
Olisin halunnut saada lääkäriä tai hoitajaa käymään kotona tsekkaamassa tilannetta. Harmikseni huomasin, ettei tällaista palvelua Porissa ole saatavilla. Olisi pitänyt raahautua paikalle hoitohenkilökunnan luo. Mutta kun se juuri oli se hankaluus, lähes mahdotonta. Onneksi tuntemani ystäväsairaanhoitaja teki kotikäynnin ja sain tarvittavan avun ja neuvot.

Siis mikä oli pointtini. Puute ns. vanhan ajan kotilääkäristä. Hoitajapalvelua olisi saanut, jos olisi ollut jonkin hoitopalvelun piirissä, jopa mobiililääkäri olisi kenties saatu paikalle. Mutta kun on ”itsellinen”, on itse mentävä lääkärin pakeille. Ei ollut – ilmaisesta puhumattakaan - edes maksullista keikkalääkäriä tai -hoitajaa, joka tekisi kotikäyntejä. Olisi hyvä, jos olisi.

 

- Joulu.
Joulupukki suukon saa...vai saako? Jos nyt kumminkin, voi olla lähes varma, että on kovinkin läheinen. Tai toivottavasti. Virtuaali- ja etäpukeille lentosuukot.
Jouluihminen kun en ole, niin ei sen väliä, vaikka koko joulu olisi peruttu. Osa ”läheisistäni” asuu siksi kaukana ettei heillä ole mahdollisuuttakaan tänä korona-aikana matkustaa luokseni. Tällä mennään. Pienellä piirillä ja turvaetäisyyttä pitäen.

Tonttu sydän  Kaikesta huolimatta:
Hyvää Joulua teille ja meille kaikille!

Uuden Vuoden juhlinta taitanee mennä samoin eväin, mutta Vuosi 2021 jo häämöttää uutta valoa tuoden!
Kaikkea hyvää

toivottaa hajamerkintöjä kirjannut tee-ee.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

Marraskuun pimeä,

ilon ja surun aikaa.

Kesän valoisuus poissa,

syksyn väriloisto takana.

Talven valoa odotellessa

pakollinen marraspimeä.

Elettävä silti on.

Kukin omin voimin.

Iloittava elon pienistäkin hetkistä.

Paluuta ei ole.

Nautitaan siis tästä hetkestä.


- Aita.Autaminen Sivutie Se on tullut entistä tärkeämmäksi elementiksi. Sillä notkutaan, parannetaan maailmaa, silmäillään karkulaista, autetaan ja avitetaan naapuria. Apua on aina ollut tarjolla, niin jo pikkulikkana ollessani, kuin yhä vielä, kohti vanhuutta taivaltavana. Kiitos siitä.
Olen senkin todennut, että hyvät naapurit ovat kullanarvoiset. Näin ei ole likikään kaikilla. Häiriköintiä, jopa puhumattomuutta, joka sekin tuntuu pahalta.
”Permudan kolmio”, joka on oman kulmakuntani pelastaja, on varsin vilkkaassa käytössä. Kyseiseen kolmioon mahtuu kyllä useampikin kohtaaja. Taitaa olla jo ”viiskulma”.
Tuo aita on tätä nykyä näyttänyt parhaiden puoliensa lisäksi myös heikkoutensa. Vai voisiko sanoa, että matalalla käyskentelevä ja vilkas koiruus on näyttänyt viisautensa. Löytää kolon kuin kolon lähteä tutkimaan maailmaa, naapurustoa. Aidan toiselle puolelle on päästävä. Eipä voi sanoa edes ruohon olevan vihreämpää.

Turvaväli Sivutie

- Turvavälit. Täytyy myöntää ettei se aina onnistu. Ja nuo maskit. Niitä tulee käytettyä liiankin ”harkiten”. Miksi? Sitä sopii kysyä. Olenko vain tuudittautunut oman paikkakunnan hyvään tautitilanteeseen, sillä en tunne ainuttakaan, joka olisi koronaan sairastanut. Ehkä vasta tutun tai läheisen sairastuminen saa omatkin hälytyskellot soimaan. Valitettavaa, mutta totta.

- Kanssakäyminen, muidenkin kuin lähiomaisten kanssa, on ollut ja on vielä vastakin luupin alla. Minne mennä ja miten toimia. Uskaltaako osallistua, vaiko ei. Tätä tulee miettineeksi. Kaikesta huolimatta liikkua pitää ja ihmisten ilmoille päästä. Muuten tulee entistäkin höperömmäksi. Onneksi minun ”harrastukseni” on ollut voimissaan. Väki kokoontuu ja voi mielestään ja mieleltään hyvin.

Asukastupa SAmpola Sivutie- Kuva Sampolan asukastuvan tiloista kuvaa paljolti tapahtumien nykytilaa. Tyhjää on. Useat tilaisuudet ja kokoukset pidetään etänä, joka tarkoittaa oleilua tietokoneen äärellä. Kuka viitsii ja jaksaa ja kenellä ylipäätään on mahdollisuutta moiseen. Minäkin olen jättäytynyt monesta.

