etusivuotsikko2

Tätänykyä, tai oikeemmin jo kauan aikaa sitten, kun ”työn teko” ansaintamielessä loppui, tuli mietittyä tulevaa, miten saan aikani kulumaan? Päiväunet nyt ainakin. 
Eläkkeelle jääminen voi olla joillekin totinen paikka, kun jokapäiväinen työssäolo- tai muu vakiintunut rytmi katkeaa. Työttömyyden kohdannut tai vallankaan työn syrjään pääsemätön on pakon edestä joutunut päivittämään omaa rytmiään mieleisekseen. Toivottavasti onnistuneesti. Ja parisuhteessa pohtiva miettii miten jaksaa katsella toisen naamaa jatkuvasti. Ennen sentään pääsi töihin pakoon.
- Nyt voin toteuttaa itseäni, niitä haaveita, joita en ole ehtinyt tehdä. Ruuhkavuodetkin ovat vieneet mehut ja jaksamiset. 
Näinköhän.
Taisi käydä niin, että jossain vaiheessa huomasin, että miten kummassa olen edes ehtinyt hoitaa kodin perherumban ja käydä töissä ja vielä muka harrastaa jotakin.

Kuviteltu, haaveiltu joutenolo kutkuttaa. Joko olisi sen aika. Olla tekemättä mitään. Ainakaan tänään. Tai edes hetken. Kupponen kuumaa ja vain olla....
Ajatukset pyörivät päässä, katse harhailee, haahuilee ympäristössä. Kahvi jäähtyy, pään sisäinen hyörintä kuumottaa aivokoppaa. No jos vain hiukan siirtäisin tuota tuolia, lehdet voisi sujauttaa keräyspussiin, vai kävisinkö kummiskin ulkona, vain hiukksen pihapiiriä katsastamassa. Ja ne puut suuliin olisi saatava. Hörppään kylmää kahvia. Mielessäni olen ollut jo kauan muualla. Pitäisi tehdä sitä ja tuota. Vaiko sittenkään. Antaa olla. Ainakin joksikin aikaa.

Tämmöistä tämä minun elämä. Onneksi on harrastuksia, eikä jouda tekstailemaan tylsyyttä. Joutenoloonkin on totuttauduttava.
Niin ne päikkärit. Pitäisi vain muistaa laittaa puhelin äänettömälle ja ovikellosta patteri pois. Muuten saattaa uni häiriintyä, mutta onkohan silläkään loppujen lopuksi väliä. Olen tyytyväinen, kun joku välittää minusta, vaikkakin vain häiritäkseen untani. - Joutaa sitä haudassa nukkua. Saa siis soittaa. Pirinä on päällä.

sdrJoskus olen kuin häkissä. Ajatus kiertää omaa rataansa eikä ulospääsyä tunnu löytyvän. Häkissäoloa en kuitenkaan kauan jaksa. Pois on päästävä. En vielä luovuta ja jätä itseäni häkin vangiksi. Tekemistä löytyy ja virtaakin – kiitos siitä - johonkin pisteeseen asti.
Tosiasia on, että liian kauaksi aikaa häkkiin sulkeutuminen nostaa kynnystä lähteä ja päästä uuteen nousuun, pois omasta kuplasta. - Kun on tynnyrissä kasvanut ja pruntista ruokittu, ei paljon ulkomaailmasta tiedä, kuvasi äitini yksipuolista näkemystä kodin ulkopuolella olevaan maailmaan. Siis tappi pois ja valoa elämään.

Yksi häkissä olo -tuntemukseni ajoittui aikaan, kun tuo vihulainen hammas ryttyili. Aikani kärvistelin ja toivoin tietty asian korjaantuvan itsestään, pillerien voimalla. Mutta ei. Vakiammattilaisauttajani oli valitettavasti sairaana enkä päässyt heti hoitoon.

Pelkovälineet Sivutielle Pääsyni/joutumiseni hammasslääkärin pelkotuoliin pitkittyi ja koetteli jaksamistani. Vihdoin tyhjänä odottavaan tuoliin rojahdettuani ja yläpuolella kaikenlaiset vempaimet uhkaavasti minua kohti sojottaessa, sanoin:
- Anna nyt vaikka nuijanukutus, mutta tee jotain!

Ja tekihän tuo, tuttavallinen, ystävällinen ja kauan minun pourukalustoani hoitanut lekuri. Tuuppasi piikkiä sinne ja tänne, jutteli, selitti ja poisti, ei  viisautta, joka oli aikoja sitten jo heivattu ties minne, vaan senhetkisen kivunaiheuttajan. Ei kummemmin moittinut näkemäänsä, vaan fiksusti totesi iän tuoman kokemuslisän näkyvän. Eletty elämä. Sitähän se.
Lupasin jatkaa hoitosuhdettamme. Ystävyytemme hinta selviää sitten aikanaan laskussa.

davKädentaito. Voisihan se olla tällaistakin.
Olen aina sanonut, että en virkkaa, merkkaa enkä brodeeraa. Mieluummin teen tai olen tekemäki käsilläni muuta. Yhdistystoiminnan harrastuspiiriläisetkin tietävät, että ennen pelaan vaikka korttia kuin sukkapuikkoja helistelen.
Pakosti, tai omasta halusta, olen joutunut ottamaan naulat, ruuvit ja meisselit käteeni, jotta edes pienet hommat jotenkin tulisi tehtyä. Varaston kopin ovi voi käydä useammankin kerran, kun etsin sopivankokoisia väähtimiä löytämiini erikokoisiin ruuveihin ja muttereihin.

Etsi ja löydä. No, niin kauan on tietty hyvä, kun vielä muistaa mitä on etsimässä. Löytyminen voi sitten ollakin jo toinen juttu.

