- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 112
Kaikkea sitä pillerinpyörittäjän, tässä tapauksessa minun, päässä liikkuu huonosti nukutun yön jälkeen. Hyvä kaiketi, että jotain nyt sentään liikkuu, vielä, mutta että tällainenkin. Olematon asia. Vai onko sittenkään.
Ohje lääkepurkin kyljessä. Olen sen monasti lukenut ja toiminutkin tavalla, jonka olen, luulisin, oikeaksi todennut. Mutta nyt, kun jälleen silmäilin tuon tekstin, jäin miettimään lukemaani: ” 1 tabletti 3 kertaa vuorokaudessa.”
Jassoo.
1 tabletti ja kolme kertaa otettava vuorokauden aikana. Että mitenkä. Samaako tablettia nieleskeltävä/nuoleskeltava kolmasti päivässä. Laitanko narun tabletin ympärille ja just kun on menossa eteenpäin, nykäisenkin takaisin ottaakseni sen uudelleen myöhemmin. Ei onnistu. Eikä ole näin tarkoitettukaan.
Voisikos tuon ohjeen kirjoittaa toisin. Vinkatkaa. 3 x 1 tabletti vuorokaudessa? 3 tablettia vuorokaudessa...
Kaikeksi onneksi lääkettä määrännyt lääkäri ohjeistaa (jos nyt on lääkärin puheille päässyt) tai ainakin valistunut apteekkihenkilökunta. Varmistavat vielä, että ohje on varmasti ymmärretty. Ja kysyä aina voi.
******
Vielä tuosta tabletista. Saahan siitäkin näköjään asiaa väännettyä ja käännettyä. Näin omalla palstalla voi tämänkin ottaa esille, sillä kommenttikenttä on siksi tyhjä, että suuremmilta harmeilta luultavasti säästyn.Toiset palstat täyttyisivät ”väkisinväärinymmärryksen” sanailuista.
Jos etsii, näin nörttiaikana vaikkapa tuolta melkein tutulta, hakukoneelta sanaa tabletti, tulee tietokonenäytölle jotain muuta, kuin se pienehkö pallero, joka tungetaan suun kautta vatsan syöveriin. Kone, jota tarjotaan, melkoisen kokoinenkin, ei ole tähän lääkinnälliseen hommaan tarkoitettu, muuten kuin etsimään itselle lisää sairauksia.
Mutta jos hakee vastinetta sanalle pilleri, niin ollaan oikeammalla tiellä. Minäkin ymmärrän. Miksi siis ei otettaisi niitä pillereitä, jos niitä tarvitsemme.
Mutta, mutta. Pilleri sitä, pilleri tätä. Puhutaanhan pillerihatuistakin. Lääkkeenä tuo tabletti-sana on meille tutuksi tullut, mutta onhan tabletteja muitakin. Saattanee joilla kuilla olla sellainen pöydälläänkin.
*****
Taitaa kirjoittajalla olla nyt röörit solmussa. Ehkä niidenkin aukaisemiseen tarvitaan jonkin sortin lääkinnällinen hoitokuuri pillerin muodossa tai vaikkapa piikillä persuuksiin. Jo pelkkä potkukin voisi auttaa.
Suomen kieli synonyymeineen, eli samaa tarkoittavine sanoineen, on rikasta ja antoisaa. Sanoilla on moninaisia merkityksiä. Väärinymmärryksen vaara on olemassa. Kokonaisuus. Se lienee tärkein.
Kirjoita kommentti (2 kommenttia)
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 386
- Valinnanvaraa on, mutta onko aina vaihtoehtoja?
Sanoisin, että monissa asioissa valinnanmahdollisuutemme on viety minimiin. Paljon niistä kyllä puhutaan, mutta missä ne ovat ja ennen kaikkea, kuka niistä päättää.
Koulut on käytävä. No joo. Pakko ei oo ripille mennä. Vai onko sittenkin.
Voiko itse valita. Ehkä jo tulevaisuudessa ja nappia painamalla.
Töihin olisi päästävä, mutta minne. Enää ei voi niin vain kävellä portista sisään ja sanoa, että tässä minä nyt olen, valmis töihin. Ehei. Jos ja kun olet opintosi suorittanut ja töihin halajat vaaditaan sinulta, parikymppiseltä, jo useamman vuoden työkokemus. Revi tästä sitten huumoria. Siis minne. Kortistoonko vain. Missä se valinnan mahdollisuus.