Sampolassa ei asukastupaa enää ole. Pitäisikö olla? Kyllä, on vastaukseni. Kirjaston Salonkiin en ole tavanomaista tietäni löytänyt. Toki olen paikan katsastanut. Ei siellä pääse entisajan toimintaan ja tunnelmaan, mennä ja tulla omaan tahtiin, kahvitella, ruokailla. Tuntuu vieraalta. Liian steriiliä. Elämän rosoisuus puuttuu. Valitettavasti.

- Menipä valitukseksi. Mutta näinhän se usein on. Hyvät asiat pidetään luonnollisina eikä niistä paljon puhuta.

 - Sallittakoon pieni eläimellisyys.

 Kärpänen Sivutie

Pipparskakkutalon ikkunasta näkymä ulos. Ja mitä näkyy, Raatihuoneen lisäksi?
Kärpänen. Minusta se on kuin suora linkki kaupungin asukkaaseen. Olemme kuin kärpäsen p...a kaupungin byrokratiassa. Kuunnellaanko meitä. Kansalaisia. Porilaisia. Veronmaksajia.
Kun kuuntelee kanssaihmisten kertomuksia ja kokemuksia moninaisten asiain hoidosta, niin tuntuu, että varsinkin "köyhän ääni" jää todella kuulematta. Valitusten tie on kova ja kivinen.
Eilen kaupunginvaltuusto kokousti ja päätti kaupungin kunnallisveroprosentista. Puhuttiin paljon, perusteltiin puoleen jos toiseen. Äänestettiin. Nousua tuli. Miksi, tai miksi ei? Se jääköön kunkin pohdinnaksi. Syitä ja seurauksia varmasti riittää. Äänestyksiinkin on totuttu. Ei siinä mitään, mutta miksi äänestää tyhjää, kun on kansalaisilta saanut valtuudet päättää asioista. ”Tyhjän saa pyytämättäkin!” Tai miksi ylipäätään vaivautuu vaalipaikalle ja jättää tyhjän lipun. No, kannanottoja nuokin. Tekijöilleen varmasti perustellut.
Tulin myös seuranneeksi Porin perusturvan tuottavuusohjelman esittelyä. Päälliköt lupasivat paljon hyvää, mutta tuoko todellisuus sitä? Ikäihmisten palvelutuotanto todettiin raskaaksi, liiaksi laitospainotteiseksi. Siitä on siis päästävä. Lisätään kotiin tarjottavia palveluja. Mutta otetaanko palvelujen loppukäyttäjä todella huomioon, vai mennäänkö sitä rahan sanelemaa pitkospuuta pitkin. Tulipa taas tuo kärpänen mieleen.


-

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

 - Sanoisinko, että kaikki liittyy kaikkeen (sairauksiinkin liittyen) ja rahalla on suuri merkitys.
Jos on oma talous kuralla, niin sitä on Porin kaupungin ja koko Suomen. Myös muu maailma kärvistelee.
Paperinteko ei Suomessa ole kannattavaa. Ehkä muualla. Ainakin rahanpainannan. Siksi paljon sitä tuntuu maailmalla liikkuvan. Miljoonat ja biljoonat. Enhän minä noin suurista mitään ymmärrä. Rahoja pyöritellään milloin minkäkin instassin kautta. Vaan ei riitä likikään kaikkeen koronan rokottamiin suomaisiinkaan yrityksiin. Ainakaan pieniin. Siksi liike työpaikoista ulospäin on tosiasia.

 

 Robotti3 Sivutie

- Pysyvä työ/osa-aikatyö. Sen saaminen on vaikeaa. Ainakin Porissa, kun seuraa ja pohtii pipparskakkutalon ikkunanaluspuiston nurmikon siistimistä.
Muistan kuinka aikoinaan anoppini oli kaupungin puistotöissä. Miehet hoisivat ruohonleikkuun ja naiset, anoppi mukaan luettuna, haravan varressa. Toki paljossa muussakin risusavottahommissa. Nyt on toisin. Ei kannata työllistää (?), vaan tilalle vaikka kertaostolla kone, robotti, joka ei tunteja laske. Ei edes niitä muutamaa, joista moni olisi jo tyytyväinen. Tästä ei verot kerry kaupungin kassaan ja kaduntallaajan ostovoimakin taitaa olla niin ja näin. Lisäksi maksetaan valtiolle työmarkkinatuesta sakkomaksuja pitkittyneen työttömyyden johdosta.


 Mielenilmaus Sivutie- Kaupungintalolla kokoustaneet päättäjät saivat jokin aika sitten ”pyyhkeitä”. Porin vanhuksille vaadittiin parempaa hoitoa runsaan sadan ihmisen voimin. Panderollit, kyltit, puheet ja kiivat huutovaatimuksetkaan eivät saaneet aikaiseksi edes ikkunoiden avauksia päättäjien kuulla viestiä. Vain verhot heiluvat, todettiin.
Mielenilmaus ei ollut vain ikäihmisten esilletulo, vaan mukana oli runsaasti nuoria, ehkä hoitajia, ehkä omaisiaan hoitavia. Huoli on yhteinen.