Hassuttelu Sivutielle - Ei maar.
Kyllä tässä juttua riittäisi, mutta kun kauppareissukin odottaa. Ja ne puut. Jokohan sade loppui, jotta voisi sitäkin hommaa jatkaa. Tätä tietsikalla oloa on aivan riittämiin. Paperihommat saavat tältä erää jäädä - vaikka huomiseen.

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

- Munat.
Pääsiäisen munat Sivutielle  Munat samassa korissa Sivutie

Onhan niitä, vieläkin. Kiitos naapurin. Riitti hyvin pääsäisaskarteluunkin.
Joku tarina kertoo siitä, että kannattaako laittaa kaikkia ”munia” samaan koriin. Kyse taitaa olla muista jutuista kuin kananmunista, mutta... Jos vaikka kaatuu, niin siinähän ne sitten oli kollelismokkelis. Asiat pielessä ja solmussa.
Näin kävi yhdelle miespuoliselle pyräilijälle, kun "kolahdimme". Kohtauspaikka oli pyörätien sivun puun ja minun välimaasto. - Perkele, rikoit mun munat, sadattamana kuulin kunniani. Tosin mies valitsi pyörätien väärän ajokaistan puolen. Laski väärin, että mahtuisi, vaikka oikein ajamalla olisi tilaa ollut riittävästi.
No mitäkö tästä opin. Varuillaan oloa. Varsinkin ohittavan miehen kohdalla. Saattaneepa sylkäistä, ja sylkäissyt on. Vaaran paikka on myös muovikassi pyörän sarvessa roikkumassa ja kova vauhti. Ties mitä sattuu. Ja sattunut on. Lusikoitavia leipiä pussin pohjalla.
 

- Mustaa makkaraahan siinä.
 Pötkykähännät SivutieNiinhän sitä ensin ajattelisi tummansävyisestä kuvasta tummine pötkylöineen. Mutta eivät olleet.
Pötkylät ovat edelleen samassa paikassa, josta löysin pari vuotta sitten. Piti oikein tsekattaman olivatko tallella. Olivat. Eivät ole kelvanneet kellekään, eivät ole kuihtuneet, enkä ole saanut niitä siirrettyä. Olisikos kuoleman jälkeistä muistelua tuokin.
Kuollut kukko SivutiePihapiiriini mahtuu monenlaista. Uutta tulemista ja mennyttä eloa, kuten havaitsin jokin aika sitten ihmetellessä lumella ollutta tummaa möykkyä, jonka kimpussa harakka haahuili. Menin ja näin. Siinä se ketarat ylöspäin ja todetusti henkensä menettänyt, ties kelle. Tähän oli pakko puuttua suuremmilta tuhoilta välttyäkseni. Mutta ne pötkylät – oravan hännät – ovat edelleen ”varastossa”, minne naapurin kissa on ne jättänyt. Olkoot. Onhan mitä muistella, mustaa kissaa ja sen monia poikueita siellä sun täällä, siis meilläkin.

 

- Taas iski paniikki, kun autoilin keskustassa. Häh. Ajoinko väärään suuntaan. No en.
Kyllä ottaa päähän nämä oikein väärinpäin pysäköidyt autot. Miten ihmeessä tällainen pysäköintipäätös on saatu aikaiseksi. Jaksaa ihmetyttää. On yksisuuntaista ja kaksisuuntaista katua ja yht´äkkiä havahdun auton etunokan läheisyyden, vaikka kulkusuunta on toinen. Valppautta liikenteessä, autoillessakin.

- Puolesta ja vastaan ja siltä väliltä.
Sitä se tuntuu olevan, kun jotenkin yrittää selata vaikkapa naamakirjan kirjoituksia. Nimenomaan jaksaa. Alkaa jo tulla mitta täyteen. En jaksa, en halua, en, meinasin sanoa, uskalla, mutta ei sentään. Ei se uskalluksesta ole kiinni, siis kommentoinnit. Mutta sanot niin tai näin, niin aina ”viisaammat” näyttävät vääntävän asian puoleen jos toiseen on sitten kyse koronasta tai sodasta, jota ei sodaksi saa sanoa.
En naamakirjoissa pahemmin kommentoi, koska en usko olevani monistakaan asioista tarpeeksi perillä valistaakseni muita. Ne jotka minut tuntevat tietävät likimain ajatusteni juoksun. Pirttini siimeksessä saanen ajatella itsenäisesti ja harrastaa oman pään pölyjen puhdistusta.

 
- Kylätie on hiljainen, niin hiljainen.
Auringossa hehkuva puna-valkotiilinen Himmeli. Arkkitehtipariskunta Pietilöiden suunnttelema rakennuskokonaisuus päiväkoti Taikurinhatun isosena. Kulkijaa ei näy, penkit huokuvat mennyttä aikaa.
Istahdan ja mieli kaipaa vierelle istujaa, jota ei kuulu ei näy. Ikkunoista ei kukaan katsele, ei kuulu ääntä. On vain hiljaisuus. Yhdessä nurkkauksessa havaitsen jonkinasteisia elon merkkejä. Joku on jättänyt lehtiä penkeille. Kuka lie. Siististi on oltu.
Olen yksin värikkään vesisuihkunmonumentin nurkilla. Tyhjä keinu odottamassa keinujaa, keinuttajaa. Vain rusakko viilettää nurmikon poikki. Ei edes tuuli keinua heiluta.

Himmelin lukunurkkaus Sivutielle

Vielä menee muutamia vuosia ennen kuin – toivottavasti – talo saadaan käyttöön, elämään. Sitä me kaupunkilaiset odotamme, niin täällä itälaidalla kuin muuallakin.