Yläkoululaisilta jo tivataan varmaa tulevaisuuden paikkaa minne mennä. Mistä h...sta sen tietää. Ehkä joku, mutta ei varmastikaan kaikki. Edes minä en vielä tiedä mikä minusta isona tulee! Jotain on kyllä jo tähän ikään kokeiltu ja puuhasteltu, mutta olisiko vielä nurkan takana uusi tulevaisuus?
Oma valinta! Sanovat. En nyt ihan heti tähän korttiin kaikkia panoksia asettaisi. Ovet aukeavat jos on auetakseen. Sattumaa tai ei, johonkin ”uralle” sitä kaiketikin päätyy.
- Pestäänkö? - Miten vain haluat. Valinta on sinun.
Näin pääsin sivuttamaan yhden oman valintani hyväksymällä toisen tekemän päätöksen. Pestiin.
- Valinnanmahdollisuus kyllä on vaikka siinä minne varantonsa, jos ei sukanvarteen (eläke, palkka, toimeentulotuki) laitattaa hetkeksi. Paitsi jos on ”naimisissa” pankin kanssa eli pidempiaikaisessa suhteessa. Toki vaihtoehtona on siirtyminen toisaalle, mutta vain jos ko. konttori vielä löytyy lähietäisyydellä, miettisin.
Mutta niin tai näin omien rahojen pöyhiminen onkin sitten jo toinen juttu. Onko montaa vaihtoehtoa rypistellä omia seteleitä. Milloin on pankit auki, onko aika varattu jne. Seinästä tietty yksi mahdollisuus tai netti ja sen kautta siirtely (jos siirrettävää on) paikasta a paikkaan b. Eli tässäkin vaihtoehdot ”omaan” on rajattu muiden toimesta. Joko niin tai näin. Ja jos näin, niin näpyttelyt käyntiin.
- Omat rajoittuneisuudet ja osaamattomuudet, eikä aina nekään, luovat omat kommervenkkinsä. Olet kenties, kuten minä, luottanut viranomaisten toimiin hoitaa hommansa ja vieläpä tinkaamattomaan (olisiko edes mahdollista) maksua vastaan. Mutta, mutta. Taas tuo digimörkö. Jos ei ”henkilökunta” huomaa tai varmista painalluksella sitä määrättyä nappulaa, niin plörinäksi menee. Inhimillinen erehdys.
Isäni aikoinaan jo minua valisti, että se mikä on mahdollista tapahtua, tapahtuu. Ja näin jälleen tapahtui. Mahdottomasta tuli mahdollinen.
Eli mitä tästä jälleen opin. Varmista, varmista ja vielä kerran varmista. Tee itsesi uteliaaksi, tyhmäksi ja kysy asioiden perään, vaikka kaiken pitäisi olla selvää. Ei aina ole, vaikka niin olisi präntätty. Kun kohtalon kello lyö, voidaan asia kenties vielä korjata, mutta aikaa ja rahaa kuluu. Sitten vain selvitellään: kuka maksaa?
- Luulisi tänä kehittyneenä digi- ym. tietotekniikan aikana hommien sujuvan jouhevammin kuin silloin, kun oli tallusteltava luukulta toiselle ja vieläpä toimistoaikaan. Ei suju. En kaipaa kaikkea entisestä elämästä, mutta ennen sentään näki kasvokkain henkilön, jolta voi pikaisesti kysyä, että olenko edes ”kartalla”. Nyt tuon kysymyksen tekeminen on lähes mahdotonta.
Toimistoluukkuja ei ole, ovet eivät aukene kuin varaamalla aika tai jonain päivänä jonottamalla. Ja jonottaa saa. Eläkeläiselle tuo onnistunee, jos jaksaa paikalle, mutta miten työssäkäyvät. Kaikkia asioita ei voi hoitaa netissä.
Soittamalla varausaikaa on siihenkin varattava aikaa. Ensin kuuntelet soitantoa ties millaista, tai sitten alat painella käskettyjä numeroita. Paina 1, jos haluat tätä, paina 2, jos haluat sitä, 3 jos valintasi on.... Painaisiko sittenkin hästäkkiä, kun ei osaa päättää. Niin risuaitahan tuo. Risuisenrosoiselta moni asia tuossa vaiheessa jo tuntuukin.
