etusivuotsikko2

 - Synkkää, pimeää.
”Kylmä mun huoneeni on, synkkä ja niin lohduton”...tai jotenkin siten, lauletaan eräässäkin laulussa. Joskus tuo hiipii sisuksiin asti. Jokohan kohta päivät valostuvat sen verran, että jaksaisi paremmin. Pimeältä pysäkiltä kohti valoa. Olisipa edes lunta. Sateiden kyllästämä märkyys ei mitenkään ole mieltä sivelevä. Ei.

- Monta on.
Pysäkillä

Pysäkkejä on monenlaisia. Yhteistä niille taitaa olla pysähtyminen (jos ei nyt satu bussipysäkillä olemaan liki myöhässä suuntaan tai toiseen).

Pysähtymisen taito on sekin jonkinlainen lahja. Ei sitä tule aina edes ajatelleeksi. Touhuaa ja touhuaa, kunnes mieli ja kroppa ilmoittavat karulla tavalla, pääasiassa itse tehdystä virhearviosta, uskosta omiin kykyihin.

Pysähdys ja levähdys seisakkeella, mikä se sitten kullekin on, suo mahdollisuuden jatkaa piankin eteenpäin.

Joskus matka on mutkikas ja aikaa vievä.
Muistot, läheisten ja ystävien läsnäolo, mukanaeläminen, olkoot ne, jotka saa valon loistamaan, lohduttomuuteenkin.

 

- Matkailu avartaa.

Jos on avartaakseen. Varsinkin vanhalla autokotterolla matkaaminen. Se tuli jälleen todennettua. Tällainen kuski kuin minä; osaan tankata, lisätä ikkunanpesuaitetta ja nyt jo rengaspaineetkin tarkistaa, joutuu pakostikin ihmettelemään auton mittariston vilkkuvia valoja. Uskaltaako vai ei? Siis jatkaa matkaa. Loppupäätelmä oli, että ei muuta kuin pikaisesti kotiin ja tilaamaan autohuoltoaikaa. Näin tein ja nyt odotan. Onneksi on polkupyörä eikä tuota (toivomaani) luntakaan ole esteeksi.
Matkailu ei tällä kertaa avartanut tietoisuutta ympäröivästä maisemasta ja haluttujen kohteiden tutustumisessa. Mutta pitää olla positiivinen. Ja minähän olen. Pääsen seuralaiseni kanssa toisenkin kerran kotiseuturetkelle – toivottavasti piankin. Valoisuutta kuitenkin tähänkin kaipaisin.

- Pikselit poikittain.
Tuo meikälikan autoilu vanhalla menopelillä on kuulemma huoltomiehen mukaan vielä joltisestikin onnellista siinä mielessä, että korjausvihjeet voi tehdä liki silmä- ja kuulohavaintojen perusteella. Täysuutuudet kaikkine herkkuineen, niihin ei parane edes koskea ilman kaiken maailman tietokonemittaritarkistuksia.
Pikseleistä tuli mieleeni yksi ystäväni ”pikselipilvimaailmasta”. Tietokonekurssilta. Soitteli, juteltiin tietämyksistämme (lue: tietämättömyyksistämme), uusista tapaamisista ja kaikesta mitä mieleen juolahti. Ja juolahtihan noita. Puhetta ja haukuutta riitti. Riittää varmasti silloinkin, kun seuraavan kerran tapaamme. Luvattiin kohdata ja ohjelmoida kaikenlaista. Viisastakin. Ihmisten iloksi. Odotan innolla.

harjat

- Jos ei lunta ja pakkasta, niin lämmintä.

Tuosta autoilusta kun kerroin, niin tässä lisää.
En olisi uskonut (vaan eihän tuo ole uskon asia) että joulukuussa ja vielä tammikuussakin  sain autonpesun suoritettua pihamaalla (pesulaan en uskaltaudu). Ei ollut pakkaset ja lumi haittaamassa touhua.
Nautin noista päivistä, jollaisia soisi olevan lisää, lähempänä kesääkin. Ettei vain tuo jokavuotinen ”talvi” yllättäisi. Katotaan ja ihmetellään.

- Se tipaton.
Tipattoman tammikuun sijasta tuli vietettyä suklaatonta tammikuuta. Ilman mitään uudenvuodenlupauksia. Muuten vain. Ja onnistuihan tuo. Tipatonkin.
Onneksi nyt on jo helmikuu! (Joulusuklaat odottavat ottajaansa).

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Rakas päiväkirja”. Näinhän sitä aloitettiin päiväkirjamerkinnät. Kyllä. Yksi vanhoista päiväkirjoistani on vielä tallella. Piilossa. Antaa sen olla siellä rauhassa toistaiseksi.

- Sateisen päivän, jälleen, jos ei uuvuttamana, niin jotenkin joutilaana ja saamattomana ajatukset harhailevat.