- Pienet asiat saattavat jäädä huomioimatta.
Näin sanoi rakennusalan henkilö, kun häneltä kyseltiin uuden rakennuksen invapaikoituksen puutteita talon edustalta. Kellarikerroksessa kyllä paikkoja olisi. Pieni asia joillekin, iso toiselle.
Esteettömyys ja liikkumisen helppous on otettava paljon paremmin huomioon jo rakennusvaiheessa. Kuunneltava asiantuntijoita, vammaisia, vanhuksia, apua liikkumiseensa tarvitsesia.



Kirjoita kommentti (1 kommentti)

PPP - Piha paras paikka

- Kyllä lähtee. Ja jostain oli jo lähtenyt. Nimittäin tuo leppis, joka sälekaihtimien raosta halajaa päästä valoon ja siivilleen. Ei löytänyt yksin ulospääsyä, joten autettava oli. Toista siivekästä ei tarvinnut autella, vaikka lentonsa ei niin kummoista olekaan. Fasaani ikään kuin äänen voimalla prutkuttaa paikasta toiseen – jos on pakko. Ei se turhan päiten ja päättömästi liitele. Päättömästi sentään aikanaan mummon kana lehahti lentoon liki naapurin puolelle. - Siellä saatanako sä oot... ja uusi naapuri oli ihmeissään kuullessaan mummon äänekkään huudon. Sitä ennen oli mummo täräyttänyt kirvehellä pölkkyä ja tietty se kanan kaula siinä välissä. Se oli menoa se.

Fasaanit sivutielle
- Joogaa ja hiljentymistä.
Tällaista tuli porukalla yritettyä toinen toistamme tsempaten. Lyhytaikainen hiljentymisretriittimme loppui kuitenkin vikkelään, mutta se ei mitään. Ei sitten laisinkaan. Päin vastoin. Puhetta ja pulinaa siinä määrin, että korvatulpat ja kuulosuojaimet tulivat harkintaan.
Päädyttiin naurujoogan pyörteeseen. Jos nauru pidentää ikää niin kuin sanotaan, niin siitäs saitte ystävät hyvät. Emme pääse toisistamme eroon vielä pitkään aikaan. Muistetaan siis jaksaa ja tietty jatkaa hyvin alkanutta matkaa...
Olen tainnut aiemminkin kertoa toiveeni saada naurut purkitettua ja harmauden tullen avata Alladin taikalampun tavoin. Toki nykyajan taikalamppu – älypuhelin – toteuttaa monet toiveet. Jos vain osaa sitä käyttää. Ok. Pakko oli myöntää vajavaisuuteni.

- Unet.
Mukavia ja ei mukavia. Pääkoppa tekee yöllisiä temppujaan näyttämällä meille monenlaista mielikuvituksellista ja todentuntuista. Ei se tuo naurun purkituskaan sen hullumpi uniunelma ole kuin moni muukaan. Kaikenlaista sitä on nähty, ja kuultu muidenkin nähneen.

Pottaa sivutielle

- Potta, petkele ja pitkospuut.
Mikähän niitäkin yhdistää. Ei luulisi, että mikään, mutta kylläpä vain. Näin kevähällä ainakin. Kevääntulo Sivutielle
Tuskailin ääneeni jäätyneen portinpieleni saamista kesäsulakuntoon. Varjoinen paikka kun on, niin jääkin on sen mukaista. Koskapa aurinko ei sulata, niin itse on yritettävä ”ojittaa” sulaveden kulkua yli jäätikön. Lapsuusajan puljut mielessä.
Jos ei Pirkka-neuvot ole saatavissa, niin ”ihan kaverin puolesta” -kysely tuotti jos jonkinlaista neuvoa. Suolat, kahvinporot, padassa lämmitetty vesi... Vinkkejä riitti.

- Petkele käyttöön. Petkeleen kylä on muuten Siikaisissa. Monet rattoisat hetket on siellä tullut vietettyä. Mutta tämä pikkukirjainpetkele. Kyllä. Käytetty on, vaan ei auta, en jaksa.
- Lämmin pissa. Jus joo. En nyt sentään portin pieleen kyykkäile. - Ei kun ota potta käyttöön. Joopa joo. Harkintaan. Tähän vinkkiin johti eräskin portinpielen koirankusetusjuttu.

Tässä vaiheessa tuli mieleen jo pitkospuut. Jos vaikka sellaiset. Suulista varmaan värkit löytyisi.
Puusta taas tuli mieleen lämpö. Tuoretta klapia on tulossa sulamaan, kuivumaan eli kesän lämmön hellittelyyn. Kuivana sitten aikanaan pienhiukkaisia lisäämään ja naapurustoa savuttamaan. Ainakaan vielä niiltä suunnilta ei ole tullut moitteita. Olenhan puhunut mukavista naapureistani. Terkut heille.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

- Ikkunasta avautuva luonto saa ihmeitä aikaan, ajatus liitää omaan mielikuvamaailmaan. Jutun juurta riittää, jos on sillä päällä. Ja jos on juttukaveri. Oli. Kaksin kappalein.
Aidalla, kuusessa, katajapuskassa hyppelevä orava, kotipihaani kotiutunut mustarastas, pikkulintu, mikä lie hippiäinen, nuoripari ikkunan alla suutelolla, ylpeänä tepasteleva fasaanikukko, jolta kanat ovat omilla teillään. Kevät tekee tuloaan. Näin voisi luulla, ainakin likaisen ikkunan kautta auringossa kylpevää kotimaailmaa katsellen. Kaikista edellämainituista sanailua kamujen kanssa, pyhäpäivän ratoksi. Jotain rattoahan kaiken vihanlietsonnan ja vastakkainasettelujen välistä on löydettävä. Jos vielä saunan lämmittäisi, niin päivähän olisi varsin verraton.
Maaliskuu maata näyttää, vai näyttääkö sittenkään? Ihan vielä en hevin usko. Pakkotepastelu osoittaa muuta. Kellarissa olisi potkukelkka joutilaana kaveriksi kulkuun. On saanut olla jo pitkään talviteloilla. Ehkä ensi keralla.