Miten tässä itse kunkin käy, kun kehitys kehittyy edelleen. Minua, aikoinaan ”kehitystyöläisenä” palkkani ansainneena, hirvittää. Omaishoitajaa tässä kaivattaisiin, sillä enää ei edes paikallisesta terveyskeskuksesta anneta lääkärille pääsyyn aikoja. Nettiä tarjotaan ja puhelimessakin todennäköisesti vaaditaan noita valintanumeroita. Onko siis vaihtoehtoja? Missä ovat ne kuuluisat palvelut?
Onneksi nuori sukupolvi on syntynyt melkeinpä älyvempaimet näpeissään ja onnekseni heitä on lähelläni, auttamassa. Pulassa olisin monasti ilman heitä ollut. Myönnetään.
Me mummut ja muut kaltaiseni ihmetellään maailman menoa ja toivotaan, että: Äly älä jätä!
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 229
Mennyt on mennyt eikä muuksi muutu. Historiaa ei voi paeta. Patsaiden kaatamiset, muistojen hävittämiset eivät muuta aikaa joka oli totta. Historia on meissä, ennen ja nyt eläneissä.
Historian vuosilukuja tulee monasti vertailtua omien vanhempien, esi-isien ja -äitien aikaan. Mm. isovanhempieni syntymävuosi - 1900 - on konkreettinen etappi. Historiallisia tapahtumia seuraten seuraa samalla minkälaista heidän elämänsä oli tuona vuosituhantena. Varsinkin mummuni, jonka elämä päättyi vasta 2002, lähes 102-vuotiaana. Oli nähnyt montaa valtaapitävää. Ollut heidän alamaisenaan. Todellinen työläinen. Samoin tuffani, jonka matka päättyi syntymäpäivänään, 65-vuotiaana.
Muistoja. Historiaa. Kuitenkin mukana tässä ja nyt.
Miten edesmennyt vuosi? Suurimmalta osin surua ja murhetta. Maailman ja kotomaan meno on päätä huimaavaa, pienen ihmisen ymmärryksen saavuttamattomissa. Alkuvuoden tapahtumat saivat lähtölaskennat moniin kyynelehtimisiin. Maapallon pyöreys on tullut konkreettiseksi. Onnellinen suomalainen on haavekuva, oman mielen tuote.
Vuosi on ollut mielialan vaihtelua, vuoristorataa ja kenties joissain kohdin maaliin pääsyä. Perhe sekä ”ystävät ja kylänmiehet” toki jaksavat ilostuttaa ja luoda uskoa tulevaan. Ei sen puoleen. Itse olen aina mottonani pitänyt tuota katsetta kolikon molemmin puolin. Maailma ei ole mustavalkoinen. Huomenna on paremmin.
- Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, tapasi äitini valistaa. Tarkoitti kait olemaan jossain määrin nöyrä, mutta kulkea silti suoraryhtisenä eteenpäin. Jotain tällaista polkua on tullut kahlattua. Joskus saappaanvarret kurassa. Uskottu, toivottu, kuunnellen, mutta omaa itseä unohtamatta. On uskallettava katsoa peiliin.
Uusvanhat tuttavuudet ovat rikastuttaneet eloani. On ollut ja on vieläkin jotain yhteistä. Muistot siivittävät katseet uudelle tasolle. Muistetaan, ei muisteta. Ei sen niin väliä. Pääasia on ystävyys.
- Kiitollisena olen saanut olla mukana myös minulle yhdenlaisessa todellisuudessa. Sanon, että olin etuoikeutettu saadessani tutustua kehitysvammaisiin, heidän päiväarkeensa. Mitä suuremmoisia kansalaisia tässä ”terveiden” yhteiskunnassa. Tunsin itseni tyhmäksi, osaamattomaksi, tietämättömäksi, muistamattomaksi keskustellessani ja seuratessasi heidän tekemisiään, sanomisiaan – viisauttaan. Merkille pantavaa oli myös henkilökunnan osaaminen, inhimillisyys kanssaihmisiin. Itse toki olin vain pienen hetken osallisena, mutta se lämpö, toisen kohtaaminen. Siinä oli sitä jotain, jota jäin lähtöni jälkeen tykönäni makustelemaan. Hieno fiilis kaikkineen. Kiitos vielä kerran ja terveiset kamuille.