- Seuraavanlainen uutinen kantautui korviini:
Humalainen tehnyt rikoksen, josta annettu tuomio on ehdollinen. Rangaistuksessa otettiin huomioon aiemmin tuomittu vankeusrangaistus, (rangaistus siis aleni).
Jotenkin uutinen kummastutti. Ei ymmärrä. Siis, jos on tehnyt, tässä tapauksessa, humalapäissään rikoksen, saa siitä alentavan tuomion, kun kerran on jo aiemmin saanut jostain toisesta rikoksesta vankeutta. Niinpä. Äkkiseltään voisi luulla toista. Aiemmat rikokset kasvattaisivat rangaistusta uudelleen rikoksen tielle lähtenyttä. Taustalla siis jotain sellaista, josta minulla ei ole hajuakaan. Opiksi ottamista, toivoa paremmasta käyttäytymisestä. Hyviä asioita. Mutta silti, ei heti ymmärrä.


Tavutus

- Kau ppa kes kus. Tel evi sio. Jne.
Kyseisenlaiset ”ihmetykset” tulevat tuon tuostakin esille, kaupunkikuvaan, mainoksiin. Viimeinen tällainen tuli esille Rauman tulevan kauppakeskuksen seinämainontakuvassa, visioinnissa.
Mainoksissa tuonlainen tavutus näyttää tasapainoiselta, mutta eihän se ole oikein. Sitten ihmetellään etteivät lapset ja nuoret enää osaa tavuttaa sanoja oikein. Kun kerran isot edellä, niin miksen minäkin. Eikö pidetä enää väliä?


Tietokoneaikaan siirryttäessä tuli sellainen ”helpotus” tuohon tavutusoikeellisuuteen, että ei tarvitse itse miettiä vanhoja tavutussääntöjä. Ohjelmoitu kone hoitaa sen puolestasi. Mutta sitten, jos tarvitsee kirjoittaa käsin, vaikkapa kirjettä (mitä kyllä enää harvoin näkee), on sanojen tavutus missä sattuu. Paperin reuna sanelee sanojen pituuden. Siihen sitten viiva ja jatketaan toiselle riville. Tätä on nähty.  Mutta, kun tuo ”väärintavutus” näkyy lehdissä, mainoksissa, teeveessä, niin ihmetellä saa jatkossakin. Eikö oikolukuohjelma toimikaan, ainakaan suomalaisittain.

 

Toki itsekin syyllistyn, varsinkin ”konemaailman” ennakoivaan syöttöön kirjoutusasussa. On liian kiire huomata, harvemmin väärää tavutusta, vaan väärää sanaa, jota kone tarjoaa. Tämä harmistuttaa. Siis minua itseä. Pakko on ollut korjata sanomisia jälkikäteen ja sekös ”ottaa päähän”.

Vaikka virheitä jää teksteihin (aivan varmasti näihin minunkin mökellyksiini, sorry), pidän oikolukua, siis tekstin tarkistusta tärkeänä. Eikä pelkästään kirjoitusvirheiden osalta, vaan myös ja varsinkin ajatus on saatava ilmaistua oikein.

Entisaika on jäänyt tässä(kin) kohdin ”päälle”. Monet ammattikunnat ovat joutaneet manalaan. Niin minunkin. Uusia tullut tilalle. Aikoinaan oikolukijan ammatissa olleena tulee edelleenkin joskus kynällä merkattua eteen tulevat virheet. Se on elämää ja sellaisena se on otettava. Myös minun.

Radioasema pysäkillä1- Monenlaisella pysäkillä on tullut oltua ja käytyä. Eräänlaisena voisi pitää tätä Sivutietäkin. Olen nyt Sivutien pysäkillä.

Hyvä pysäkki onkin, sillä, jos missä, niin pysäkillä odotellen tulee mieleen kaikenlaista. Jonninjoutavaakin. Mutta tulee kuitenkin. Tänne niitä voi sitten riipustaa. Ei välttämättä toisten kommentoitaviksi, vaan ensisijaisesti oman itsensä vuoksi. On hyvä purkautumiskeino. Mielenterveyttä voi siis hoitaa näinkin.

 -Tule sinäkin tiedoillasi ja taidoillasi, kirjoituksillasi, kuvillasi, runoillasi, ajatuksillasi mukaan. Tämä on varsin toisenlainen vuorovaikutuskanava, kuin facebook-tyyliset alustat, jossa tykätään tai ei, lukematta ja perehtymättä esille tuotuun asiaan, kommentoidaan tuntematta koko totuutta. Ei hyvä.

Sivutiellä kävijä jaksaa (näin toivon) lukea koko tekstisi, jota harvemmin huomaa em. nopeatempoisten alustojen sivustoilla.