Kryynipaketti sivutielle

- Missä hyllyssä ne ryynit? Tässähän näitä, suurimoita.
Kehkeytyi se tuostakin aika tarinaa. Vieläpä suklaalevyllä höystettynä. Se taisikin liittyä aivan muuhun juttuun, suuhun kuitenkin.
Ohrakryynivellistä vispipuuroon. Kryynipuuroako sitä sitten syötäisiin. Joko laittaisko ryynit likoon. Entä jos sittenkin niistä mannasuurimoista kuohkeaa. Yhtä kaikki. Kuka mitenkin, pääasia, että puurot ja keitokset syntyvät. Ryyni kuin kryyni.
Ja se alatoopi (hienostueesti aladobi), jota anoppi laittoi. Oli se hyvää, vai pettääkö muisti? Teki itse, ei ostettu kaupasta. Kovan työn takana olii valmistaminen. Siitä mistä minä en pitänyt, oli se sianpää siellä anoppilan kuistilla tynnyrissä likoomassa. Vieläkin puistattaa. Siis se pää, tai se halkaistu. Suuri sian silmä tuijotti minua, silloista nuorikkoa, kummasti. Lopputulos oli kuitenkin syötävää. Pakkohan se oli.

- Raaka, raakileet. Miten tuostakin yksittäisestä sanasta saatiin jutunjuurta. Aikoinaan ne joutivat nakattaviksi vaikka … no enpä taida sanoakaan. Niin ei olisi saanut tietty tehdä, mutta mitä sitä kakaroille, minullekaan, olisi voinut. Poikanuijia seuraamalla pikkulikkakin oppi. Mielestämme hauskaa se silloin oli. Vanhemmista ei. Mummusta varsinkaan.
Raakavedos, tuokin sana sai osansa kahvipöytäkeskustelussa. Se kyllä on aivan jotain muuta, kuin raakileet omena- tai karviaismarjapensaissa.
Keskeneräistä työtä ei passaa muille näyttää. Sen jo opetti kraatariäitikin aikoinaan. Siksi kait ei minulla ole noita käsitöitä näytettäviksi, kun ovat jääneet kaikki vähän vaille valmistumistaan. Äidin töitä kyllä riittää, näytillekin. Että semmosta.
- Oikovedos. Se oli sitten taas jotain entisajan töihini liittyvää, muistelisin. Oiko...muukin kuului johonkin viivalle.

Karhun kämmen sivutielle

- On se kelejä pidellyt. Niin mitä, ja kuka pidellyt?
Talven lumet, liukkaat, vesikelit ja pakkaset ovat saaneet monet moittimaan teiden kunnossapitoa, aurauksia. Myönnetään. Minä muiden moittijoiden mukana. Nyt täytyy kuitenkin kiittää, kun on kiitettävää. Omalla kotikulmallani on auravehje työstänyt lunta ja jäätä kiitettävästi jo useammankin kerran. Työkoneessa on myös sellainen sivulaite, jonka avulla lumipenkan voi siirtää portin kohdalta syrjään. Kuski on tämän työn tehnyt mallikkaasti. Ei siis ole ollut pelkoa lumivallin jäätymisestä kotiportille, joka olisi syrjäyttänyt minut ulkomaailmasta. Toivottavasti sama peli jatkuu myös ensi talvena. Kiitos jo etukäteen.

- Joku kyseli Himmelistä. Siitä Vanhakoiviston kyljessä sijaitsevassa Sampolassa olevasta komeasta Pietilöiden suunnittelemasta aikaansaannoksesta, vanhuksille osoitetusta rakennuksesta. Niinpä. Sitä minäkin silmäilin viime kävelyreissullani. ”Hiljainen himmeli”. Tyhjä ja autio(talo). Odottamassa...mitä. Toivottavasti ei katoamistaan. Suunnitelmia talon tulevaisuudesta on tehty, mutta milloin sivutien kulkijakin kuulisi ja huomaisi työn äänien kiirivän lähialueella. Positiivisena odotan tässäkin suhteessa kevään ja kesän tuloa. Ehkä silloin jo hullumpikin huomaa muutosten tuulet. Tuttu kyllä kertoi liikettä näkyneen, ainakin köökin puolella. Jotain siis talossa tapahtuu. Hyvä niin.

- Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Joskus se on liiankin pitkä, kuten yksi sukulaismummeli sanoi, kun kaihileikkaukseen jonotti. Vakuutteli lääkärille, että kyllä hän joutaisi odottaa, mutta kun elon päivät saatavat loppua kesken. Mitäpä sitä siihen. Jonossa oli oltava. Joskushan tuo jonotus loppuu, lopullisesti, oli sitten kiire tai ei.

------

  • Aladobi on ruokalaji, kylmä ja jäykkä viipaleiksi leikattava liha-, kala- tai kasvishyytelö. Lihahyytelö valmistetaan yleensä vasikan tai sian päästä tai sorkista, mutta myös lampaan-, hirven- ja naudanliha ovat yleisiä. Myös kieli ja potka sopivat aladobin raaka-aineeksi.
  • Ryyni tarkoittaa viljakasvien kuorittuja ja rikottuja jyviä. Ryyni-sanaa käytetään lisäksi varsinkin puhekielessä hiutaleista eli höyrytetyistä ja litistetyistä jyvistä. Ryyni on lainasana ruotsin kielen sanasta gryn. Kaupan alalla ryynistä käytetään yleisesti suurimo-sanaa.
  • Meänkieli – kryyni = ryyni, hiutale tms. (mannakryyni, kaurakryyni)


  

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Uusi vuosi – uudet kujeet

- vai onko sittenkään?