 

- Saattohoito. Diakonialaitoksen osasto tuli jotenkin tutuksi. Kaikessa tilanteen karmeudessaan paikka oli ERINOMAINEN. Hoitajat osaavia ja osaaottavia. Tilat kodinomaiset, viihtyisät. Saivat vierailijankin olon helpottumaan.
Kokemani vertailukohta on kaupunginsairaalan osasto. Läheisen kohtaaminen elämän loppuvaiheen hetkellä niin sairaalanomaisissa tiloissa jäi mieleen. Eikö muuta ole tarjolla, kuin kolkko huone. Hoito ja hoitajat kyllä olivat sielläkin ammattitaitoisia ja ymmärtäviä. Vain puitteet olivat erilaiset.

Kierrätystä Sivutie- Jo vain on kierrätystä! En aivan ymmärtänyt näkemääni, mutta pakko kait sen on jotenkin kierrätykseen liittyä.
Rännistä tulevaa sade/hulevettähän ei kadulle saa päästää. Ainakin näin minulle aikoinaan sanottiin, kun ei vielä ollut tuota hulevesiviemäröintiä. Kysyin, että Kokemäenjokeenko sadeveden kannan? Saunasaavitkin ovat jo täynnä. Vastauksena oli, ettei nyt maahankaan saisi. Toki hulemaksuakaan ei peritty.
Nyt olen kyseisen viemäröinnin piirissä.

- Vielä yksi asia, joka pännii. Satasairaalan logo ja siihen liittyvä tekstitys.

logoSatasairaala Sivutie 

Mitä lie pistekirjoitusta. Ja millä väreillä? Mielestäni kuitenkin väritöntä, harmaata, vaaleaa, näkymätöntä.
Asia tuli eteen, kun postilaatikkooni tuli ”Sinuun erikoistunut Satasairaala” -lehti. Sitä julkaisee Satakunnan sairaanhoitopiiri. Sen, jos minkään pitäisi olla tarkempi sanomansa näkyvyydestä. Heikkonäköisiä on sairaalassaankin hoidettavina runsain joukoin. Luulisi nyt niiden tietävän.
Mutta luulo ei ole tiedon väärtti. Tässäkään asiassa.


Olisi kiva kuulla teidänkin mielipiteitänne. Mistä vain.

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Pilvet sivutie

- Kuukausi etuajassa. Enempikin, sillä olin kaavaillut merkitä asioita tänne kuukausittain. Mutta eihän aina käy niin kuin haaveillaan. On vissiin taas omaa tärkeää. Tai paremminkin – inspis iski ja silloin on taottava, kun rauta on kuuma.
- Näin syyskuun kynnyksellä on ajatukset osittain jo lokakuussa. Olen jälleen lupautunut olemaan yhtenä mukana kansainvälisenä Köyhyyden vastaisena päivänä 17.10. Asunnottomien yö -tapahtumassa. Tällä kertaa päivä osuu lauantaille. Ajatella sopii, että voisi sen lauantain toisenlaisestikin viettää, mutta ei. Näin olen päättänyt, toistaiseksi.
Vaikka en itse asunnoton ole, en ole koskaan ollutkaan, niin miettiä voi itse kukin tilannetta, jos niin olisi. Miten tulisin toimeen, eläisin, olisin. Vai olisinko mitenkään? Työttömyys, konkurssit, sairaudet, päihteiden käyttö ym. saattavat ajaa ”fiksunkin” ihmisen tilaan, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Varsinkaan jos ole mahdollisuutta asuntoon mm. luottotiedot menetettyä. Ilman asuntoa on liian moni elämää eteenpäinvievä asia liki mahdotonta. Apu toivottavasti löytää tarvitsijansa.
Mikonkadulla Porin työttömien toimitilojen pihassa siis tavataan, jos vain kaikki menee kuin on suunnitelmissa ja koronapirulainen ei pakota meitä olemaan omissa karsinoissamme.

 
- Omissa oloissa. Sitä se on ollut jo pidemmän aikaa. Toki oviverhoa on hieman raoteltu ja lähdetty pienin, kiltein askelin mukaan ihmisten ilmoille. Pakko. Muuten ei pää kestä. Ja onhan vaaran paikkoja missä vain. Jopa kodin sanotaan olevan vaarallisin paikka. Ei sentään koronaviruksen vuoksi. Luulisin.

Tukka pois sivutie

- Siitä päästään päähän. Konkreettisesti. Tugga pois. Juuri niin. Klaniksi vaan. Helppohoitoista. Näin moni mies (miksei jokunen nainenkin) ajattelee, kun vapaaehtoisesti ajeluttaa päänsä paljaaksi. Siitä kenelle se sopii, voimme olla montaa mieltä.
Toista se on vaikkapa naiselle, joka sairauden vuoksi on menettänyt tai menettää hiuksensa. Valinnat ovat vähissä. Hiukset karsiva hoito vastaan hiukset. Minä valitsin ensimmäisen. Lopputulos olikin sitten muiden käsissä. Omaan taisteluuni vannoisin vähemmän. Kakkiminen 2 sivutie

- Muiden käsissä on seuraavakin. Syy on tassut omaavan koiran talutushihnan toisessa päässä.
En ole mikään eläinvihaaja, mitä nyt kissoja kammoksun. Ihan oman pelkoni vuoksi. Pihapiirinikin on monen eläimen koti/nukkumapaikka. Ja koira minulla on itsellänikin ollut. Joskus enää yökyläläinen.
Tietäähän tuon kaikki, että kun syö, niin toisesta päästä ulos tulee. Mutta kun tuo ulostulon paikka on aivan porttini pielessä ja varsinkin postilaatikon alla, niin sapettaa. (Jopa postia kuskaavaa kustia.) Varsinkin, kun päätöksen tekee, ei vain koira, vaan ihminen. (Niille lintujen päästöille tuskin mitään voin).
Sapetti tällä kertaa niin paljon, että viritin kieltotaulun/t portinpieleen. Eli pakita jos voit. Jätöspussit jätin otettavaksi ja roskikseni on käytettävissä.
Nyt sitten vain odottamaan, että tuottaako tulosta. Ei siis tuotosta.