- Nyt olisi aika tulla ”kaapista ulos”, kehotti eräskin ystävä, kun kerroin vuodenvaihdetta viettäneeni omassa pimeässä kolossani. Pimeässä siksi, että sähkön kulutuksessa pitänee säästää. Säästetty on. Vanhassa talossa asuminen voi tänä päivänä olla jopa luksusta. On runsaasti puupolttoisia lämmityspisteitä. Kaikkea vanhaa ei ole hävitetty, päin vastoin jopa ”ennallistettu” aikoinaan sähkölle muutettua lämmönlähdettä. Pienhiukkasista en sano mitään. Oma vanheneminen on myös tosiasia, realiteetti, joka on jotenkin huomioitava. Sen varjolla taloon on hankittu sensortin ”kehitystä” mitä tuo valkoinen mökäle seinän vierustalla paljastaa. Ilmasta lämpöä, vaan en usko sen ilmaista olevan.
Pimeän tullen led-lamput valaisevat sen verran etten ihan kompastu omiin tohvelehini. Naapuri tuossa jo kyselikin, että olenko lainkaan kotosalla, kun valoja ei liiemmin ole. Olen ja olen ollut. Missäpä minä. Bensakin on siksi kallista, ettei ihan muutenvaan viitsi autolla ajella. Edes kauppaan. Eikä ollut hetkeen edes tarvetta, koska ”aitanaapuri” jälleen oli anteliaalla päällä. Tattista vaan sinnekin suunnalle.
- Joulu ja vuodenvaihde on kohdattu eli nyt ulos pirtistä ja kulkuun. Heti kohta. Kalenteriin on jo merkittynä tapaamisia ja siitä se etenee. Jonnekin suuntaan. Toivottavasti parempaan. Voiko sitä muuta toivoakaan. Toivo. Se oli tuffanikin nimi.
- Voitto kotiin! huuteli äiti poikaansa. Minullekin tuli voitto. Toki vain pienellä veellä. Viime vuoden viimeinen lottoarvonta suosi ja tämän vuoden ensimmäinen tulostarkistus sen paljasti. Peräti kaksi euroa. Jes. Tästä on hyvä jatkaa. Menestystä. Mitähän vuosi vielä tuo tullessaan?
- Muistatteko mistä tuo kuva, mikä rakennus?
Kadonnut, kuten niin moni muukin rakennelma uuden tieltä. Uuden ja paremman, sanovat jotkut. En tiedä. Epäilen. Oliko ennen paremmin? Oli ja ei. Riippuu...
Ainakin osattiin rakentaa pidempiaikaisia ja -kestoisia rakennuksia. Yhtenä vertailukohtana asumani isovanhempieni talo. Yli satavuotias. Minne on vanhanajan tietotaito kadonnut. Tehotalousko nielaissut.
Monissa ”pienissäkin” asioissa tulee usein pohtineeksi, että kyllä vanha konsti oli parempi kuin nyky hienostuneet liirumlaarumit. Se vanha rautanaula seinässä oli isketty juuri sopivaan paikkaan. Käytössä edelleen.
Ennallistaminen ei ole lainkaan huono asia.
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 219
- Katse ulos, aurinko paistaa. Ilma on raikas. Kaunista. On syksy ja syksyn moniväriloisto. Ei maar, tuli jo toisenlainen kauneus. Sateet ja pimeys, kohta pakkaset. Jalat märkinä, kädet kylminä. Pukeutumiskysymys, sanovat. Huurteinen luonto ja auringonpaiste. Paukkupakkanen ja lunta tuiskuttaa.
Kuka mistäkin tykkää. Janiinedelleen.
Vuodenajat ja niiden tuomat vaihtelut ovat meille suomalaisille tuttua. Kaikille ei. On samaa päivästä päivään. Voisi sanoa, että on hienoa olla suomalainen. Sanonkin.
- Kauniista ajatuksista huolimatta epävakaat ajat verottavat mielen terveyttä. Onko jo kyllästymiseen asti puhuttu koronasta, sodasta,
sotesta, hintojen noususta? Ei ehkä vielä tarpeeksikaan, mutta pienen ihmisen pää menee sekaisin jo pelkistä termeistä. Noista kaikista tärkeistä asioista ”kadun miehet ja naiset” puhuvat kuitenkin näinä päivinä. Miten pärjään tulevaisuudessa, kun jo nyt ollaan vaikeuksissa? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja onko sitä edes?
On. Mutta minkälainen. Moni asia on paljolti itsestä kiinni, ainakin ajatustasolla. Ei anneta liikaa ajatusten harhailla. Vaikeaa se on, mutta...
- Olipas taas synkkää. Sitä se on, omassakin mielenmaailmassa. Kaveri kysyisi: onko lääkitys kohdillaan? Ei aina. Nytkin näköjään takkuaa. Mutta eteenpäin. Pakko tästäkin selvitä. Ja selvitään. - Niin se aurinko. Tuolla se pilkotti. Koetti tulla liki. Tulee kenties huomenna.