 

Ajattelin, etten enää, mutta aika vaan on kuitenkin sellainen, ettei ”maha mittää”. Tämä siitä, kun tuntuu ettei mikään asia mene kuin strömsöössä. Juuri kun luulet olevasi pinnalla, niin joku irrottaa tulpan. Kärvistele siinä sitten.

Eteemme on tuotu ajan myötä hivuttamalla kaiken maailman tietotekniikat. Hyvä niin. Helpottamaan ihmisten työtä, asiointia yms. Niinhän sitä on kaupattu aikojen alusta. Mutta onkohan aina näin?
Virastokäynnit on "suoritettava" netissä, sillä harvat ovet ovat avoinna, eikä syynä ole pelkästään koronan tuomat rajoitukset. Tee netissä, katso netistä, täytä netissä. Sitä tämä on. Nykyaika. No voihan sitä aina soittaa, jos ja kun sen puhelinnumeron netistä löydät. Soita, kuuntele minuuttikaupalla musiikkia, josta et edes pidä. Painelet numeroita ja etenet pikku hiljaa tavoitteeseen – ihmisääneen. Jos siis hyvin käy.

Ei siitä niin kovin kauaa ole, kun rauhassa jonotettiin toimistoissa virkailijan palveltavaksi. Asiat hoituivat.

Palvelu, palvelu.

Vastakkainasettelua. Joko on taitoa tai sitten ei. Tasa-arvostakin puhutaan. Siitäkin voidaan olla montaa mieltä.

 

Liekö tämä pitkäksi venynyt korona-aikakin tuon pikselimaailman rinnalla lisännyt vastakkainasettelua. Tehnyt meistä, ei vain kahden, vaan jo monen kerroksen väkeä. Sanot niin tai näin, niin aina teet väärin päin. Mutta jos edes sanoisi, vaikka perustellusti ja rehdisti vastaan, mutta kun ei. Ei puhuta. Kirjoitetaan. Sinne/tänne faceen, vitteriin, instaan ja mitä kaikkea liekään. (Olen tästä kelkasta tippunut jo aikoja sitten. Enkä taida niiden kaikkien kyytiin halutakaan.)

Klikataan, kommentoidaan ja tekstaillaan ajattelematta, hetken mielijohteesta, edes lukematta sitäkään vähää, jonka joku on saanut skiivattua pilvimaailmaan. Kirjoitellaan pahastikin, loukaten tieten tahtoen, ainakin siltä tuntuu. Puhuisivatko ihmiset näin kasvokkain. Epäilen. Puskista on kiva huudella, eikä edes omalla nimellä.

 

Väärä valinta.

Olen minä toki tehnyt elämässäni moniakin vääriä valintoja, joten ei tässä mitään uutta sen puoleen. Yhtenä kauniina, melkeinpä aurinkoisena ja suht' leutona pakkaspäivänä niin taas tapahtui. Oli mentävä Poriin, kuten entinen työtoveri sanoi, kun Kuukkarista keskustaan eteni. Sinne siis.

Edessäni oli kuitenkin kolme valintaa: linja-autolla, polkupyörällä vai omalla autolla. Ok. Tsekkasin autoni käynnistyksen, sillä olihan tuo ollut jo jonkin aikaa ”huiloolla” tallissa. Käynnistyi. Katsoin kelloa ja totesin kiireen, jos yrittäisin ehtiä harvakseltaan kulkevaan linjuriin. Pyöräily liukkaalla ja lumisella kelillä arvelutti. Olisiko tiet aurattu?

Päätin ottaa auton tallista ja matka alkoi. Ja kesti ja kesti. Ajo oli hidasta katujen huonon kunnon vuoksi. Oli todentuntuista urheilullista ura-ajoa. Tien pinnan kiharuus hidastutti. Melkeinpä vertasin kumparelaskun tunnelmaan. Olihan olympialaisetkin meneillään.

Ja se parkkipaikan haku. Mitä siitä voisi sanoa. Lunta ja lumipenkkaa toisensa perään. Jos oli tyhjä paikka, niin eihän siihen olisi päässyt ilman rautalapiotakaan. Se vähintään olisi tarvittu. Siis ei. 

pyörä

Kiersin ja kiersin, kunnes tein uuden päätöksen. Ajoin takaisin kotiin. Otin polkupyörän varastosta ja aloitin uuden matkan keskustaan. Puoli tuntia siinä meni. Onnistui, ja vieläpä hyvin. Pyörätiet olivat ajokunnossa. Enkä paljon myöhästynytkään tapaamisesta.

Valintoja tulee tehtyä päivittäin, eikä aina kerrasta mene putkeen. Paljon hyvää seikkailussani kuitenkin oli. Pitkään seisonut autoni tuli ulkoilutettua ja akkukin latautui mukavasti. Viikonlopun makoilun jälkeen liikunta teki hyvää ja ehkä sydänkin tykkäsi pienestä rasituksesta. Punaiset posketkin hehkuivat lämpöä. Ja sitkeä kun olin, niin naurut, laulut ja mukava yhdessäolo kamujen kanssa ei ole vähäisin asia, jonka puolesta kannatti loppuvalintani. 

Hyvä olo, parempi mieli.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

- Ysi, ysi.