- Niin yökyläläinen.

Pelko 2 sivutie
Tuli (eli tuotiin) luokseni. Paikka on tuttu, mutta alkuilta oli hieman vaikeahko, sillä oli juuri venetsialaispaukuttelun aika. Aina kun paukahti, niin koira tärisi peloissaan. Yritin parhaan kykyni mukaan rauhoitella. Aikaa kun kului, saimme lopulta molemmat nukutuksi. Hyvin, ja hyvin lähekkäin. Terveisiä vaan omistajalle.
Kaikki siis ok. Tälläkin saralla.

 

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

- Aika aikaa kutakin, sanoi joku joskus. Kuka. En muista.
- On se ilmoja pidellyt, sanoi taas eräs toinen.

- Matka jatkuu ja maisemat vaihtuu. Niin olen myös kuullut. Ja kun matkailu avartaa, niin toivottasti tällä kertaa kotimaanmatkailu. Sille tsempit.

Kesää on ollut ja tuntuu olevan edelleenkin. Ja lämpimiä kelejä. Mikäs tässä ollessa. Onneksi huhhah-helteet taitavat olla ohitse.
Mitä on tullut tehtyä? Naamakirjaa seuratessa monilla piisaa tekemistä aamusta iltaan ja vielä sellaista, mikä pitää ehdottomasti mainita ”kavereille”. Mikä ettei. Tärkeitä ovat, asiat, niin pienet kuin suuretkin. Entäs minä. Kait sitä jotain on tullut tehtyä. Väsy jo alkuillasta kertoo jotain. Uni on maittanut. Kiitos siitä. Minua on suotu hyvillä unenlahjoilla. Lähes aina on toiminut, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta.

- Kops' kops' ja vielä kerran kops'.
Niin niitä omenoita tippuu. Havahduin juuri hetki sitten, että jopa pihlajassani kasvaa omena! Ei maar. Oli pudonnut oksaan yläpuolellaan olevasta omenapuusta.
Vanhat ja vähän nuoremmatkin omenapuuni kantavat oksat riipuksissa runsasta satoa. Viime vuonna oli toisin. Juuri ja juuri riitti nautittaviksi. Nyt on jälleen aivan liikaakin omaksi tarpeeksi. Olenkin jo vienyt muutamat kypsyneet omenat portin pieleen muille tarjottaviksi. Ja kun sato kunnolla kypsyy lisään tarjontaa, jos on ottajia.

Omenat Sivutie

Jos on omenoita runsaasti, oli myös punaisia viinimarjoja riittävästi. Mustat marjat sitä vastoin jäi tältä vuodelta saamatta. Mikä lie ollut syynä, mutta marjan marjaa ei tullut. Kylmyys, kuivuus, pörriäisten puute. Kukkaketoa kyllä jonkin verran olisi pörriäisten pyöriskellä, mutta tänä vuonna on ollut hiljaista silläkin saralla. Ehkä ensi vuosi on parempi – monessakin mielessä.

- Vammaisasiat ovat olleet usein mielen syövereissä. Eikä vähiten vammaisyhdistyksen asioita pyöritellessä. Monien vaiheiden ja vaatimusten jälkeen Porissakin vihdoin päästiin samaan, kuin moni muu kaupunki jo aikoja sitten. Jopa kilpakumppanimme Rauma. Vammaispalvelulain- sekä sosiaalihuoltolain mukaiset kuljetuspalvelut muuttuivat elokuun alusta siten, että vammaisillekin mahdollistuu normaalihinnoilla kulkemiset. Taksikorttiin oikeutetut voivat matkustaa omavastuuosuudella eli normaalilla julkisen liikenteen hinnalla. Tähän asti ovat joutuneet maksamaan koko taksimatkansa heti itse ja vasta jälkikäteen hakua vastaan ovat saaneet omansa pois. Vielä jää nähtäväksi miten uusi kokonaisuus todellisuudessa toimii. Toivottavasti hyvin.


- Ikäihmiset ja liikuntarajoitteiset. Se on tätä päivää. Päätin tutustua uuteen ja uljaaseen maakunnalliseen apuvälinekeskukseen.
Piti lähteä hakemaan rollaattoria. Tsekkaus netissä, osoite, aukioloajat ym. Apuvälinelainaamoon ei tarvinnut varata aikaa. Hyvä. Siis sinne.
Koska asun Hesantien "toisella puolella", piti ylittämän tuo tie. Viitta näytti Helsinkiin, Poriin, Pinomäkeen. Ei ollut mainintaa apuvälinekeskuksesta. Miksei?

