etusivuotsikko2

 - ”Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti....”

Tuollainen niinkutsuttu korvamato jäi päähäni soimaan ja samalla vauhditti kulkemistani. Olin nimittäin kävelylenkillä. Vieläpä sauvojen kera. Sukset oli jätettävä ”narikkaan”. Ei ollut lunta. Ei sen puoleen, vaikka olisi ollutkin, niin ei minulla hiihtosuksia ole vuosikausiin ollutkaan.

Lukijani on jo voinut aiemmista jutuistani havaita, että ”kotikulmani” on pysynyt lähes tulkoon samana, aina pikkulikasta asti. Mitäs sitä edemmäs kalaan. Ei se ruoho aidan toisella puolella taida sen kummoisempaa olla. Sitä samaa. Toki olen joskus sen verran tahkonnut muuallakin, että osaan arvostaa kotiani. Entisajan kautta nykyistä. Toistaiseksi ainakin.

 

- Vuosi vaihtui.

Ei ollut paukkupakkasia, vaikka paukuttelua kuulinkin. En siis kuunnellut. Olin painanut pääni tyynyyn ja kuuntelin Noita Nokinenän tarinoita radiosta. Löysin areenasta tuon maan mainion kuunnelman monien muiden joukosta. Että se osaakin olla hyvä. Edelleen. Ja ajankohtainenkin vielä kaikkine luonnonsuojeluineen ja yhteiseloineen.
Mutta...

Nukahdin jälleen kesken kuunnelman (sitä tapahtuu tuon tuostakin ja on taas alettava alusta. Ties monennenko kerran).  Ja kas, heräsin, kuulin. Ilostuttavat uudenvuoden paukut valonvälähdyksineen. Jälkikasvu oli muualla juhlistamassa vuoden vaihtumista, joten he eivät rauhaani häirinneet. Eivät kyllä edes ne muutamat kuulemani rakettien paukahdukset. Onnea vaan kaikille tämän uuden vuosikymmenen johdosta. Liekö tulossa viime vuotta parempaa jää nähtäväksi. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Tuon sanonnan olen joskus kuullut.

 

Sampolan hyrrä 3 1 2020

- Alussa mainitsemani polkuni tallaamisen laulu muistutti minua kotikulmilla kulkemisistani. Tällä kertaa pimeyden vallitessa. Lumesta ei tietoakaan.

- Vanhankoiviston kupeessa oleva Sampolan alue tuli tutuksi jo pikkulikkana, toki aivan toisenlaisena kuin alue nyt on. Sampolan hyrrä, joksi kuvassa olevaa tunnusta nimittäisin (en muista sen oikeaa nimeä) on paikassa, jossa olen aikoinaan katsellut piiiiiitkäää peltorivistöä. Oli tuffallani ja mummullani viljelyksessä. Heinää kasvoi, jos oikein muistan. Heinäpeltoa silmän kantamattomiin. Haravointia, haravointia. Niin muistelisin minun tehtäväni aikoinaan olleen. Oli se Mikkolanmäkikin (nykyisin pieni nyppylä) kaukana. Kesällä pellolta katsellen, talvella sinne hiihtäen ja laskittelemaan.

Kuvan taustalla näkyvä valonpilkahdus on varoitusvaloineen rautatien ylittävä tienpätkä. Rasituksentietä tultiin kyseiseen kohtaan. Ennen rautatietä, jossa nykyisin on usein sorsia ruokkijoita odotellen, oli heinäsuuli. Se oli tuffani omistuksessa. Oli monenlaisia peltotyökaluja, koneita. Mistä noista meikälikka tietää tai edes muistaa. Mutta sen kerran muistan hyvin, kun Toivo-tuffa ”löysi” heinien seasta muutaman tikkarin ja antoi minulle. Oli kuulemma jotkut nuoret olleet suulissa ja unohtaneet makeiset sinne.
Silloin uskoin, myöhemmin ymmärsin asian oikean laidan. Kiitos.

- Pieniä asioita, mutta kuitenkin niin jotain suurta. Muistoja. Niitä tarvitsemme ymmärtääksemme nykyisyyttä. ”Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla....” ja silleen. Mitä me sitten muistelisimme, jollemme ”vanhoja”. Ei tulevaa voi muistella, vain kaiholla odottaen jotain, josta emme voi olla varmoja. (Niin kuin nytkin suomalaispoikien jääkiekkomatsin voittoa odotellen).

Aikoinaan joku sanoi, ettei pidä miettiä miten ennen vanhaan työt tehtiin. Nyt on nyt. Kyllä, mutta jos vaikka olisi jotain opiksi otettavaa, niin otetaan. Ei pyörää tarvi uudelleen keksiä. Ei ainakaan tarvitsisi, jos vain hieman paremmin tutustuisimme menneeseen. Vaikka ”ennen kaikki oli paremmin”, ei pidäkään täysin paikkaansa, on sillä kuitenkin paikka olemassaolossamme. Olkaamme kiitollisia, siitäkin.

 

Comments powered by CComment