 

- Toivottavasti saamme seuraa tänne Sivutien pysäkille.

P.S.
Ja jos kirjoitusvirheitä jäi (moneen kertaan tsekattuani tekstin), niin ei muuta kuin kommentoimaan.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

 - ”Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti....”

Tuollainen niinkutsuttu korvamato jäi päähäni soimaan ja samalla vauhditti kulkemistani. Olin nimittäin kävelylenkillä. Vieläpä sauvojen kera. Sukset oli jätettävä ”narikkaan”. Ei ollut lunta. Ei sen puoleen, vaikka olisi ollutkin, niin ei minulla hiihtosuksia ole vuosikausiin ollutkaan.

Lukijani on jo voinut aiemmista jutuistani havaita, että ”kotikulmani” on pysynyt lähes tulkoon samana, aina pikkulikasta asti. Mitäs sitä edemmäs kalaan. Ei se ruoho aidan toisella puolella taida sen kummoisempaa olla. Sitä samaa. Toki olen joskus sen verran tahkonnut muuallakin, että osaan arvostaa kotiani. Entisajan kautta nykyistä. Toistaiseksi ainakin.

 

- Vuosi vaihtui.

Ei ollut paukkupakkasia, vaikka paukuttelua kuulinkin. En siis kuunnellut. Olin painanut pääni tyynyyn ja kuuntelin Noita Nokinenän tarinoita radiosta. Löysin areenasta tuon maan mainion kuunnelman monien muiden joukosta. Että se osaakin olla hyvä. Edelleen. Ja ajankohtainenkin vielä kaikkine luonnonsuojeluineen ja yhteiseloineen.
Mutta...

Nukahdin jälleen kesken kuunnelman (sitä tapahtuu tuon tuostakin ja on taas alettava alusta. Ties monennenko kerran).  Ja kas, heräsin, kuulin. Ilostuttavat uudenvuoden paukut valonvälähdyksineen. Jälkikasvu oli muualla juhlistamassa vuoden vaihtumista, joten he eivät rauhaani häirinneet. Eivät kyllä edes ne muutamat kuulemani rakettien paukahdukset. Onnea vaan kaikille tämän uuden vuosikymmenen johdosta. Liekö tulossa viime vuotta parempaa jää nähtäväksi. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Tuon sanonnan olen joskus kuullut.

 

Sampolan hyrrä 3 1 2020

- Alussa mainitsemani polkuni tallaamisen laulu muistutti minua kotikulmilla kulkemisistani. Tällä kertaa pimeyden vallitessa. Lumesta ei tietoakaan.

- Vanhankoiviston kupeessa oleva Sampolan alue tuli tutuksi jo pikkulikkana, toki aivan toisenlaisena kuin alue nyt on. Sampolan hyrrä, joksi kuvassa olevaa tunnusta nimittäisin (en muista sen oikeaa nimeä) on paikassa, jossa olen aikoinaan katsellut piiiiiitkäää peltorivistöä. Oli tuffallani ja mummullani viljelyksessä. Heinää kasvoi, jos oikein muistan. Heinäpeltoa silmän kantamattomiin. Haravointia, haravointia. Niin muistelisin minun tehtäväni aikoinaan olleen. Oli se Mikkolanmäkikin (nykyisin pieni nyppylä) kaukana. Kesällä pellolta katsellen, talvella sinne hiihtäen ja laskittelemaan.

Kuvan taustalla näkyvä valonpilkahdus on varoitusvaloineen rautatien ylittävä tienpätkä. Rasituksentietä tultiin kyseiseen kohtaan. Ennen rautatietä, jossa nykyisin on usein sorsia ruokkijoita odotellen, oli heinäsuuli. Se oli tuffani omistuksessa. Oli monenlaisia peltotyökaluja, koneita. Mistä noista meikälikka tietää tai edes muistaa. Mutta sen kerran muistan hyvin, kun Toivo-tuffa ”löysi” heinien seasta muutaman tikkarin ja antoi minulle. Oli kuulemma jotkut nuoret olleet suulissa ja unohtaneet makeiset sinne.
Silloin uskoin, myöhemmin ymmärsin asian oikean laidan. Kiitos.

- Pieniä asioita, mutta kuitenkin niin jotain suurta. Muistoja. Niitä tarvitsemme ymmärtääksemme nykyisyyttä. ”Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla....” ja silleen. Mitä me sitten muistelisimme, jollemme ”vanhoja”. Ei tulevaa voi muistella, vain kaiholla odottaen jotain, josta emme voi olla varmoja. (Niin kuin nytkin suomalaispoikien jääkiekkomatsin voittoa odotellen).

