etusivuotsikko2

- Oletko sinä sairaanhoitaja? En ole.

- No, joku hoitaja sitten? En edes sitä. Ihan tavallinen kulkija vaan.
Tällainen pienimuotoinen sanailu tuli käytyä ja se herätti suuria tunteita.

Olin paikassa, jossa ihmisiä tulee ja menee, kukin omaan aikataulunsa mukaan. Joku käy lukemassa päivän lehdet, joku juo kupposen kahvia tai syö, joku tapaa ystäviä ja joku saattaa odottaa koulujen ylijäämäruoan jakoa. Monenlaista kohtaamista. Meitä tavallisia ihmisiä, kansalaisia.

Olin jo aikani istuskellut kahvista nauttien ja päivän lehdetkin tuli luettua. Tein lähtöä. Huomasin paikalle saapuvan vanhemman henkilön, rollaattori apunaan. Hän ryhtyi järjestelemään oloaan paremmaksi ja istuutui viereiselle penkille. Ja sitten.

Sitähän nyt sattuu kenelle tahansa ja kaikillekin, milloin vain. Kädessä oleva esine putoaa. Kukapa ei tunnistaisi tuota. Tässä tapauksessa lakki ei kohdannutkaan laukkua, joka oli kohteena, vaan tipahti lattialle. Ei siis mitään sen vaaralllisempaa tapahtumaa.

Havaitsin tuon, nostin päähineen ja ojensin omistajalleen. Luonnollinen refleksi. Olisi hän toki itsekin tuon lakin noston saanut suoritettua, mutta olisi vaatinut hieman enemmän aikaa ja vääristelyä. Mitä siitä, että molemmat, henkilö ja lakki olivat minulle vieraita. Juttelen minä vieraiden ihmisten kanssa muutenkin.
Ensin katse, jonka sain, ja sen jälkeiset sanat, sisälsivät paljon. Olin otettu. Ikään kuin olisin tehnyt suurenkin työn. Minulta vain pieni ele, mutta hänelle tuntui olevan jotain suurempaa.

- Oletko sinä sairaanhoitaja...tai ainakin joku muu hoitaja sitten, kun heti huomasit ja autoit.
Näkyi, että hän arvosti hoitohenkilöstöä todella paljon ja varmasti aiheesta. Oli kaiketi omakohtaista kokemusta. Hyvää sellaista.

Minua nuo sanat jäivät mietityttämään. Onko toisen huomioiminen, auttaminen tänä päivänä sen verran harvinaista, että tällainenkin pieni ele jää saamatta/tekemättä.

Tämä tapaani henkilön, pikatuttavuuden, sanat jäivät elämään omaa elämäänsä. Hän oli todella vähään kiitollinen. Se, että auttajat itse jäävät ”saamisen” puolelle, on totta.

Pienestä ovat kiinni monet asiat.

Hymyillään, kun tavataan, jos ei muuta.

Tule mukaan kopio

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

...tai kesä. Sehän nyt taitaa sentään jo olla. Ainakin lämpötilasta päätellen.
”Olis vaa kesä ja kärpäsii, ni olis köyhälläki ystävii.” Niinpä. Hyttysistä ei niinkään väliä.

Monenlaisia eläinystäviä on tässä meikäläisen pihapiirissä viime aikoina riittänyt. Joitakin ihan liiaksi asti. Apuvoimien puoleen oli käännyttävä.

Oravat, fasaanit, pikkulinnut ja nyt sitten tietysti jo räkättirastaat ovat ”ilostuttamassa” oloani. Nautin niiden seuraamisesta. Hyönteistenkin. Kaikilla tuntuu olevan kiire omissa touhuissaan. Eivät ne minua pahemmin häiritse. Ei edes suuri rusakko, joka piipahti minua katsomassa ottaessani aurinkoa pihakeinussa. Ollaan omilla reviireillä.

 

Sivutie pupu2

Mutta mitä sitten on ollut liian kanssa?

Jokin aika sitten havahduin ison mustan kissan kulkemiseen pihassani. Arka ja piilossa. Kyttäämässä vihreillä viirusilmillään liikkeitäni. Vähän hätistelin, koska pelkään kissoja, mutta ajattelin, että olkoon. Kunhan ei pesiydy nurkkiin. Näin ajattelin.