 Apuväline opaste Sivutie

  Koska arvelin olevani kuitenkin oikealla tiellä, ajoin eteenpäin. Jonkin matkan päästä näin, melkeinpä ojanpohjalla ja ruohikon varjossa olevan, pienehkön kyltin. Siis vasemmalle. Tien päässä samanlainen pieni viitta pöpelikössä. Taas vasemmalle. Sitten olinkin perillä.
Ja mitä näin. Ikäänkuin poispäin tulosuunnasta, tyhjää peltoa vasten komean rakennuksen seisällä ISOLLA: Maakunnallinen apuvälinekeskus!
Apuväline ulkoa Sivutie

Jo vain, ajattelin ja astuin sisään. Ensin kohtaamani avulias virkailija sai kuulla moitteeni. En kuulemma ollut likikään ainoa. Lähes jokainen tulija valitteli opasteiden joko puuttumista tai niiden pimennossa oloa. Annoin palautteeni.
Apuvälinen sisätilat Sivutie
Niin se rollattori. Sen sain kotiin viemiseksi ja kaiken lisäksi hyvien ohjeiden kera. Palvelu. Se oli alusta loppuun erinomaista, kiitoksen arvoista. Siis henkilökunnalle plussat, opastukselle ei. Näin huikkasin lähtiessäni.

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

Musiikkia. Hälyttää. Puhelin soi.

Kuulin sen, mutta missä kummassa tuo vehje on? Keinussa, takin taskussa. Kipaisin hakemassa ja vastasin.

Soittaja tiedusteli heti aluksi ettei vain häiritse toimiani.
- Et mitenkään. Olin talikon varressa kompostimultaa pöyhimässä.

Komposti sivutie

Soittaja kertoi olevansa kateellinen. Miksiköhän?


Niinpä. Mikä sen mukavampaa kesäisessä lämmössä, kuin saada multaa sormiinsa. Ei sentään tarvinnut kontata savessa. Sateilla näinkin voi käydä. Silloin maa hyllyy ja tunnen lähistöllä kulkevan junankin kulun.

Allani on savimaata, vanhaa merenpohjaa. Yritän kuitenkin pysytellä pinnalla.

Jos on mukavaa möyriä ja pöyhiä mullassa, niin nuorena flikkana astellessani avojaloin liki samoissa maisemissa, sain tuntuman vallan muusta. Se tirisi lämpöisenä varpaiden välistä. Olin vakoilemassa veljeni puuhia ja oikaissut lehmälaitumen läpi. Luvatta liian kaukana. Kotoväelle en uskaltanut kertoa. Onneksi oli sateen jäljiltä vesilätäkkö.

Niin se puhelu. Asiat tuli selvitettyä.

 

Koronatta ei päivääkään.

Se on sekoittanut pakkaa kunnolla. Ei edes kortin peluu onnistu entisessä seurassa. Ehkä kuitenkin jo pian. Monet jokapäiväiset ”puutokset” on tullut huomattua, varsinkin juuri ihmisrintamalla. Omaisia olen tavannut, mutta yhdistysten toiminnot on tauolla.

  Puhelin sivutieOn sentään nämä puhelimet, vaikkei ihan älyjä, niin muita. Veivattavat sentään taitavat olla vain koristeena.

 

Mutta maltetaan vielä hetki. Kyllä se siitä!

Korona toi katukuvaan maskit pisaratartuntoja ehkäisemässä. Niiden tarpeellisuutta en mene kiistämään.
Eräs näkökulma kuitenkin on nuo kasvoja osin peittävät suojaimet ja muistisairaus. Naapurustossani asuvan ja jo iällä olevan henkilön luona on käynyt liuta hoitohenkilökuntaa päivittäin ja nyt korona-ajalla maskit kasvoillaan. Niin oli ohjeistettu.

Voin vain kuvitella mummon pelkotiloja hoitajiaan kohtaan, kun jo muutenkin outojen ihmisten kuljeskelu kotonaan kummastutti. Onneksi tyttärensä sai mahdollisuuden siirtyä omaishoitajaksi. Nyt mummo voi loistavasti; nauraa, laulaa, hymyilee ja jalkakin vipattaa musiikin tahdissa. Tätä on onnekasta seurata. Kaikilla ei ole näin hyvin asiat.

Toisaalta oudoksuttaa, että nyt sallitaan käyttää kasvoja osittain peittäviä maskeja, mutta kummeksutaan naisia, jotka käyttävät uskontoonsa liittyviä huiveja. Myönnettäköön, että perustelut ovat erilaiset.

Pesu, käsien pesu, käsinpesu.

Tätä se on ja on edelleen. En nimittäin vieläkään omista astianpesukonetta, enkä taida koskaan omistaakaan. Ei ole tarvetta. Kuten ei silloinkaan, kun aikanaan mummoltani kysyin josko voisin hankkia vinttihuoneistoon lämminvesiboilerin. Mm. vauvapyykin pesu olisi helpompaa. Kylmää vettä toki tuli kraanasta.
Mummo oli hetken hiljaa ja totesi ettei sitä ennenkään!
Vesipata siis porisi hellalla Porissa. Muutoksen tuulet tulivat vasta myöhemmin. Nyt saa lämmintä vettä kraanasta, mutta puulämmitteinen hella talossa edelleen on.