Aikoinaan joku sanoi, ettei pidä miettiä miten ennen vanhaan työt tehtiin. Nyt on nyt. Kyllä, mutta jos vaikka olisi jotain opiksi otettavaa, niin otetaan. Ei pyörää tarvi uudelleen keksiä. Ei ainakaan tarvitsisi, jos vain hieman paremmin tutustuisimme menneeseen. Vaikka ”ennen kaikki oli paremmin”, ei pidäkään täysin paikkaansa, on sillä kuitenkin paikka olemassaolossamme. Olkaamme kiitollisia, siitäkin.

 

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

- Vettä.

Jos ei riittävästi juomalla, niin ainakin sateena kastelee. Se on sitten taas asuste/varustekysymys, miten lopulta käy. Se, että miten paljon kastuu, siis vaatteet.
Pulahdus uima-altaalle kastelee/voitelee ihoa sopivasti ja sopuisasti.

A

 

Vettä on ”virrannut” myös ajassa. Monenmoista kiirettä. Itse aiheutettua, se sanottakoon.

- Digimaailma.
Tuohon tuli jälleen kunnolla ”törmättyä”, kun osallistuin tietotekniikkakoulutukseen. Tapaturma- ja sairausinvalidien liitto järjesti kyseisen kurssin Vähäjärven Lomakodissa (missä tuo allasuintikin tapahtui).
Oli sitten todella tarpeellinen kurssi. Vaikka sitä luuli jotain tietävänsä, niin eiköhän vain aina käsi pystyssä ja suusta huuteluja päästellen kysymyksiä riitti. Mutta mikä parasta. Opettajat eivät hermostuneet. Auttoivat rauhallisesti, taas auttoivat, ja taas, ja vieläkin.
Lopputulema oli, että jatkoa kaivataan. Ensi vuodelle on suunniteltu uusia kursseja, joten sinne. Kannattaa muidenkin osallistua. Tieto on tarpeen. Tieto kyllä luo myös tuskaa, koska aivokapasiteetti ei likikään kaikkea tahkoa, mutta tämä tuska (digiajan) on vain kestettävä. ”Älyt” ovat vallanneet meidät.

Äly1

Olisiko niin, että vierivä kivi ei sammaloidu. Myös mummut ja vaarit tarvitsevat ko. taidot. Ja osaavat kyllä jos vain hiukankin haluavat. ”Guuglata voi ysikymppinenkin”, kirjoitti Sanna Nurmi Turun Sanomien viikkolehdessä. Tarjoaa vempainapua. Hieno homma.

- Matkailu. ”Maalainen maailmalla”.
Siitäkin olen kokemusta rikkaampi. Matkailusta muuallakin kuin Vähäjärven maisemissa Hauholla.
Ihan Turus kävin. Matkani liittyi ehkäisevään päihdetyöhön, yhteisten asioiden hoitoon. Yhdistystoiminnassa oleminen on, voisiko sanoa, synnynnäistä.
Tunsin todella itseni maalaiseksi ja osaamattomaksi matkustaa. Linjurilla mentiin ja tultiin. Oli pyydettävä apua matkalippujen suhteen. Toteamukseni oli, että on kaikki tehty vaikeaksi. Netissä on liput myynnissä ja on ajoissa matkat ja reitit suunniteltava, mennen tullen. Voisko edes bussiin mennä ilman etukäteisvarausta. - Eihän sitä aina voi tietää kaikkea etukäteen. Sama pätee invakyytien varauksissa. Näin olen informoitu. Se vasta pitkää pinnaa vaatii.
Ja tuo digitaalisten vempainten käytön osaamisen tärkeys. Lähes kaikki asiat pitää hoitaa netissä. 

Ennen varsinaista ohjelmaa oli hieman joutilasta aikaa. Matkakumppanin kanssa tuli kierreltyä ympäristöä tutkailemassa. Tehtiin myös erinäisiä havaintoja ”kaupunkilaisista”, varsinkin pikaruokapaikan ikkunan takaa. Shoppailukierroksella löysimme itsemme paikallisesta kierrätysmyymälästä (sellaisesta, jota kotikunnilla ei ole). Aika kului ja vaatesovitukset jatkuivat. Lopulta ”pakko ostaa, kun halvalla saa” -ilmiö toteutui. Ei muuta kuin tavarat kainaloon ja menox.
Loppu sujuikin sitten toisenlaisissa merkeissä.

Kaksi korttia. Asiapitoista. Huumaaviin aineisiin liittyvää, tällä kertaa ajankohtainen kannabis. Juttua riitti pöytäseurueessa. Näin oli ohjelmassa.
Kohdallamme kuitenkin (vakavasta aiheestaan huolimatta) tämä ”korttitempaus” siivitti iltayön hauskuuden. Loppua ei meinannut tulla. Liekö ollut väsymystä, vai mitä. Ja ilman ”teräviä”. Puteleita toki oli tarjolla hotellihuoneessa. Saivat jäädäkin sinne.