Sivutie kissa

Mutta kissapa pesiytyi. Ja tekaisi pennut liian liki minua. Havaitsin viisi vilkasta pentua leikkimässä ja odottamassa emonsa tuloa. Ties kauanko näin oli jo ollut. Viikon, pari, kenties.

Se ei sopinut. Jotain oli tehtävä.

Soitto rankkurille ja pyydystys alkoi.

Viikon verran se kesti. Siis saada pennut loukkuun. Rankkurilta löytyvät, jos joku omaksensa halajaa. Pennut meni, mutta emo vielä jäi. Pyydystys jatkuu.

Simoksi ristimäni siili on ollut jonkin aikaa ties missä, luulin jo minut jättäneen. Mutta ei. Olen tehnyt havaintoja. Paikalla on. Myös väärässä sellaisessa. Mun vika.

 Sivutie siili

Se teki paluun ”kotiin” ja tietysti loukkuun. Nyt oli kiireesti opeteltava pyydyksen avaaminen ja siilin saaminen takaisin maailmalle, ehkä lapsiensa luo.

Tehtävä onnistui avuliaan naapurin kera. Opin samalla virittämään loukun uudelleen. - Aina siis oppii jotain uutta. ”Oppia ikä kaikki”. Tässäkin. Ennen edes ollut nähnyt tuollaista pyydystysvälinettä. Ei ollut edes kiinnostanut. Nyt taidan tuonkin tempun.

Sitten taas uusi yritys. Ei mitään. Jälleen. Ei taaskaan.

MISSÄ ON MUSTA KISSA? Jossain varmaan seuraamassa touhujani ja ”naureskelee” viiksiinsä. Kiertää tarjotun ruoan. Pyydystää omat rottansa. Olen nännyt sen kantavan evästään.

Mitä nyt? Ei muuta, kuin homma kai jatkuu toistaiseksi. Miten kauan. Nähtäväksi jää. En ole hevillä periksi antava tyyppi. Pakko yrittää. Kyllä se vielä...

Siihen asti olen lähes vainoharhainen mennessäni ovesta ulos. Tsekkaan nurkat ja puskanaluset. En halua nähdä irtokissoja muualla kuin pyydyksessä. Jopa naapurit koiriensa kanssa kulkevat lähialueella, jos ei nyt peloissaan, niin ainakin varuillaan. Onpa joku ulkoiluttanut koiraansa sylissä kantaen. En siis ole ainoa pelokas.
Tämä kissapelkoni on varmaan jokin lapsuuden/nuoruuden trauma. Mene ja tiedä. Mutta näillä mennään.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Kilpailutus ja säästöt


Kyllähän sen nyt on oppinut tähän päivään mennessä, että raha ratkaisee. Jos rahaa ei ole niin sitä ei ole. Sen kokee moni kansalainen konkreettisesti. Liiankin moni. Mutta kun valtakunnan tasolla toitotetaan rahojen puutteesta, niin sitä ei hevillä todeksi usko. Tämä siksi, kun toisaalla ei mikään onnistu rahanpuutteesta, mutta toisaalle riittää tuohta.

Säästöä, säästöä on saatava. Tämän johdosta kilpailutetaan monet toimet. Ken halvemmalla hoitaa homman, niin siittä vaan. Huutolaisaika on tullut takaisin. Se miten työt sujuvat onkin jo sitten toinen juttu.

Mutta tämän jutun aihe lähti kirjepostista. Ollaan Postista mitä mieltä tahansa, niin se ei enää ole likikään ainoa toimija alalla. Pilkottu on. Kilpailutettu ala ja kait siinä ”halvin” on vahvoilla.

Viimeaikoina olen useammankin kerran saanut postia, joka ei minulle ole tarkoitettu. Useimmiten on kysymys ollut erinäisistä laskuista. Ei siis minun laskuistani. Osoite on kyllä kirjeisiin merkattu oikein, mutta tuotu väärää paikkaan.

Se vain on jäänyt mietityttämään, että kuinkahan moni on jäänyt saamatta laskujaan ja nimenomaan ajallaan. Eräpäiväthän niissä on.