Liki tulee myös nuo sähköiset kaksipyöräiset, lähes äänettömästi liikuteltavat laudat ja mitä erilaisemmat mopot. Tunturin kaikki tunsivat ja kuulivat vaan ei näitä. Olkoon mitä lienevätkään, mutta vaaratilanteita ne tai paremminkin niiden käyttäjät aiheuttavat. Luovat pelkoa lähiliikkujille. Niillä saa ajaa kävelykaduilla jalankulkijoiden seassa. Äänetönnä ja liki viistäen.
Liikkujia ja liikuntaa on monenlaista. Kävellään, juostaan, pyöräillään. Niistä voisi puhua kuntoiluna. Mutta miten on noiden ”lautailijoiden” liikunnasta saatavien hyötyjen. Rannenivelet voimistuvat kaasuteltaessa, mutta saahan nuo nivelet liikuntaa jo puhelinta näppältäessä, sivuja vieritellessä. Mites muu keho. Se taitaa jäädä vähemmälle. Aivotoiminnasta en osaa sanoa. Liikettä ehkä sielläkin, mutta millaista.
- Autoilu. Sen on todettu olevan kallista, eikä pelkästään bensapumpulla käymisen vuoksi. ”Jos auton omistat, niin tiedät mihin rahasi laitat.” Näin. Ja totta on. Jos autoa tarvit ei auta vaikka olisit vähän autoileva, eli kilometreissä pihistelevä. Pakolliset vakuutus-, katsastus- ja ym. huoltomaksut. Niistä ei pääse eroon, ainakaan laillisesti. Entä kun (en sano jos) tulee jonkin sortin vika. Kojelautavalot esimerkiksi vilkkuvat tai tönöttävät paikallaan eivätkä sammu. Kokemusta on.
Ei muuta kuin ”pärnäsen” korjaamolle, molle... Testataan, mitataan ja hoidetaan homma. Hetkeksi helpottaa. Ja taas. Mitataan, testataan ja toimitaan ohjeiden mukaan. Ei vain onnistu. - Uskallanko ajaa? Entä jos?
Itse en osaa kuin laittaa löpöä tankkiin (luultavasti oikeaa) ja sitä sinistä litkua pissapoikapönttöön. Mitäpä sitä meikäläinen muuta. Noilla on tullut pärjättyä.
Onneksi korjaamon pojat, nyt jo hyvinkin tutuksi tulleet, eivät enää pelästy käyntiäni. Ovat avuliaita ja sinnikkäästi hoitavat tehtävänsä, rahakorvausta vastaan tietty. Työnsä on hyvää, vain autoni teettää mysteereitä. Onpa sitten haasteita ratkottaviksi. Ja ratkottu on palastautumiseen asti. Joko olisi tunnelin päässä valoa edes pilkun verran.
On se kumma juttu, että kun autossa on vikaa ja huoltoa tarvii, niin se tehdään. Toista on polkupyörän laita. Miksiköhän se ei tunnu niin tarpeelliselta. Lamput, jarrut, talviset nastarenkaat. Kallista on. Pitää säästää.
Säästää voisi kait omastakin huollosta. Ehkä onkin, mutta hammaskipu on sen sortin ”hammasten kiristystä”, että sitä ei kauaa kestä. Maksaa rutosti, mutta minkäs teet. Säästökohteeksi siis kohdentuu tuo polkupyörä. Ajopeli, jolla kuitenkin tulee enimmäkseen liikuttua.
Tässä näitä viimeisiä ajankuvia. Itsensä ympärillä pyörimistä. Mukaan on mahtunut kuitenkin myös kultturellisia tapahtumia, joista olen positiivisesti itseni yllättänyt. Teatteriesitykset, niin ammatti- kuin harrastelijapohjaisetkin ovat saaneet minut hyvälle tuulelle. Hyvän tuulen henkäykset jatkuvat. Tavallinen tallaajakin pääsee osalliseksi mielen hyvinvoinnin parantamiseen. Jokohan se kohta näkyy?