Kämppiksen kanssa aikamme pidennettyä ikäämme naurulla ja silmäilessämme verhojen raosta naapuritalon punaista värikajoa (melkein kuin...) laitoimme silmämme kiinni ja unten maille vajosimme. Kunnes klo 4.14.

Naapurihuoneiston väki kotoutui. Ja millä voimakkuudella. Saimme aikaisen aamuherätyksen. Naapureilla riitti jutunjuurta, nousevalla ja laskevalla voimakkuudella sekä ovien pauketta. Entä me. Sinniteltiin. Mitäpä muuta. Aamupalalle menimme ”silmät ristissä”.
Päivän ohjelma ja kotimatka sujuivatkin loistavasti. Kotiinvietävää riitti, niin aineellista kuin henkistäkin. Kiitos vain mukanakulkijoille.

 

- Vettä.
Sitä tulee taas taivaalta tätä kirjoittaessa. Ei ihan vielä vielä lunta. Kohta kait sitäkin. Onneksi on autossa jo nastat alla. Jos ei sitten uudelleen linjabiilillä.

Terttu Elomaa

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Toivottavasti Sampolan uuden ja uljaan Itätuulen koulun kirjaston viereiseen Salonkiin löytävät tiensä lasten ja nuorten lisäksi myös alueen vanhempi väki, joita heitäkin runsaasti on. Paikka verrattuna entiseen asukastupaan on varsin erilainen, steriili, pelkistetty. Väriä löytyy ja tilaa, ainakin ylöspäin. Paikan nimi, Salonki, viittaa kylläkin tällaiselle tavikselle aivan johonkin muuhun ympäristöön. Ensiviesti aivokoppaan on: ei ole mun paikka. Mutta, mutta...

Käyttäjäthän paikasta kuin paikasta tekevät oman näköisensä. Jos se nyt puitteet ottaen huomioon on edes mahdollista. Toivotaan, toivotaan.

Sampolalaisten ”olohuoneessa” on luvassa monenlaista toimintaa, niin nuorille kuin kenties varttuneemmallekin väelle. Pitää pitää tuntoaistit herkkinä ja mennä mukaan päivittäinkin järjestettäviin tapahtumiin. Tutustumaan. Uusi on aina uutta, mutta eiköhän se siitä. Ja jos ei ole itselle sopivaa aihetta, niin ainahan voi vinkata asioita hoitavalle taholle tarpeet. Uskoisin niihin tartuttavan.

- Yhteisötila Salonki on kaikille avoin tila, jossa vapaan oleskelun lisäksi on tarjolla arki-iltapäivisin monipuolista ohjelmaa eri-ikäisille ihmiselle eri teemojen ympärillä.

- Perjantaisin Salongissa on avoin päivä kello 13-18, jolloin yhdistykset voivat maksutta, varausperiaatteella, järjestää tilassa avoimia toimintaesittelyjä ja aktiviteetteja.

- Yhteisötila on myös vuokrattavissa yhdistysten omaan käyttöön maanantaista perjantaihin kello 18-21.30.

Ensivaikutelma. En nyt osaa oikein vielä hahmottaa tulevaa. Positiivisena ihmisenä kuitenkin uskon paikan täyttävän sille luodut mahdollisuudet. Aika näyttää minkälaisen vastaanoton uusi Itätuuli-kompeksi kaikkine mahdollisuuksineen ja siellä oleva Salonki saavat.

Tätä jään mutustelemaan.

 

Kulku Sampolan Salonkiin

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Voiko todella olla näin, että nyt lanseerattu uusi systeemi on turvallisempi, kuin entinen, vielä toki voimassa oleva. Kysymys on pankkiasioinnista ja varsinkin uudesta mobiilisovelluksesta. Helppoa, nopeaa, turvallista!

Hoidan omat pankkiasiointini (paremminkin vain laskujen maksut) tietokoneella kotona näpytellen. Tähän on tultu, sillä pankkisalit virkailijoineen ovat lähes saavuttamattomissa. ”Kehitys kehittyy”, sanoi entinenkin akka. Mutta ainako parempaan?

Kotipankissa asioidessani (siis koneellani kotona) olen tuudittautunut melko lailla homman turvallisuuteen. Ainakin kaikki on toistaiseksi pelittänyt hyvinkin. Ei ongelmia. Olen varannut aikaa ja vailla ylimääräisiä silmäpareja.

 

Sivutie kirjaudu

Verkkopankkiin (sehän se hieno nimi taisi olla) kirjautuessa tunnistaudun kirjoittamalla käyttäjätunnukseni sekä salasanan. Ne ovat jotenkin takaraivoon kirjoitetut. Salasanaa kannattaa vaihdella, jos vain pysyy itse matkassa mukana. Ok.