Luukkuuni tulleet laskut olen saanut jotenkin toimitettua perille, itse vietynä tai kauniisti juttelemalla Postin postinjakajan kanssa. Hän oli hyvinkin tietoinen näistä tapauksista. Sanoi postilaisten saavan jatkuvasti moitteita väärin jaetuista kirjeistä. Kysyessäni missä mättää, ymmärsin taustalla olevan tuon kilpailutuksen. Osan posteista on saanut jaettavakseen, arvattavasti, halvempi tarjoaja.

Mitään firmaa paremmin kehumatta tai moittimatta, voisi vähintään odottaa homman pelittävän. Toki näissäkin tapauksissa ”inhimillinen” erehdys on sallittava. Joskus.

Kauhulla odotan mitä tuleva maakuntauudistus ja sote tuo meille mm. terveydenhoidollisia palveluja tarvitseville. Miten näissä tuo kilpailutus toimii. Osaammeko valita oikein julkisen ja yksityisten välillä. Kaiken pitäisi toimia loistavasti ja tasa-arvoisesti, myös hinnaltaan. Niinpä, mutta millä hinnalla. Harvemmin noita hintoja alennellaan. Kauppojen ”halpuutuskin” on havaittu muuksi kuin annettiin ymmärtää.

Meidän tavallisten kansalaisten, vanhusten, vammaisten, sairaiden, työttömien, eläkeläisten ym. kohtalo tämän päivän kilpailutusten keskellä huolestuttaa. Terveydenhoidossa voi olla kyse elämästä ja kuolemasta, mutta myös ajallaan tulematta jäänyt kirje vaikkapa tutkimuksiin menosta voi olla vahingollista. Ja entäs ne eräpäivän ylittäneet kaikenlaiset laskut.

Terttu Elomaa

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Nyt ne on bongattu. Nimittäin hyttysenoloinen siivekäs sisällä ja tiehöylä ulkona. Kesä vissiin tulossa. Sitä odotellessa.

Kuten huomattu, on kevään tulo takkuista, mutta tällaistahan se aina on. Odottavan aika on tunnetusti pitkä. Kaiken lisäksi tähän vielä flunssat, kuumeilut, yskimiset ja mahataudit. ”Sitä on liikkeellä”, kuulee monen sanovan. Ikävää.

Olen toistaiseksi säästynyt em. sairauksilta, mutta toisenlaisia tuntemuksia kyllä on. Olisiko kevätväsymystä vai jotain muuta.

Huonosti nukutun yön ja aamun harmauden väsyttämänä oli aikeeni laiskotella koko päivä. Lukeminenkaan ei oikein kiinnostanut. Sitten löysin pari muuttujaa, jotka saivat minun toimimaan.

 

yksinäinen istuskelija

Ensimmäinen liittyi, voisiko sanoa, jonkin ”aasinsillan” kautta, valinnanvapauteen. Koska tuota rahapuolta ei minulla liiemmälti ole, niin olen joutunut kiertämään kaukaa kaikenlaisen ”inisijät” vaiko mehiläiset. En ole silti kaivannutkaan niiden palveluja. Kunnallinen järjestelmä on kohdallani toiminut, jos ei nyt täysin moitteettomasti, niin hyvin kumminkin.

Nyt kuitenkin päätin tarttua kyseisen firman silmiini osuneeseen ohjenuoraan. Enkä aikonut maksaa tuosta senttiäkään.

Eteeni ilmestynyt mainos liittyi väsymykseen ja sen ehkäisyyn. Pillerien sijaan vetämättömyyteen suositeltiin kolmea asiaa: ulkoilua, liikuntaa ja ystävien tapaamista.

Mietin hetken. Neuvo teki tehtävänsä ja kun aurinko vielä ilmoitti olemassaolostaan, niin lähdin liikkeelle. Ylös, ulos ja lenkille!

Ulkoiluilma oli mitä mainioin ja sauvakävely onnistui liukkaudesta huolimatta. Tällä matkalla tuli tuo tiehöyläkin nähtyä. Edelliskerrasta olikin jo aikaa. En edes muista milloin. Santa-autoa olisin vielä kaivannut, mutta...