(Kirjoitus on julkaistu myös Tapaturma- ja sairausinvalidien liitto ry:n Uusi Invalidi -lehdessä 2/2020)

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

- Tyhmä, tyhmempi, tyhmin. Ei kukaan ole niin viisas kuin ihminen. Paitsi toinen ihminen. Tämä kolahti kohdalleni yhtenä (taisi olla helteinenkin) päivänä. Kyllä minä tunsin itseni todella tyhmäksi.

Olin päättänyt ”häiritä” omilla huolillani Porin lääkärikuntaa. Heillähän sanottiin olevan näin korona-aikaan jopa aikaa potilaille. Ja olihan sitä minullekin. MUTTA.

Päänvaivaa aiheutti yritys saada aika lekurille. Piti tietenkin soittaa ajanvarauksen palvelunumeroon. Soitin ja sain miellyttävän miehen äänellä varustetun vastaajan puheen korviini. Aikansa puhuttuaan, lausui nuo maagiset sanat: Jos haluat, että sinulle soitetaan takaisin PAINA RUUTU!
Minä tietty pikaisesti hakemaan puhelimestani ruutua jota painaa. EI LÖYTYNYT. Ja taas kohta miesääni kertoi rauhallisesti saman asian. En löytänyt vieläkään. Onneksi oli tietokone auki ja äkisti hain toiselta herralta, G:ltä, apua. Vastaus kysymykseeni löytyi. Älypuhelimessa RUUTU on sama kuin RISUAITA. Hain siis puhelimestani risuaidan merkin ja pääsin kuin pääsinkin ajanvarauksessani eteenpäin. Loppu onkin sitten historiaa. Kun minulle sitten soitettiin, niin ensiksi ilmoitin moitteeni em. ruudun johdosta. Tytteli ihmetteli, että en tiennyt. Sehän on risuaita. Niinpä.
Ruutu = #-merkki eli englantilaisittain hashtag!
Että näinkin voi käydä. Ja kävi. Myönnetään.
Ennen muistini mukaan pyydettiin painelemaan vain eri numeroita. Ne osasin. Joissakin lafkoissa tuo numerointi on edelleen käytössä. "Kehitys kehittyy", sanoi entinenkin valokuvien kehittäjä.


Vihta Sivutiellä- Tuskaa, tuskaa ja edelleen tuskaa.
Monille tuo korona-ajan karanteeni oli tuskaa. Toisen ”aallon” pelko on tuskaa. Ja tämä uusi aalto (ainakin tällä hetkellä), helleaalto on joillekin tuskaa. Mitä on tulevaisuutemme. Toivottavasti ei ainaista tuskaa. Ollaan ja nautitaan siitä mitä on – tuskailematta.

Saunan ihanuudesta tietämättömät ulkolaiset ihmettelevät etteikö suomalaisilla ole tuskaa, kun kuumalla ilmalla saunottelevat älyttömän kuumassa. Ei ole.
Suomalaisia ei tuskastuta kuumassa saunassa. Lisää kuumuutta haetaan vihtaa/vastaa hakkaamalla kuumaan ihoon. Se on nautintoa. Ja saunomisen jälkeen olo on mitä mahtavin. Aah! Suomalainen hulluus.

 

Kotisiili1 Sivutie- Tästä tulikin mieleen vesi. Varsinkin kesähelteillä (jota on nyt piisannut jonkin aikaa) siileille, linnuille ja miksei myös ”kotitontuille” raikas vesi on tuiki tärkeää. Omassa pihapiirissäni siili käy juomassa vesikulhosta ja toisessa linnut juovat ja kylpevät. Näyttävät tyytyväisiltä, miksen siis minäkin. 

- Nyt, kun on jouduttu pakosti olemaan oman itsemme kanssa kavereita, on siinä hyvät ja huonotkin puolensa. Olen oppinut tulemaan toimeen paremmin itseni kanssa. Ei aina tarvitse komppaniaa ympärilleen Yksinolo ei välttämättä ole yksinäisyyttä. Sitäkin on toki täytynyt harjoitella.

Se toinen puoli. On aikaa. Hyvä. On vain osattava käyttää se jotenkin oikein. Osattava harrastaa oikeita asioita.
Yksi harrastus on mielestäni oikeinkin mukava ja olen kuullut muidenkin siitä nauttivan. Se on syöminen. Minun kohdallani varsinkin iltaisin ennen nukkumaanmenoa. "Luppoajan” harrastus näkyy vyötäröllä. Näkyköön. En tuskaile siitä, vaikka ehkä pitäisi. En ainakaan vielä.
- Kaikella on aikansa, sanoi Saarnaajakin.

 

 

 

 

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

- Puuduttavaa.

Joko nyt? Olenko kyllästynyt tähän uudenlaiseen ”joutenoloon”. Vaikka minulta ei oikeastaan ole mitään kielletty, niin silti tuntuu kuin jotain puuttuu.
Tietysti puuttuu.
Omaksi harrastuksekseni luokitellun yhdistystoiminnan puitteissa tapahtuvat yhdessäolot. Ne puuttuvat. Omat läheiset ovat onneksi seurusteluetäisyydellä, jopa konkreettisesti. Heitä olen tavannut ja tapaan vastakin, kun terveenä olen saanut olla. Mutta nuo muut toiminnot ovat ”pannassa”. Jopa kortinpeluu ystävien kanssa. Siinäkin pitää olla sen verran toista liki, että näkö ja lyhyet kädet eivät anna tähän mahdollisuutta.
Pakko odottaa aikaa parempaa.
Soittokierroksia eri suuntiin tehneenä, olen havainnut muidenkin jo odottavan tapaamisia. Mutta maltetaan vielä hetki. Kyllä se siitä, sanoi eräskin tunnettu valtakunnanmies.