Kun nuo edellämainitut tunnukset on saatu kirjattua, kysytään vielä pankin antamasta avainlukulistasta varmennetta, numeroita.

Sivutie avainlukulista

Simppeliä, sanoisin minä. Tähän olen tottunut eikä aikaakaan kovin paljoa vielä ole kulunut. Siitä sitten asioiden hoitoon, elikkä rahavirtojen siirtoa itseltä toisille. Niinhän se yleensä hoituu. Ja lopuksi, vielä varmemmaksi vakuudeksi pyydetään varmennusta noihin siirtoihin. Ja homma on ohi. Ulos kirjautuminen ja silleen.

Sivutie älypuhelinopastus

Nyt sitten tämä uusi sovellus, jota ”äly”laitteeseen voi ladata. Jotenkin ihmettelen sen turvallisuutta entiseen (jota siis voi yhä edelleen käyttää). Älyvempain saattaa olla siinä mielessä nopeampi, että kellä se on, niin se kulkee mukana retkillä (jos ei ole jäänyt eteisen pöydälle). Mutta onko pakko juuri tuolla reissulla niitä pankkiasioita hoitaa. Onko juuri nyt pakko katsoa tilin saldoa. Ehkä, ehkä ei.

 

Niin tuo turvallisuusnäkökulma. Tilillä olevan rahamäärän voi siis katsoa vaikka missä. Pankkiohjelman avaus on varsin simppeli. Siinä kysytään vain ja ainoastaan yhtä salasanaa. Sillä pääsee ”sisään” asiointiin. Olet sitten missä vaan, vaikka kuppilassa, jossa joku saattaa tiirailla selkäsi takana. Tilisi sisältö näkyy ruudulla, voit tsekata rahavarasi tai maksaa laskut (jos olet huomannut ottaa ne mukaasi). Taitaa siinä olla myös muita mahdollisia toimintoja, joista olen itseni ulkoistanut.

Mutta siinä se. Lopuksi uloskirjautuminen kädessäsi kulkevasta pankkisalista.

Nopeaa, vaivatonta. Kelle on, kelle ei. Ja mihin meillä on kiire?

Itseäni ainakin ”pelottaa” tuo jatkuva nopeuttamisen vaatimus. Ei tarvita kuin yksi mummo tai pappa hidastelemaan vaikkapa kaupan kassajonossa, niin siinä se.Tässä kohdin sanotaan lähimaksutapahtuman nopeuttavan, mutta jos ei sitä halua käyttää. Entä sitten korttien lähimaksurajan nosto. Epärehellisten kannalta tuo varmasti helpottaa suurempien hankintojen ostot kerralla, jos sattuu saamaan kyseisen kortin haltuunsa.

Taidan olla vanha. Vanhanaikainenkin. Olenkin. Yritän kyllä pysyä mukana uudistuksissai, mutta epäilevä luonteeni pitää minut jokseenkin ”vanhoissa saappaissa”. Tarttis varmaan tehdä jotain.

Niin ja se kiire. Onko se todellista. Pitänee pysähtyä hetkeksi ja miettiä. Taidanpa tehdä niin.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

- ”Se on täytetty”. Niin, että mikä?
(Mun puuvarasto. Niin, että antaa talven tulla. Ei nyt sentään ihan vielä.)
- Keskikesän juhlat tuli juhlittua.
(Sää oli mitä oli. Satoi tai paistoi. Ei sekään ihmeellistä, vaikka lunta olisi ollut maassa. Saattoipa jossain ollakin. Kylmässä ja sateessa sitä on tullut juhannusta vietettyä, ja tuolloin oli asumuksena teltta. Ja hyttysiä. Niistä ei pääse eroon, kuin kovalla tuulella, eikä sitäkään toivoisi. Tuulta toki länsirannikolla on piisannut.)
- ”Kahta en vaihtaisi... sinappia ja...
(Makkaraa nyt kumminkin oli oltava, juomapuolikin oli sopiva. Kuka mitenkin, osa jopa selvin päin. Tätä ainakin toivottiin Työttömien tiloissa pidetyssä päihteettömässä Selvästi kesään -tapahtumassa.)
- Sama aurinko itse kullekin.
(Tuo puiden säilöntä talven varalle on meikäläisen jokavuotista puuhaa. Kuten niin monelle. Siis samanlaista päivitystä vuodesta toiseen. Miksi edes mainita?
Tälläistähän tämä elo on. Liki samanlaista päivästä toiseen. Varsinkin eläkkeellä olevana päivät tuntuvat toistavan toisiaan. Aamusella on oikein mietittävä ja varmuudeksi katsottava allakkaan päivämerkintä, jotta nyt ei ainakaan ”kirkonmenojen” aikaan häiritsisi muiden rauhaa.)

