Tulosta
Kategoria: Terttu Elomaan blogi
Osumia: 831

- Ollaan jo huhtikuussa. Aprillipäivä oli ja meni. Oli muuten vanhempieni hääpäivä. Ruokatunti (silloin joskus) oli valjastettu seremonialle. Tuomarikin saatiin vakuutettua, että aikomus on tosi, ei aprillia. Tosi oli.

- Valoa, aurinkoa ja tietysti lunta pikku pakkasen kera. Hetki sitten rakeitakin.
Kun jo luultiin ilmojen puolesta oltavan liki kesässä, niin eihän tämä Suomen suven tulo ihan silleen mene. Kevät (ja kesäkin) keikkuen tulevi. Toppatakki saa olla vielä liki (villahousut ties missä), eikä hanskojakaan voi heittää narikkaan. Myös ”Pipo päässä pakkasella, kotiin tahdon kuljeskella”...

Ja parempi nyt lumet ja pakkaset, saati keskikesällä. Eihän silti sekään tavatonta ole, etteikö juhannuksena talvinen keli olisi. On sitä tullut mm. telttailua nuoruudessa kelissä kun kelissä. No. Siitä on jo kauan. Ei sitä kaikkea muista. Eikä ole niin väliäkään.

- Virus. Korona on vaipallinen virus, jonka kuori tuhoutuu saippuaa ja vettä käyttäen.
Joo. Tuollainen tieto jostain kantautui korviini.
- Eihän sinne Poriin vahingossa tai ohikulkumatkalla voi osua. Sinne täytyy tulla!, sanoi entisajan opiskelukaverini, etelän ihminen. Toivottavasti noin on edelleen. Korona ei löydä tietä tänne.

- Vierivä kivi ei samaloidu.
Sananmukaisesti tuo tuli eteen tutulla ulkoilureitilläni. Siinä se on ollut jo vuosia paikoillaan.

Mustaa1 sivutie  Usein sen ohitin. Onnelantietä kulkiessani. Tai paremminkin siltä tieltä polkua jatkaen. Suora reitti kauppareissulle. Oli.

Näkymä pienen nyppylän takaa suoraan Sampolan sydämeen. Jalkapallo/luistelukentän kautta, skeittiramppiradan ohitse ja koulun vieritse ostoskeskukseen, asukastuvalle, kirjastoon. Nyt ei ole noin.

Polku edelleen on olemassa, mutta näkymä polulta kohti Sampolaa on ihan jotain muuta. Synkkä. Musta. Uusi Itätuuli-rakennuskompleksi polun päässä ja MUSTA seinä vastassa. Vain mustaa.

Koulunpuoleinen kylki sentään on vaaleaa ja ikkunoitakin näkyy, mutta tuo musta. Se on se uusi liikuntahalli/salirakennus. Eikö nyt muuta keksitty, kuin musta pelti.

Minun Onnelantieonneni ei ole enää sama, jota olen aina hehkuttanut. Näkymä sen pilaa.

Silti joskus kuljen tuota polkua, kahlaan mustaa rakennuksen kylkeä seuraillen Sampolan puolelle.

  Sammalkivi sivutie Niin se kivi. Se on edelleen paikallaan. Ja sammaloitunut. Siitä tuli mieleeni liikkumisen tärkeys.

Ei sammaloiduta. Pysyy liikuntakyky jotenkin kohdillaan. Myös karanteenioloissa pitää liikkua. Jos jää sänkyyn makoilemaan, niin kyllä sitten maata saa. "Jalattomaksi" tulee yllättävän äkkiä.

 

- Elämän kerroksellisuus.
Tuo samainen polun kivi antoi ja antaa muutakin ajateltavaa. Liuskekerrokset. Kerroksellisuus. Sitä tämä elämä on.

Meidän kaikkien elämä on täynnä kerroksia. Eri aikakausina, eri iässä, eri elämän vaiheissa. Kuin kuorimalla omaa itseä, löytää monia vaiheita. Kaikki ei ole aina miellyttäviä, mutta kuitenkin ne ovat kaikki minua. Hyviä ja vähemmän hyviä. Liuskekivi sampola

Tapanani on ollut jonkin ”vaiheen” jälkeen todeta, että on aika kääntää sivua elämän kirjassa. Elämässä, kuten tuossa kiven kerroksellisuudessa, alkaa uusi vaihe, jota sitten voi joskus taas muistella.

 Jopa tunteettomaksi ja kylmäksi luonnehdittu kivi antaa ajatuksille siivet. Tarinoita vuosien takaa tulevia aikoja kohdaten. Näin kivikin on täynnä elämää.

- Naapurit. Naapuriapu. Autetaan, jos ei muuten niin kättä heilauttamalla, tervehtimällä tai kilauttamalla kaverille.

Yksi "huutoetäisyydellä" olevista naapureistani kilautti. Tällä kertaa kysyi halusinko tekemäänsä ruokaa. Tottahan otin tarjouksen vastaan. Pyysi tulemaan ”aidalle”.

Aitaparlamentti onkin meille jo vuosien varrelta entuudestaan tuttu. "Permuran kolmio", kuten joskus vitsaillaan. Siinä ne kuulumiset kuullaan ja viestit toimitetaan. Hieno asia, sanon minä. Nyt aidan ylitse toimitettiin ruokaa.

Ai että on mahtavia naapureita. Niitä minulle on suotu joka ilmansuuntaan. Kaikki jeesaavat toisiaan kuka mitenkin osaa. Konkreettiset aidat eivät meitä pidättele.