Kävelylenkki, päivän lehden luku asukastuvalla ja muiden seura olivat antoisia. Varsinkin erään ystävän kanssa käymäni vaikeidenkin asioiden pohdinta ja keskustelu antoi lisävoimaa tulevaan. Tuntui kuin keskustelun molemmat osapuolet olisivat saaneet toisiltaan sitä jotain. Vertaistukea.

En siis katunut ulos lähtöäni. Päivän hyvä työ, ainakin oman itseni hyvinvointi, ja miksei toistenkin, tuli tehtyä. Iltapäivä menikin sitten jo paremmin.

Jotta voi toisille antaa, pitää itse jaksaa. Sitä kait tämä on.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Naiset huomioitiin Sampolassa

 

Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3. oli Sampolan sydämeen kokoontunut alueen asukkaita. Suurin osa tietysti sampolalaisia, mutta olipa joukossa pidemmältäkin Sampolaan tiensä löytäneitä. Hienoa, että väki liikkuu, kun jotain järjestetään.
Pelimannit soittelivat kauppakeskuksessa monia iki-ihania ja tunnettuja kappaleita. 

Myyntipöytoä Sampolassa

Musiikin kuuntelun lomassa ja koko tapahtuman aikana ostettavaa ja arvottavaa oli useiden myynti- ja arpapöytien äärellä. Kotiinviemisiäkin näytti olevan.

Päivän kunniaksi kahvi-, pulla- ja makkaratarjoilut olivat ilmaiset kävijöille. Kiitos

Vierailuni Sampolassa ja tuttuja tavanneena voi hyvällä mielellä sanoa: Ei ollut turha reissu.

Makkaraa tarjolla Sampolassa


Terttu Elomaa

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Olen sen sortin tekijä, että ensin on itse pakko yrittää. Kasata vaikka ”ikeakamaa”. Vasta mahdottomuuden jälkeen otetaan ohjeet esille.

Kun aikansa on itse yrittänyt (olen siis yrittäjä), niin tietokoneen käyttäjänä seuraavaksi tulee kysyttyä ”tietotoimisto” googlelta. Toki on muitakin toimistoja.

Ei muuta kuin kirjoitella kaiken maailman hakusanoja tarjolla olevaan laatikkoon. Sitten ”paina vain rohkeasti” ok ja odota. Ei kauaakaan, kun tarjolla on jos jonkinlaista sivustoa. Siitä liikkeelle.

Aina ei ensimmäisenä ole juuri se mitä haen, vaikka kummasti tuo google-herra (vai rouvako on?) aivoitukseni tietää. Alkupään linkeistä todennäköisesti kuitenkin vastaus löytyy, jos vain hakusanat ovat sinne päinkään kuin mielii.

Usein olen avun saanut.

 

Nyt kun pakkaskausi on ollut jo hetken ja taitaa vielä tovin jatkua, alkoi kiinnostaa nuo putkihommat. Tai omakotiasujana pikemminkin putkien jäätymiset, niiden ehkäisemiset ja lopuksi vaikka sitten viimeisenä sulatukset, jos tarpeen.

Aikani mielessäni pähkäilin, miten tulisi oikein toimia. Sitten oli vuorossa haut tuolta netistä, ulkoavaruudesta, ties mistä. Monenlaista vastausta sainkin lukea. Oli ns. virallista kanavaa ja sitten muita. Keskustelupalstat tarjosivat taas tietämykseltään täysin päinvastaisia kommentteja asian tiimoilta. Sen saattoi arvatakin. Mutta löytyikö oikea tieto. Löytyi ja ei.

 

call center 1026463 340

Jotta homma menisi edes jotenkin oikein, naisihmisenä en uskonut täysin lukemaani. Jotain konkreettista piti saada. Ja sainhan sitä.

Soitto alan liikkeeseen ja vot. Avulias nuori mies, työntekijä, niin oletin, kertoi rennosti vastaukset esittämiini kysymyksiin. Kuunteli selostustani ensin rauhassa, kertoi sitten yksityiskohtaisesti ja ymmärrettävästi asian. Uskoin neuvojaa, alan miestä. Tokihan hän se oli.