- ”Pitkä matka ja kivinen tie”. Nuoli ylös
(No ei niin kauhean pitkä ja kivinen, asfalttia kyllä alla. Mutta mitäpä tuosta, pääasia, että ”matka jatkuu ja maisemat vaihtuu”.
Polkupyörällä (milläpä muullakaan) liikkeellä olleena minut yllätti yks'kaks puhjennut eturengas. Puf vaan ja vanteilla klonsuteltiin. Ei kyllä kauaakaan. Hyppäsin (!) kyydistä ja talutukseen kaverin otin.
Päivän reissu oli melkein suoritettu. Kävin, ja olin tovin Viikkarin Toivossa Förskotijuhannusta katsastamassa. Allakkassani oli merkintä. Pihakaffeen sijasta mehustelin ja seurasin ohjelmaa. Ystävällisiä ihmisiä ympärillä, muutaman tutunkin kanssa tuli jutusteltua.
Paluumatkalla tuo puf. Rengasrikko. Aamulla olin ilmaa lisännyt ja nyt. Loppu tuli. Olihan se kummi jo aikansa palvellut. Ei muuta kuin ja reipasta kävelyä auringonpaahteessa. Oli oikea hellepäivä ja lämmin tuli, mutta eipä hähtiä mitiä. Pyöräliike oli kotimatkani varrella. Sinne jätin ”miesten” huomaan menopelini katsastettavaksi ja uutta alle laitettavaksi.)
- ”Ei voi olla totta!”
(Loppumatkan kuljin kypärä, ei päässä, vaan kassissa. Kaikkea kaunista ja mieleenpainuvaa kuvattavaa tulin kohdanneeksi, mutta kas kummaa. Kamera ei ollut mukana.Tai paremminkin, tuo ”älykkö”, jolla mm. puhumisen lisäksi voi napsia kuvia. Voi harmi. Kuvauskohteet olivat, näin jälkikäteen ajatellen, mahtavia. Uusintoja niistä ei ole. Uusia kuvakulmia odotellessa. Niitä tulee varmasti. Ja olisihan tullut.)
- ”Kissa istui puussa...”
(Ei vaineskaan. Tässä tapauksessa, maassa. Mutta olin liian hidas ikuistaakseni moisen. Ihmettelet, että miksi? Tuolla maaseudulla ajellessani ystävien kanssa havahduimme soratien mutkassa, ylämäessä kyyröttelevään eläimeen. Pelästyin jo vaikka karhun näkemiseen. Ei sentään. Kissahan siinä. Keskellä tietä, ylämäessä, mutkan kohdassa. Kykkysillään. Ja mitä tehden? Kakkimassa. Kaikessa rauhassa. Näky oli jotenkin inhimillinen.
Toppautin kulkupelin ja odottelimme. Hamuilin kameraani. Liian kauan. Kuva jäi saamatta. Voi harmi. Olisitte saaneet laillamme ”nauttia” tuosta hetkestä. Nyt on vain muisto tuolla jossain pääkopassa. )
- ”Loppu hyvin, kaikki hyvin”.
- (Lopulta taisimme olla kaikki tyytyväisiä. Kolari vältettiin ja kissa sai tarpeensa hoidettua ilman kiirettä pitämättä. Se kai tuolle ”oman tiensä kulkijalle” oli suotava. Ja suotiin.)

Luonto lähellämme antaa monenlaista mielen täyttöä, jos vain antaudumme ”virran vietäväksi”.

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Eräänä päivänä. Tai jotain sinne päin.

- Kotiloiden keruuta (tappomielessä. Mistä kummasta tällainen, voisi jopa sanoa, riesaksi asti pesiytynyt kotilo on tullut kulmakunnan, kenties laajemmankin, elinpiiriin),

Sivutie kotilo

- villikissan poikasten seurantaa (paikkauskollinen musta kulkukissa kun on taas tekaissut pentueen, ties monennetko, ehkä loukutus lähenee taas),

- nurmikonleikkuuta (voikukkien pakoillessa onnistuneesti koneen leikkuuterää, miten kuulevat jo ajatuksenkin),

- hienpyyhkimistä (onneksi näin, ettei jään raappimista, oli siis lämmin päivä),

- saunanlämmitystä (tietysti laitokseni on puilla lämpiävä ja savua naapurustoon levittävä, ihastukoot tai vihastukoot),

- kadullakulkijoita seuraten (menee siinä päivän mittaan jokunen auto ja muutama koiranulkoiluttaja, lemminkinsä paskomismielessä, luulisin, ja tietysti tuo musta kissa, klo 11 ja 16 aikoihin, tarkka on rajoistaan ja ajoistaan),

- hyttysiä karkoittaen (tosin pari taisi kuollakin käden kosketuksesta, vaikka hellävarainen yritin olla),

- kimalaisen työtä seuraten (kait se kimalainen on, joka lentelee kukasta kukkaan ja hyvää etsien, jos ei kimalainen, niin ainakin jokin lentävä),

- postinjakajaa/tuojaa odottaen (ainakin juttelumielessä, kun pysähtyy mainospostia laatikkoon laittamaan, toivottavasti ei laskuja, ainakaan kovin suurisummaisia),

Sivutie kaffepaussi

- päiväkahvikin jo tässä vaiheessa tulee mieleen ja kieleen (joten ei muuta kuin kahvinkeittoon),

- vai ottaisiko ensin päivätirsat. Niin teen. Sitten vasta kahvit.

