etusivuotsikko2

fShare
1

...tai kesä. Sehän nyt taitaa sentään jo olla. Ainakin lämpötilasta päätellen.
”Olis vaa kesä ja kärpäsii, ni olis köyhälläki ystävii.” Niinpä. Hyttysistä ei niinkään väliä.

Monenlaisia eläinystäviä on tässä meikäläisen pihapiirissä viime aikoina riittänyt. Joitakin ihan liiaksi asti. Apuvoimien puoleen oli käännyttävä.

Oravat, fasaanit, pikkulinnut ja nyt sitten tietysti jo räkättirastaat ovat ”ilostuttamassa” oloani. Nautin niiden seuraamisesta. Hyönteistenkin. Kaikilla tuntuu olevan kiire omissa touhuissaan. Eivät ne minua pahemmin häiritse. Ei edes suuri rusakko, joka piipahti minua katsomassa ottaessani aurinkoa pihakeinussa. Ollaan omilla reviireillä.

 

Sivutie pupu2

Mutta mitä sitten on ollut liian kanssa?

Jokin aika sitten havahduin ison mustan kissan kulkemiseen pihassani. Arka ja piilossa. Kyttäämässä vihreillä viirusilmillään liikkeitäni. Vähän hätistelin, koska pelkään kissoja, mutta ajattelin, että olkoon. Kunhan ei pesiydy nurkkiin. Näin ajattelin.

Sivutie kissa

Mutta kissapa pesiytyi. Ja tekaisi pennut liian liki minua. Havaitsin viisi vilkasta pentua leikkimässä ja odottamassa emonsa tuloa. Ties kauanko näin oli jo ollut. Viikon, pari, kenties.

Se ei sopinut. Jotain oli tehtävä.

Soitto rankkurille ja pyydystys alkoi.

Viikon verran se kesti. Siis saada pennut loukkuun. Rankkurilta löytyvät, jos joku omaksensa halajaa. Pennut meni, mutta emo vielä jäi. Pyydystys jatkuu.

Simoksi ristimäni siili on ollut jonkin aikaa ties missä, luulin jo minut jättäneen. Mutta ei. Olen tehnyt havaintoja. Paikalla on. Myös väärässä sellaisessa. Mun vika.

 Sivutie siili

Se teki paluun ”kotiin” ja tietysti loukkuun. Nyt oli kiireesti opeteltava pyydyksen avaaminen ja siilin saaminen takaisin maailmalle, ehkä lapsiensa luo.

Tehtävä onnistui avuliaan naapurin kera. Opin samalla virittämään loukun uudelleen. - Aina siis oppii jotain uutta. ”Oppia ikä kaikki”. Tässäkin. Ennen edes ollut nähnyt tuollaista pyydystysvälinettä. Ei ollut edes kiinnostanut. Nyt taidan tuonkin tempun.

Sitten taas uusi yritys. Ei mitään. Jälleen. Ei taaskaan.

MISSÄ ON MUSTA KISSA? Jossain varmaan seuraamassa touhujani ja ”naureskelee” viiksiinsä. Kiertää tarjotun ruoan. Pyydystää omat rottansa. Olen nännyt sen kantavan evästään.

Mitä nyt? Ei muuta, kuin homma kai jatkuu toistaiseksi. Miten kauan. Nähtäväksi jää. En ole hevillä periksi antava tyyppi. Pakko yrittää. Kyllä se vielä...

Siihen asti olen lähes vainoharhainen mennessäni ovesta ulos. Tsekkaan nurkat ja puskanaluset. En halua nähdä irtokissoja muualla kuin pyydyksessä. Jopa naapurit koiriensa kanssa kulkevat lähialueella, jos ei nyt peloissaan, niin ainakin varuillaan. Onpa joku ulkoiluttanut koiraansa sylissä kantaen. En siis ole ainoa pelokas.
Tämä kissapelkoni on varmaan jokin lapsuuden/nuoruuden trauma. Mene ja tiedä. Mutta näillä mennään.