Huokaisin helpotuksesta, kun tajusin edes jotain tajunneeni. Nyt sitten voin aina tukeutua tuohon viralliseen tietolähteeseen, tai ainakin mennä sen selän taakse.

Kun joskus, toivottavasti en kuitenkaan pakosta, kulkeudu kyseiseen liikkeeseen, niin kiitos hyvästä palvelusta tulee sinne kertoa. Sen teen.

Mutta siihen asti: Yritän, yritän, kunnes on pakko ”kilauttaa kaverille”.

 

Terttu Elomaa

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Mummit ja vaarit nettiinTulipa oltua kurssilla, jonka nimi oli jo osallistujien ikä huomioiden aivan passeli: Joka mummi nettiin ja vaaritkin mukaan.

Kurssilaiset olivat nettitiedoiltaan ja taidoiltaan monella tasolla. Ilokseni havaitsin etten ollut ainoa, joka myönsi, että tiedoissa on puutteita. Monenmerkkiset koneet, "pöntöt", läppärit, tabletit, älypuhelimet, vaikka ovatkin periaatteessa lähes samankaltaisia, ovat kuitenkin erilaisia toiminnoiltaan. Opiskeltavaa riittää. Niin koneiden käytössä kuin niiden kautta osallistumisessa nettimaailman kiemuroihin.

Nykyään lähes kaikki toiminnot on siirretty ”taivaalle”, internettiin. Pankki- ym. konttorit ovat sulkeneet ovensa. Omien raha- kuin muidenkin asioiden käsittely on tehty vaikeaksi heille, joilla ei ole osaamista eikä  tietokoneita käytössä.

”Katso netistä” sanat lausutaan liiankin usein. Jopa meidän kaikkien Yle näyttää suuren osan tiedonvälityksestään vain netissä. Onko tämä tasa-arvoa katsojia kohtaan. Esimerkiksi noin 500 000 eläkeläisellä ei ole pääsyä nettiin. He eivät sitä käytä. Kaikilla ei ole varaa hankkia laitteita, toisilla taas ei edes halukkuutta opetella.

Tietoyhteiskunnassa eletään, mutta voidaan sanoa, että monet ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle. Jopa soittaminen on haastavaa. Ei ole helppokäyttöisiä lankapuhelimia, ei edes puhelinluetteloita. ”Katso netistä”, tulee tässäkin vastaan. Ja soittamatta jää.

Entä matkustaminen paikasta A paikkaan B. Ennen tuo oli melko lailla simppeliä. Menit asemalle, ostit lipun ja lähdit matkaan. Mutta nyt kaikki varaukset tulee tehdä internetin välityksellä, hakukoneita käyttäen, ”lokerikkoja” klikkaamalla, kysymättä kasvokkain ihmiseltä tietoa. Kaikilla ei ole auttajaa vierellä opastamassa. Olen monasti ajetellut, että osaisinkohan itsekään enää hankkia kaikenmaailman lippuja ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Taitaisin jäädä rannalle ruikuttamaan.

Nykyaikaa, sitä tämä. Mutta yritetään pysyä kaikesta huolimatta mukana.

 nettiopastaja merkki Tietokoneita käyttämättömät syrjäytyvät monista palveluista ja tähän pitää puuttua. Tämän on nähnyt mm. Suomen Reumaliitto ja Eläkeläiset ry, jotka kouluttavat nettiopastajia. Kurssin käyneet eivät ole mitään alan ammattilaisia, vaan tavallisia netinkäyttäjiä, jotka haluavat vertaisneuvonnan kautta auttaa halukkaita ymmärtämään nettimaailman saloja. Tarvetta opastuksiin on. Se on havaittu ja tunnustettu.

Tietoyhteiskunnan asiat ovat hallituksen kärkihankkeita, mutta osa kansalaisista on unohdettu. On menty aivan liian suurin loikkauksin. Mummit ja vaarit on unohdettu. Työ on jätetty kolmannen sektorin hoidettavaksi, kuten moni muukin auttamistyö.