Loppu onkin sitten jo eri juttua. En vielä tiedä miten toimin. Voinen joskus paljastaa.

Niin juu.

Uutinen Usan ja Kiinan kauppasodasta koskettaa, tai ainakin puhuttaa, tavallista kaduntallaajaakin. Eikö tuo uhittelu ole jo muiden maiden sisäisiin asioihin puuttumista. Sallitaanko tämä rauhallisin mielin ja vaihdetaan tarvittaessa vaan auto- tai puhelinmerkkiä. Köyhälle tuo autonvaihto-operaatio tosin voi olla ongelmallisempaa kuin puhelimen nakkaaminen hevon...jonnekin. Mutta milläs sitten sometat?

Sivutie älypuhelinopastus

Seuraillaan maailman(kin) menoa.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Aatokseni voisi alkaa vaikka sanoilla: kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Mielensä kun voi pahoittaa milloin mistäkin, ja aivan liian vähästä. Mitäänsanomattomista asioista. Luuloista, kuulopuheista. Niille ei pidä kuitenkaan antaa valtaa. Muuten asioista tulee lumipalloefektin lailla yhä suurempia ja suurempia. Lopulta ei enää edes muista mistä kiikastaa. Mikä olikaan alunperin se asia, josta ”otti nokkiinsa”. Mutta periksi ei voi antaa, kun ei ”se toinenkaan”. Ja mistä edes aloittaisi.

Tällaisia tilanteita syntyy itse kullekin, joskus, toivottavasti harvoin. Mutta eteenpäin on mentävä, niin kuin mummo lumessa. Jos kaatuu, niin noustaan ylös ja jatketaan matkaa.

Vaan enpä ala sanomaani tuosta. Ei ole mitenkään tarvis. Ainakaan tällä hetkellä. Päin vastoin.

Mutta mitä piti julkituoda.

yksin mietintä

Eräs ”kamu” kirjoitti (huom. kirjoitti) tai enemmänkin kyseli, että miten sitä aina jaksaa mennä kaikenlaisiin juttuihin, touhuihin mukaan. Varsinkin kun niistä ei edes makseta ja joskus jopa ketuttaakin meno. Mutta sitten kun ”reissuun” on lähtenyt, niin vot. Olipa hyvä, että lähti ja tuli toimineeksi kuka mitenkin ja missä piireissä sitten olikaan.

Mikä antaa voimia tehdä, ”harrastaa”, jopa omien voimiensa äärirajoilla.

Tähän voisi sanoa, että ihmiset. Näin eräskin "kommentoija" loihe lausumaan, että juuri ne todelliset ihmiset.


Vaikka meikäläinenkin (huom. siis minäkin) viettää suuren osan aikaansa nettivaltakunnassa seuraten ja silloin tällöin kommentoiden ”kamujen” edesottamuksia, niin ihminen itsessään on juuri tuo mihin tarttua. Tarttua siihen sitten vaikka somessa, jossa (tuon edellä kerrotun kirjoittajan mukaan) kohtaa vain ohuen teksti/kuvakerroksen. Sanoisin, että niidenkin takana on tuo ihminen. Ihminen, jonka on oppinut jotenkin, edes pieneltä osin, tuntemaan elämän aikana.

älypuhelinopastus

Entäs sitten nämä todelliset live-ihmiset, joita tapaamme kasvotusten eri tapahtumissa, harastusten parissa tai missä milloinkin. Nämä ihmiset ovat se elämän suola, jotka panevat jaksamaan. Heidän innostuksensa, mukanaolonsa kera ilojen ja surujen vertaistensa joukossa. Ja vertaistemme joukkoon me kaikki hakeudumme tai johkaannumme. Tunnemme itsemme hyväksytyksi.

Ei kuitenkaan pidä aliarvioida itseään, uskallustaan. On myös uskallettava rikkoa raja-aitoja. Mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. - Aina ei ole kivaa, mutta sellaistahan elämä on. Äärirajoilla kulkemista, uusia ulottuvuuksia ja ystäviä hankkien, ja omanlaistamme apua antaen.

Siis aiheeseen: Live vastaan some. Molemmat käy. Molemmille on oma paikkansa.

 

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)