Ei tää Suomen kansa voi niin yksinkertaista olla, että kuvittelee 0,99 – 19,99 –hintojen (tai mitä lienevätkään) olevan sen halvempaa kuin maksut tasarahahinnoin. Eihän meillä edes ole yhden sentin kolikkoa käytössä. Saisi edes sen takaisin. Hinnat pyöristetään kuitenkin ylös tai alas. Näillä mainoskikkauksilla tietty ylös. On tää niin kummaa.

- Minne, minne?
 Auto SivutieMonta pikaista ja pelonsekaista hetkeä olen kokenut. Hui. Ajoinko väärin? Ollaanko yksisuuntaisella kadulla? Siis parkissa olevan auton nokka näyttää vanhan mielestä väärään suuntaan. Ajatusmaailmani horjuu hetkellisesti. Kuka kumma on keksinyt tämän ”hienouden” parkkeerata miten päin vaan. Kyllä. Ehkä jossain suuremmassa asutuskeskuksessa, suurkaupungissa, mutta että Porissa, keskustassa, missä muutenkaan ei ihmisiä liiemmälti ole. Myönnän kyllä, että parkkipaikkaa ja varsinkin ilmaista sellaista saa hakea muutaman kadunkulman päästä, mutta mitä sitten. Täällä, missä kadunpätkät ovat melko lyhyet. Toista se on miljoonakaungeissa. Hei haloo. Hieman malttia. Onko se valttia, en tiedä.

- Kirjain/nimi sinne tai tänne.
Valvonta kiristyy melkeinpä joka taholla. Poikaa ei saa sanoa pojaksi eikä tyttöä tytöksi. Ihonväristä nyt puhumattakaan tai siihen viittaavaan. Määrätyillä alkukirjaimilla olevaa sanaa ei saa sanoa, eikä mitään mikä hiemankin liippaa jotakin ihmisryhmää jotenkin, vaikkapa väärän mutkan kautta. Vihapuheen panetteluineen ja siihen liittyvät asiat ymmärrän enkä halua niihin asiaani verrattavankaan. On vain kyse tavallisista (niin olen luullut) sanoista, joita on iät ja ajat käytetty, eikä minun mielestäni edes missään ”pahassa” mielessä. Sana on nyt vain ollut sana. Mitä näitä nyt olisi: jäätelöt, piiput, pusut.
Ja entäs muut nimet. Ne nyt voi olla minkälaisia tahansa. Naimisten ja kaikensorttisten muuttovirtausten aikakautena en osaa ihmetellä moista asiaa. Mutta ei, monet ovet sulkeutuvat jos nimi on ”vääränlainen”, ei perinteinen virtanen tai lahtinen. Ihmistä ei nähdä nimien takana. Pitäisikö? Kyllä.

- Osallisena elämässä.
Yötaivas SivutieMitä on osallisuutemme ollut eri aikakausina. Tuota minulta kyseli eräs nuorukainen. Oli tekemässä koulutyötään, haastattelua. En oikein osannut vastata. Ihmettelin kysymyksen sanamuotoa. Eikö kaikkien elämä ole jotenkin osallisuutta johonkin. Jo elämä yksistään on osallisuutta. Lapsena leikit kavereiden kanssa on osallistumista, osallisuutta jossain yhteisössä, joissain tapauksessa ehkä vanhempien kautta lasten riennoissa. Nuorikkona osallisuuden piiri kasvaa muiden nuorten pariin. Osallistutaan mitä erilaisempiin tapahtumiin ja kaikenmaailman kommervenkkeihin. Ei aina niin jaloon ja ylvääseen, mutta kuitenkin. Entäs vanhempana. Työ, perhe, toimeentulo. Eikö siinä ole jo osallisuutta moneen lähtöön. Harrastukset, joko jo nuoresta aloitetut tai vasta myöhemmällä iällä löydetyt, ne vasta osallisuutta tuovatkin. Mikä milläkin alalla. Entä sitten vanhuus, jota vielä on toivottavasti jäljellä, vaikka eläkeikä onkin jo saavutettu. Osallisuus, osallistuminen jatkuu. Pitkäänkö. Se jää nähtäväksi.

- Maasta maahan.
 Ja nyt ei ole puhe maahanmuutosta, vaan maahanpanosta.
”Oli synkkä ja myrskyinen yö” -aloitus koulukirjoituksissa on varsin monille tuttu. Marraskuun päivien voisi sanoa olleen melko synkät. Ei kaikille, mutta minua tuo on koskettanut. Monessakin mielessä. Ajatuksia on virrannut suuntaan jos toiseenkin.
Vuosien saatossa useat sukulaiset, omaiset ovat menehtyneet juuri loppuvuoden aikoihin, marraskuun tietämillä. Tämäkään vuosi ei ollut poikkeus. Tässä kohdin voisi sanoa, että yhdenlainen osallisuus on loppunut. Onneksi on muistot.

Saarnaajan sanoin: Kaikella on aikansa. Aika on syntyä ja aika on kuolla. Tuossa välillä on ihmisen elämä, enemmän tai vähemmän onnellinen.

Kaikesta huolimatta Sivutien kulkijoille ja tämänkin palstan lukijoille

Oikein hyvää loppuvuotta 2021
ja toivottavasti tuleva vuosi 2022 suo onnelliset hetket itse kullekin säädylle!

Lyhty ja kukka Sivutie

näin toivottelee Terttu Elomaa

 

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

Kiirettä vissiin ollut, koska kirjaukset jääneet tekemättä. Kaikenlaista kyllä on joka päivään mahtunut, vaikka muistiinpanovihko onkin tyhjä.