Osallistu, kysy. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Ongelmat pyritään yhdessä ratkaisemaan. Jos ja kun eteesi tulee tiedon jakamiseen halukkaita vapaaehtoisia nettiopastajia, niin ei kun mukaan, vaikka et omistaisikaan konetta. Aluksi kuuntelemalla mitä netti tarjoaa juuri sinulle, oppimalla eri sanojen merkityksiä ja omia mielenkiinnon kohteita etsimällä, saattanet innostua enemmän ja rohkaistua kokeilemaan siirtymistä tietokone- ja nettimaailmaan.

Koneita on turha pelätä. Jo aikoinaan töissä tietokoneaikaan siirtyessäni päällikköni opastus oli: paina vain rohkeasti nappulaa. Minähän painoin ja tällä tiellä ollaan.

Miksi siis mennä nettiin? Tähän pitää ensin saada vastaus. Sitten homma etenee kuin itsestään.

Terttu Elomaa

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

savuOtsikon sanonta voisi liittyä moneenkin asiaan. Tänäänkin pakkaspäivänä  ja vaalien kynnyksellä.

Minun savuni on kuitenkin kotikutoista. Sanoisiko säästösyistä, vai vain harrastuksesta. Miten vain, molempi parempi. Puidenpolton pienhiukkasvaaroista huolimatta puut palavat uuneissani taloa lämmittämässä.

 

Sähkölämmitteiset talot, varsinkin, jos tuo sähkö on ainoa vaihtoehto lämmittää ”pirtti”, tulevat maksamaan laskujensa muodossa melkoisestikin. Olen kuullut. Minä olen saanut sähkökulutusta hieman pienemmäksi tuolla puulämmityksellä, toki moni muu toiminto vie laskun kohtalaiseksi, eikä vähiten ”siirto”maksun vuoksi.

On se vaan mielenkiintoinen tuo sähkön siirto, maksaa enemmän kuin itse sähkö. Sitä ei voi edes kilpailuttaa. Maksu mikä maksu. Monet kummastelevat ja sanovat, että antaisivat sen olla paikallaan.

 

Niin, harrastuksesta tämä puilla pelaaminen käy. Varsinkin, kun keväällä tilaa klapikuorman märkää puuta pihaan. On siirrettävä aluksi kuivumaan, ja sitten loppukesästä suojaan talven varalle. Hyötyliikuntaa. Sitä se on, mutta mukavaa. Ainakin siihen asti, kun vielä jaksaa.

 

Ei voi kuin miettiä, millaiseen tilanteeseen itsekin joutuisi pitkällisen sähkökatkoksen johdosta, jos ei olisi mahdollisuutta puilla lämmittää huusholli. Niin ja ruoka. Mikrot ja liedet olisivat pois pelistä. Pakkanen sentään auttaisi ruokatarvikkeiden säilytyksessä.

Monasti on tullut Emma-mummuni mieleen. Hänellä oli kyllä sähköhella, mutta eipä tuota juurikaan käyttänyt. Puita puuhellaan ja vot. Siinä se. Tuli lämpöä, tuli ruoka tehdyksi samalla. Sitä perinnettä olen jatkanut niistä hiukkasvaaroista huolimatta. Ja miksen jatkaisi edelleenkin, kun kerran mahdollisuus sellaiseen on. Kaikilla ei ole, valitettavasti.

Puuhella

Terttu Elomaa

 

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Vuodenvaihteen aikaan lukemani kommentti jäi pyörimään päähäni. Tuo kommentti oli, voi kai arvata, tietysti siinä ”naamakirjassa”, facebookissa. Siellähän sitä tapaa kaikenlaista todistelua. Osa omalla nimellään, osa piilossa.

Tuo kirjoitus koski tammikuuta, tipatonta sellaista.

Se kait on jokaisen oma asia viettääkö sitä vai ei. Mitä se muille kuuluu, sanovat.

Lukemani jälkeen, en nyt oikein tiedä, että mihin kategoriaan itseni laittaisin, vai olisinko kaikkia. Sopinee tuokin. Erään kirjoittajan mukaan tipaton tammikuu kun on nimittäin kaappijuoppojen, roskapussin viejien ja kukkahattutätien juttuja.

