etusivuotsikko2

Uusi vuosi – uudet kujeet

- vai onko sittenkään?

 

Ajattelin, etten enää, mutta aika vaan on kuitenkin sellainen, ettei ”maha mittää”. Tämä siitä, kun tuntuu ettei mikään asia mene kuin strömsöössä. Juuri kun luulet olevasi pinnalla, niin joku irrottaa tulpan. Kärvistele siinä sitten.

Eteemme on tuotu ajan myötä hivuttamalla kaiken maailman tietotekniikat. Hyvä niin. Helpottamaan ihmisten työtä, asiointia yms. Niinhän sitä on kaupattu aikojen alusta. Mutta onkohan aina näin?
Virastokäynnit on "suoritettava" netissä, sillä harvat ovet ovat avoinna, eikä syynä ole pelkästään koronan tuomat rajoitukset. Tee netissä, katso netistä, täytä netissä. Sitä tämä on. Nykyaika. No voihan sitä aina soittaa, jos ja kun sen puhelinnumeron netistä löydät. Soita, kuuntele minuuttikaupalla musiikkia, josta et edes pidä. Painelet numeroita ja etenet pikku hiljaa tavoitteeseen – ihmisääneen. Jos siis hyvin käy.

Ei siitä niin kovin kauaa ole, kun rauhassa jonotettiin toimistoissa virkailijan palveltavaksi. Asiat hoituivat.

Palvelu, palvelu.

Vastakkainasettelua. Joko on taitoa tai sitten ei. Tasa-arvostakin puhutaan. Siitäkin voidaan olla montaa mieltä.

 

Liekö tämä pitkäksi venynyt korona-aikakin tuon pikselimaailman rinnalla lisännyt vastakkainasettelua. Tehnyt meistä, ei vain kahden, vaan jo monen kerroksen väkeä. Sanot niin tai näin, niin aina teet väärin päin. Mutta jos edes sanoisi, vaikka perustellusti ja rehdisti vastaan, mutta kun ei. Ei puhuta. Kirjoitetaan. Sinne/tänne faceen, vitteriin, instaan ja mitä kaikkea liekään. (Olen tästä kelkasta tippunut jo aikoja sitten. Enkä taida niiden kaikkien kyytiin halutakaan.)

Klikataan, kommentoidaan ja tekstaillaan ajattelematta, hetken mielijohteesta, edes lukematta sitäkään vähää, jonka joku on saanut skiivattua pilvimaailmaan. Kirjoitellaan pahastikin, loukaten tieten tahtoen, ainakin siltä tuntuu. Puhuisivatko ihmiset näin kasvokkain. Epäilen. Puskista on kiva huudella, eikä edes omalla nimellä.

 

Väärä valinta.

Olen minä toki tehnyt elämässäni moniakin vääriä valintoja, joten ei tässä mitään uutta sen puoleen. Yhtenä kauniina, melkeinpä aurinkoisena ja suht' leutona pakkaspäivänä niin taas tapahtui. Oli mentävä Poriin, kuten entinen työtoveri sanoi, kun Kuukkarista keskustaan eteni. Sinne siis.

Edessäni oli kuitenkin kolme valintaa: linja-autolla, polkupyörällä vai omalla autolla. Ok. Tsekkasin autoni käynnistyksen, sillä olihan tuo ollut jo jonkin aikaa ”huiloolla” tallissa. Käynnistyi. Katsoin kelloa ja totesin kiireen, jos yrittäisin ehtiä harvakseltaan kulkevaan linjuriin. Pyöräily liukkaalla ja lumisella kelillä arvelutti. Olisiko tiet aurattu?

Päätin ottaa auton tallista ja matka alkoi. Ja kesti ja kesti. Ajo oli hidasta katujen huonon kunnon vuoksi. Oli todentuntuista urheilullista ura-ajoa. Tien pinnan kiharuus hidastutti. Melkeinpä vertasin kumparelaskun tunnelmaan. Olihan olympialaisetkin meneillään.

Ja se parkkipaikan haku. Mitä siitä voisi sanoa. Lunta ja lumipenkkaa toisensa perään. Jos oli tyhjä paikka, niin eihän siihen olisi päässyt ilman rautalapiotakaan. Se vähintään olisi tarvittu. Siis ei. 

pyörä

Kiersin ja kiersin, kunnes tein uuden päätöksen. Ajoin takaisin kotiin. Otin polkupyörän varastosta ja aloitin uuden matkan keskustaan. Puoli tuntia siinä meni. Onnistui, ja vieläpä hyvin. Pyörätiet olivat ajokunnossa. Enkä paljon myöhästynytkään tapaamisesta.

Valintoja tulee tehtyä päivittäin, eikä aina kerrasta mene putkeen. Paljon hyvää seikkailussani kuitenkin oli. Pitkään seisonut autoni tuli ulkoilutettua ja akkukin latautui mukavasti. Viikonlopun makoilun jälkeen liikunta teki hyvää ja ehkä sydänkin tykkäsi pienestä rasituksesta. Punaiset posketkin hehkuivat lämpöä. Ja sitkeä kun olin, niin naurut, laulut ja mukava yhdessäolo kamujen kanssa ei ole vähäisin asia, jonka puolesta kannatti loppuvalintani. 

Hyvä olo, parempi mieli.

Comments powered by CComment