Sivutie pimee

- Nyt se sitten tapahtui. Tätä olin ounastellut jo hetken aikaa. Värinää, vilkkumista ja sen sellaista. Ja nyt - pimeys tuli. Voisi melkein sanoa, että itseltäkin vintti melkein pimeni, joka sekään ei kaukana taida olla, mutta nyt vain tuo nykyajan tärkein. Tietokone. Voi hitsi. Mitä nyt. Tulipa mieleen, että kun on joskus olen kompuroinut ja kaatunut ”ihmisten ilmoilla”, niin eka pohdinta on, että näkikö kukaan??? Tällä kertaa mieleen tuli, että nytkö on kaikki hukassa. Olenkohan tallentanut ulkoiselle kovalevylle kaiken tärkeän. Ja pikavastaus: en tietenkään.
Aikoinaan, kun olen jossakin opettanut tai ainakin yrittänyt selitellä halukkaille tietokoneen kanssa toimimista, niin olen korostanut (minua opettaneiden sanomaa) tallennuksen tärkeyttä. Eikä vain omaan ko. koneeseen, vaan myös muistitikulle, ulkoiselle kovalevylle, tai nykyisin pilveen, missä hattarassa sitten lieneekään. Ja nyt: "Aattelepa omalle kohalle". Niinpä. 
Lukijalle herää tietty kysymys, että millä minä tätä tekstiä nyt mökellän. Tunnustan: pari päivää sitten hankkimallani läppärillä. Olisiko kohtalon ivaa, että juuri nyt vanha, tähän asti hyvin palvellut koneeni sanoi sopimuksensa irti. Hah ja pah, sanon minä.

sivutie vanhus1

- Minne vien sairaan koneen. Pienen pohdinnan jälkeen sinne, minne joskus ennenkin. Ainakin silloin sain apuja. Mielenkiinnolla oottelen, että tuleeko enää kalua tuosta minun vanhasta ystävästä. Ikää on, mutta kelläpä sitä ei. Olen kuulolla ja katse tiukaisti puhelimessa, josko kohta....
Vanhuudesta kertoo tuo viereinen kuvakin. Liki satavuotias koivunkanto on tullut tiensä päähän. Lahonnut. Ei enää edes muurahaisille ole kelvannut. Ne ovat osansa tehneet asuinpaikassaan ja nyt siirtyneet muualle.

 

- Syksy. Se on kaunista, raikasta. Tykkään, siis peukutan. Pienen pihan satokausi oli melko hyvä. Raparperia ja marjoja riittävästi. Oli punaista, mustaa, vihreää.
Omenoita sen sijaan ei paljoakaan. Kuiva alkukausi ja kuumuus taisivat tehdä tepposensa. Ei silti. Ei minua harmita. Eipä tarvinnut rahdata ylijäämää minnekään. Kaikki tuli hyödynnettyä. Juomalla.

Istutetut mSivutie perunat1ukulatkin kasvoivat. Oman maan potut on kaivettu ja melkeinpä jo syötykin. Jospa ensi vuonna hieman enemmän, tai sitten ei.

- Kesäaika kului erinäisiä hommia hoidellen, niin omia kuin muidenkin asioihin sekaantuen.
Harrastuksia (pakollisia tai ihan itse hankittuja) kun on, niin eipä ole vapaa-ajan ongelmia (Ongelmia? Mitähän tuokin tarkoittaa). Ei ainakaan ole ollut tarvetta kirjoitella miten on tylsää. Jos ja kun ei joskus edes viitsi, niin osaan olla joutenkin. Kerään voimia, kun vain tietäis, että mihin. Ehkäpä huomiseen.

- Syksyn väriloistosta voi nauttia kuka missäkin. Minä täällä ja joku muu vaikkapa pohjoisen ruskan ihanuudessa. Ei tuosta ilmastomuutoksesta mitään tiedä, mitä tuleman pitää. Toivottavasti pimeä floskakausi jää ainakin lyhyeksi. Sitä en peukuta. Liukkaitakaan ei ihan vielä, jotta motoristi saa menopelinsä talviteloille varastoon.

- Että mitäkö muuta? Ei tämän kummempaa. Olen kuljeskellut kotiportin ulkopuolella, viettänyt aikaa oman väen ja harrastusystävien kanssa, hoidellut apuvoimien kera vanhan pirttini vaatimia hommia ja huhuillut aitanaapureiden kanssa. Siis tavallista elämää. Tällä jatketaan.

 soikea1

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Tunnit, päivät, kuukaudet kuluvat huimaa vauhtia. Liekö edes perässä riipun kunnolla. Kontaten jos ei muuten. Ei vaineskaan. Pystypäin kohti tulevaa eikä menneitä murehtien. Ei ne murehtimalla parane, päin vastoin kasvavat vierivän lumipallon lailla.

”Olen oppinut, että ei ole mitään väliä mitä tapahtuu,
miten mustalta kaikki tänään vaikuttaakin:
elämä jatkaa kulkuaan ja huominen on jo parempi päivä”.
(Ystävän lohdusviesti eläkkeelle jäädessäni).

aurinko - Heinäkuun helteet ovat takana ja niin saavat ollakin. En menneitä murehdi, mutta kuumaa oli. Juuri ja juuri jaksoi, jotain pakollista, mutta esimerkiksi huushollin siivous saa odottaa aikaa parempaa. Taas. Sitä huomista, jolloin viileys ja oma ”tylsyys” pakottaa tekoihin. Jaaha. Sitä odotellessa.