On noita paheita itse kullakin, kelläpä ei. Kaapista on janojuomaa haettu ja tullut vedettyä mm. suuren naapurimaan kessuja. Eikä ne varmastikaan olleet mitään kevytversioita. Mutta näistä on selvitty. Taakse jäänyttä elämää. Ainakin toistaiseksi. Kukapa sitä huomisesta tietää.

Entä sitten roskapussin viejät ja kukkahattutädit. Roskia tulee ja menee ja tätejä maailmassa piisaa. Hyvä niin.

Ei anneta sanomisten kuitenkaan haitata. Otetaan asiat puheeksi, kun aihetta on. Ja tuo tipaton tammikuu ei minusta koske vain juomapuolta. Kaikenlainen ”yli”-sellainen voi antaa aihetta miettiä oman itsensä hyvinvointia.

Ja mikä parasta. ”Tipatonta tammikuuta” voi viettää koska tahansa, vaikka joka kuukausi.

 

Terttu Elomaa

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Vanhankoibvton Työväenyhdistyksen Onnela

 

 Onnelantie vielä on, mutta Vanhankoiviston Työväenyhdistyksen Onnela on saanut väistyä, koska Porin kaupunki tarvitsi maa-alaa Sampolaan vievän tien rakentamiseen. 1920-luvun alussa rakennettu Onnela purettiin vuosina 1976-77.
(Kuva Satakunnan museon kokoelmat 57, julkaistu Vanhakoiviston Pienkiinteistöyhdistys ry:n kirjassa Prankkori prunnil.)

Entisen Onnelan paikalla Sampolaan vievän tien vieressä sijaitsee nykyisin huoltoasema.

 

 Onnelantie päättyy


Onnelantie on suhteellisen lyhyt katuosuus, joka päättyy Sampolaan johtavaan polkuun. Polkua pitkin ei nyt enää pääse kerrostaloalueen sydämeen, sillä rakennustyömaa-aita sulkee kulkureitin. Aikanaan polku oli koululaisten vilkkaassa käytössä, sillä Onnelantieltä pääsi Sampolaan suoraan kävellen tai pyörällä. Iso kivenmurikka ja ”porsaat” ovat esteenä muulle kululle.

 

Mutta tuo Onnelantie.

Kuvaushetkellä käydessäni tervehtimässä sampolalaisia kyseinen tie oli erittäin liukas. Melkeinpä mahdoton kulkea jalan. Pystyssäpysyminen oli koetuksella. Missä on hiekoitusautot? Ei ole ainakaan näillä kulmilla näkynyt. Nastat olisi pitänyt olla jalkineissa. Vaan eipä ollut, mutta pystyssä pysyin.

 

Onnelantie liukasta

Kaikesta huolimatta taitaa Onnelantiellä ja sen lähialueella asua onnellista väkeä. Ainakin siitä päätellen, että muuttoliikettä poispäin ei juurikaan ole. Vanhoja tuttuja tulee vastaan tuon tuostakin. Naapurisopu on hyvää. Ainakin minun kohdalleni on tuo onni suotu. Olen siis onnellinen Onnelantien kulkija.

Onnelantie

 

Kotikulmat ovat tutut ja rauhalliset. Myös näin vuodenvaihdetta lähestyttäessä. Tosin rakennustyömaan äänet voivat joitain häiritä, mutta tuo ”häirintä” on vain hetkellistä. Ei muuta kuin eteenpäin.

 

Toivottavasti ei vanhan Onnelan purkaminen ole ollut turhaa. Onnelantien päässä kurottautuva Sampola ehostuu ja uudistuu. Taloja kunnostetaan ja alueelle nousee uusi uljas koulurakennus monitoimitiloineen. Kauppatilatkin saavat aikanaan uuden tulemisen. Toiveena etteivät palvelut ainakaan vähene. Lähipalveluja tarvitaan.

 

Entisenä sampolalaisena voisi sanoa, että Sampolasta voi kyllä lähteä, mutta sampolalaisuus ei lähde minnekään. Sampola oli hyvä paikka asua, ja miksei se olisi sitä vieläkin. Itä-Pori kaikkineen on nykyajan Onnela.

 

 

 

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)