- Kylmää.
 Kesä ei ihan vielä tullutkaan, mutta eihän tuo nyt mikään ihme ja kumma tällä leveysasteella ole. Mutta maltetaan vielä hetki, sopinee tähänkin. Tulossa on, kesä ja lämmin. Muistetaan myös pörriäiset (vaikka valeampparipesiä väsäänkin).

Puut 1 pysty  Puut 2 pysty
Talviset lämmöntuottajapuut on pinottu jo odottelemaan kuivumistaan kesän helteessä. Kait nyt sitäkin tänne pohjolaan suodaan. On jossain ennustuksissa luvattu.
Paistoi se päivä, jos ei risukasaan, niin kasaan kumminkin.

- Aika hukassa.
On se välillä niinkin. Kalenteri on, vai allakkako se on? Silti menevät päivät kuin mukkelis makkelis. Ja mitä se hyödyttää kalenterista katsoa, että mikä päivä on kyseessä. Pitäisi ensin muistaa mikä päivä oli eilen. Just niin. Näin sitä on tullut uudestielettyä monet päivät. Mutta hällä väliä.
Kun tuota kalenteria katsoi ”ennen koronaa”, niin merkintöjä oli minne mennä ja millä kellonlyömällä. Mutta nyt. Rasteja menojen päällä. Hyvä sekin tietysti. Nyt voi ottaa happea tulevaan. Ladata akkuja.
Toisaalta. Ei tahdo saada mitään aikaiseksi, kun ei ole ”tärkeäksi” luokiteltua tehtävää suorittaa. Onkohan näin kellään muulla, kuin minulla. Jopa kotitöiden osalta ajatus on, että tekisisikö nyt vai ehkä myöhemmin. Usein tuo myöhemmin on liiankin totta. Olisi huomisellekin jotain tekemistä.


- Ylös ulos ja lenkille.
Liikunta on jees ja sitä pitää olla. Kävelylle, pyöräilemään tai muuten vaan haistelemaan ulkoilmaa.
Tulipa mieleeni nuoruusvuosien liikuntaharrastukseni. Pikkulikkana olin mukana urheiluseuratoiminnassa, kuten niin monet muutkin. Voimistelu ei varsinaisesti ollut minun lajini, vaikka siihenkin tuli osallistuttua, mutta ei varsinkaan suksilla eteneminen.

 Sukset korissaAjatuksiini nousee eräs alakouluaikainen hiihtokilpailu, jonne opettaja oli minut ilmoittanut haluttomuudestani huolimatta. Menin siis kisoihin ja arvannette miten kävi. Jos en nyt ihan viimeinen, niin ainakin toiseksi sellainen olin. Odottelivat maalissa. En ”päässyt” enää muina vuosina hiihtämään. Onneksi.

Juoksut ja hypyt, niistä minä pidin. Ja porukka. Se oli mukavaa. Kisoja kierrettiin ”tuskabussilla” moneen paikkaan. Oi tuota aikaa. Siitä on jo kauan.

 

- Karanteeniahdistus.
Olisiko se sitä, kun mieleen tulee ties mitä. Vanhat muistot ovat tärkeitä eikä niitä kannata hukata. Mielen syöverit säilövät ja päästävät ajatukset valloilleen. Joskus vaikeatkin.
Varsinkin näin karanteenien varjossa, yksin ollessa, ahdistus joskus painaa liiaksi. Valokuva piirongin päällä. Ajatukset harhailevat ja kaipuu aikaan, silloin ennen, ottaa vallan. Saakin ottaa. Se helpottaa. Ainakin joksikin aikaa.

- Digi, digi.
Sitä se on. Tätä päivää.
Ihmisiä kehoitetaan seuraamaan ”verkossa” milloin mitäkin uutista ja osallistumaan palavereihin ja koulutuksiin. Juu, juu. Kaikille tuo ei ole mahdollista, ei edes nuoremmille. Se huomattiin jo koulujen suljettua ovensa, ettei kaikilla lapsillakaan ollut koneita etäopiskeluun.
Entäs me vanhemmat, ikäihmiset. Ei ole koneita, aina ei haluakaan. Ja jos on, niin varsinkin ns. verkko-osallistumisiin tarvitaan paljonkin oppia. En osaa, sen myönnän.
Onkohan meitä, jotka vietämme digimaailmassa ehkä paljonkin aikaamme, kohdannut digähky/digiyksinäisyys. Seurustelukumppanimme on tämä tunteeton kone, näyttö, televisio, älylaite, jota tuijotamme aamusta iltaan. Ja onko heillä, joilla ei ole mahdollisuutta tai halua kaiken maailman tietokoneaikaan, digitön yksinäisyys.

Pitääpä kilauttaa kaverille!

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

- Ollaan jo huhtikuussa. Aprillipäivä oli ja meni. Oli muuten vanhempieni hääpäivä. Ruokatunti (silloin joskus) oli valjastettu seremonialle. Tuomarikin saatiin vakuutettua, että aikomus on tosi, ei aprillia. Tosi oli.