- Rastaat, siis minusta nuo viheliäiset linnut, ryöpsähtivät pihaani. Osa vilvoittelemaan vesiastiassa, jonka olen kyllä varta vasten linnuille laittanutkin. Oli niitä kiva seurata. Yksi kun altaalle meni peseytymään ja räpyttelemään siipiään, niin muilla ei ollut asiaa samalla kipolle. Pois ajoi. Oli odotettava vuoroaan ja niinhän ne odottivat. Nätisti. Kukin vuorollaan. Olisiko tuosta opittavaa. Mitä sitä kiirehtiä, sillä ehtiihän tuon myöhemminkin. 
Rastaiden parveilusta tein huomion, että kypsiä ovat, punaiset viinimarjat.
Minä ja linnut. Kumpi ehtii ensin. Vuoroperiaatteella mentiin. Taidettiin kumpikin saada osamme, niin ainakin uskon. Muutama pullollinen punaista eliksiiriä löytyy nyt kaapini hyllyltä. Ja muutama meni jo muuallekin.
Vielä olisi muunväristen marjojen keruu, sillä ne eivät rastaille kelpaa. Aikaa siis minulla on, kiirehtimättä. Tai niin luulin. Karviasipuskassa käy nyt aikamoinen kuhina, kun naakat, varikset ja harakat temmeltävät ja noukkivat kilvan karviaisia. Se siitä rauhassa odottelusta.

- Kas, vielä minä heräsin tähän aamuun, jotenkin noin sanoi vuosia, vuosia sitten mummuni. Aamuherätyksiä hänelle tuli kaikkiaan toistasataa. Tuota enemmän on tullut muutama aika sitten tapaamalleni vanhukselle, tämän hetken vanhimmalle porilaiselle. 107 vuotta! On siinä saanut herätä jos jonkinlaiseen aamuun. Terveisiä vain Siirille, joka edelleen jaksaa seurata maailman menoa ja passata vieraita. Keskustelut sujuivat kuin vettä vaan, sillä herra alzheimer ei ole päässyt sekoittamaan pasmoja.
keitin sivutie

Kahvia jo tekis mieli. Tuntuuko seuraava tutulta:

- Kahvinkeittimestä ei tule kahvia...Olet unohtanut panna siihen vettä.
- Kahvinkeittimestä tulee pelkkää vettä...Olet unohtanut lisätä kahvin.
- Kaikki leviää pöydälle...Olet unohtaut laittaa kannun paikoilleen.
- Olet tarkistanut veden, kahvin ja kannun ja ryhdyt odottamaan...Saat kuitenkin turhaan odottaa, sillä olet unohtanut painaa katkaisinta.
Näin se alzheimerin tauti alkaa!

Mitäkö on opittu:

räpylä

” Olen oppinut,
että elämä joskus antaa minulle toisenkin mahdollisuuden.
Olen oppinut,
ettei elämän läpi voi kävellä räpylä kummassakin kädessä.
Joskus on tilanteita, jolloin pallo on heitettävä takaisin.”

 

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

Apuväline opaste Sivutie

Olen kysellyt sekä omissa, kuin myös Porin sairaus- ja tapaturmainvalidien nimissä Satasairaalan Maakunnallisen apuvälinekeskuksen toiminnasta. Samoja kysymyksiä olen esittänyt blogeissani ja toimittanut huoleni aiemminkin asianomaiselle taholle.

Maakunnallisen apuvälinekeskuksen osoite on Rahtitie 4, 28430, jota osoitetta ei edes navigaattori tunne. Kysymysteni aihe oli mm. opasteiden puuttuminen, ainakaan Helsingin pikatietä ylittäessä ei apuvälinekeskuksesta mainita, eikä aiemminkaan. Kylttinä on vain Pinomäki, joka ei satunnaiselle matkaajalle vielä kerro mitään. Tietä kuitenkin eteenpäin matkatessa on ojan pohjalla pienoinen opaste vasemmalle ja aikoinaan vielä seuraavankin tien päässä sellainen oli. Nyt sekin poistettu. Mm. näistä kyselin. Kuin myös mahdollisuudesta esimerkiksi linja-autolla pääsyyn ko. paikkaan.

Mm. seuraavia vastauksia sain esittämiini huolenaiheisiin:

- Opastekyltit ovat tuottaneet pään vaivaa koko toimintavuoden. Tästä saatu runsaasti pautetta.
- Opasteille anottu lupaa jo v. 2020 mutta ELY-keskuksen ”laiteongelmien vuoksi” asia on viivästynyt. Pienet väliaikaiset ensihätään asennetut kyltit ovat ”luvattomat” ja siten niistä toinen on poistettu tietöiden alta.
- Destian on tarkoitus asentaa uudet opasteet kesäkuun (2021) aikana. (Ovatko jo paikallaan? En ole tarkistanut. TE)
- Isoilta pääväyliltä on hyvät kulkuyhteydet. - Porin keskustasta matka lainaamoon on tietysti pidempi. Mm. ulvilalaiset ovat olleet tosi tyytyväisiä.
- Toiminnan keskittämista suunnitellessa perusturvassa tehtiin selvitys, jonka mukaan suurin osa asiakkaista tulee palveluun autolla tai taksilla. Harva julkisilla kulkuneuvoilla, sillä apuvälineiden kuljettaminen linja-autossa on usein haasteellista.
- Rakennusta suunnitellessa on käyty keskustelua liikennöitsijän kanssa esim. city-linjan kulkureitin muuttamisesta apuvälinekeskuksen kautta. Tähän yhtiöllä ei ollut halukkuutta, joten valitettavasti julkisilla kulkuneuvoilla tänne ei pääse.

Kiitos Satasairaalalle, ja ao. henkilölle, joka vastasi kyselyihini.

Terttu Elomaa
Porin Sairaus- ja Tapaturmainvalidit ry.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)