- Valoa, aurinkoa ja tietysti lunta pikku pakkasen kera. Hetki sitten rakeitakin.
Kun jo luultiin ilmojen puolesta oltavan liki kesässä, niin eihän tämä Suomen suven tulo ihan silleen mene. Kevät (ja kesäkin) keikkuen tulevi. Toppatakki saa olla vielä liki (villahousut ties missä), eikä hanskojakaan voi heittää narikkaan. Myös ”Pipo päässä pakkasella, kotiin tahdon kuljeskella”...

Ja parempi nyt lumet ja pakkaset, saati keskikesällä. Eihän silti sekään tavatonta ole, etteikö juhannuksena talvinen keli olisi. On sitä tullut mm. telttailua nuoruudessa kelissä kun kelissä. No. Siitä on jo kauan. Ei sitä kaikkea muista. Eikä ole niin väliäkään.

- Virus. Korona on vaipallinen virus, jonka kuori tuhoutuu saippuaa ja vettä käyttäen.
Joo. Tuollainen tieto jostain kantautui korviini.
- Eihän sinne Poriin vahingossa tai ohikulkumatkalla voi osua. Sinne täytyy tulla!, sanoi entisajan opiskelukaverini, etelän ihminen. Toivottavasti noin on edelleen. Korona ei löydä tietä tänne.

- Vierivä kivi ei samaloidu.
Sananmukaisesti tuo tuli eteen tutulla ulkoilureitilläni. Siinä se on ollut jo vuosia paikoillaan.

Mustaa1 sivutie  Usein sen ohitin. Onnelantietä kulkiessani. Tai paremminkin siltä tieltä polkua jatkaen. Suora reitti kauppareissulle. Oli.

Näkymä pienen nyppylän takaa suoraan Sampolan sydämeen. Jalkapallo/luistelukentän kautta, skeittiramppiradan ohitse ja koulun vieritse ostoskeskukseen, asukastuvalle, kirjastoon. Nyt ei ole noin.

Polku edelleen on olemassa, mutta näkymä polulta kohti Sampolaa on ihan jotain muuta. Synkkä. Musta. Uusi Itätuuli-rakennuskompleksi polun päässä ja MUSTA seinä vastassa. Vain mustaa.

Koulunpuoleinen kylki sentään on vaaleaa ja ikkunoitakin näkyy, mutta tuo musta. Se on se uusi liikuntahalli/salirakennus. Eikö nyt muuta keksitty, kuin musta pelti.

Minun Onnelantieonneni ei ole enää sama, jota olen aina hehkuttanut. Näkymä sen pilaa.

Silti joskus kuljen tuota polkua, kahlaan mustaa rakennuksen kylkeä seuraillen Sampolan puolelle.

  Sammalkivi sivutie Niin se kivi. Se on edelleen paikallaan. Ja sammaloitunut. Siitä tuli mieleeni liikkumisen tärkeys.

Ei sammaloiduta. Pysyy liikuntakyky jotenkin kohdillaan. Myös karanteenioloissa pitää liikkua. Jos jää sänkyyn makoilemaan, niin kyllä sitten maata saa. "Jalattomaksi" tulee yllättävän äkkiä.

 

- Elämän kerroksellisuus.
Tuo samainen polun kivi antoi ja antaa muutakin ajateltavaa. Liuskekerrokset. Kerroksellisuus. Sitä tämä elämä on.

Meidän kaikkien elämä on täynnä kerroksia. Eri aikakausina, eri iässä, eri elämän vaiheissa. Kuin kuorimalla omaa itseä, löytää monia vaiheita. Kaikki ei ole aina miellyttäviä, mutta kuitenkin ne ovat kaikki minua. Hyviä ja vähemmän hyviä. Liuskekivi sampola

Tapanani on ollut jonkin ”vaiheen” jälkeen todeta, että on aika kääntää sivua elämän kirjassa. Elämässä, kuten tuossa kiven kerroksellisuudessa, alkaa uusi vaihe, jota sitten voi joskus taas muistella.

 Jopa tunteettomaksi ja kylmäksi luonnehdittu kivi antaa ajatuksille siivet. Tarinoita vuosien takaa tulevia aikoja kohdaten. Näin kivikin on täynnä elämää.

- Naapurit. Naapuriapu. Autetaan, jos ei muuten niin kättä heilauttamalla, tervehtimällä tai kilauttamalla kaverille.

Yksi "huutoetäisyydellä" olevista naapureistani kilautti. Tällä kertaa kysyi halusinko tekemäänsä ruokaa. Tottahan otin tarjouksen vastaan. Pyysi tulemaan ”aidalle”.

Aitaparlamentti onkin meille jo vuosien varrelta entuudestaan tuttu. "Permuran kolmio", kuten joskus vitsaillaan. Siinä ne kuulumiset kuullaan ja viestit toimitetaan. Hieno asia, sanon minä. Nyt aidan ylitse toimitettiin ruokaa.

Ai että on mahtavia naapureita. Niitä minulle on suotu joka ilmansuuntaan. Kaikki jeesaavat toisiaan kuka mitenkin osaa. Konkreettiset aidat eivät meitä pidättele.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)