Kirjoita kommentti (0 kommenttia)
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 339
Eteenpäin elävän mieli. Tuo on tullut monasti mieleen, kun on oikein ottanut ”pannuun”. Varsinkin nyt, kun maailmantilanne on muuttunut monessa suhteessa, jos ei nyt vakaasta, niin ainakin sen suuntaisesta monien epävarmuuksien aikaan. Pieni ihminen on ihmeissään mitä tuleman pitää. Äitini varoitti jo vuosia, vuosia sitten uudenlaisesta huutolaisajasta. - Tulee vielä kovat ajat, sanoi 1925 syntynyt naisihminen, itse kovia aikoja kokeneena.
Aikanaan en tuota ymmärtänyt, mutta nyt kaikuvat nuo sanat korvissani. Tähän on tultu. Miten oikeassa hän olikaan. Ymmärsi ihmisten himon uusiutua aina uudelleen, ”kehittyä” ja tietysti sen vaikeimman kautta. Valitettavasti.
Elämänilo ja usko tulevaan, parempaan, ei saa kuitenkaan tulla haudatuksi, vaikka hautoja kaivetaan elämän poluilla liiankin tiuhaan, ja aivan turhaan.
*****
Vai niin. No. Pimeyden piikkiin ja sähköä säästellen. Laitoinpa sitten eriparisukat jalkoihin. Ei väärät sukat eikä väärään jalkaan, vaan molempiin kyllä oikeat sukat. Väripari ei vain ollut se oikea. Vaihdoin toiset ja kas kummaa. Nyt molemmissa jaloissa kyllä tummansävyiset sukat, mutta vain sävyiset, sillä tarkempi tarkastelu osoitti niidenkin olevan eri paria. Ja kaiken lisäksi toinen vielä sisäpuoli ulospäin.
Että mikä oli lopputulos. Oikein ovat sukat oikeissa jaloissa. En sen niin värin väliä, pääasia, etteivät jalat palele. En myöskään ole lähdössä pirtistä ulos.
Vaikka on valoisa kesä, niin eteisen hämyssä haahuilen ja annan valolamppujen odottaa sytyttämistään. Tuli samalla pöyhittyä villasukkaloodaa ja todettua, että on niitä muiden kutomia siellä vielä jäljellä.
Tulipa mieleen eräs muukin sukkastoori. Aamuhämyssä, töihin lähtiessä ja vintin pimennossa, sukat pikapikaa kinttuihin. Kaikki hyvin, melkeinpä. Päivän aikana tuli käynti lekurin sängyllä makoilemassa, kengät riisuttuna. Siellä ne jalat vilkkuivat, toisessa punainen, toisessa vihreä sukka. Se ei lääkäriä haitannut, itseä hieman nolostutti.
Kannattaisiko muistaa kalsaritkin tsekata suht'koht' puhtoisiin, sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä päivän aikana tapahtuu ja missä pitänee vaatetusta keventää. Ja tässä kohdin tarkoitan lähinnä lääkärin kohtaamista, mutta terveydenhoitohenkilökuntaa asia ei taida haitata, paitsi jos...
*****
Mitäkö on kesän tuoksinassa tullut tehtyä. Ystävien tapaamisia, teatterielämyksiä, joutenoloa... Olen myös raaputtanut vanhoja maaleja sieltä täältä huis hemmettiin ja pannut uutta ”pinoteksia pintaan”. Riittää, että itselle lopputulos kelpaa.
Marjasatoa ja oman maan perunaa ootellessa tulee pihallakin rikkaruohoja kitkitessä jotain puuhailtua. Rikka-sellaisia on kyllä vielä runsaasti, mutta erään kävijän mielestä olen ollut liiankin innokas perkuri, vaikken itseäni tuosta oikein tunnista. Juuri hänen kaipaamaansa lajiketta kun ei pahemmin löydy. Enää. Luonnonyrttiä, jonka hyvyydestä minä olen ollut täysin tietämätön. Pitänee skarpata ja tehdä tutkimustyötä. Tämänvuotinen sato on menetetty, mutta jos vaikka ensi vuonna muistaisi mitä minkäkinlaisen vihertupsun päässä kasvaa.
Oppia ikä kaikki. Niinhän sitä sanotaan. Opitaan, opitaan, kunhan vain hetken päästä muistaisi mitä tuli opittua. Kas siinäpä pulma. Vaikkapa perikunnan pohdittavaksi.
*****
Ei meen lapset, vaan naapurin kakarat.
Kun jotkut äidit aikoinaan ”vannoivat” kullanuppunsa olevan erossa pahuuksista, pienistäkin rikkeistä, niin minä en ole koskaan uskaltautunut vannomaan. Mistä minä tiesin mitä kullannuppuni milloinkin hääräsivät. Vahtimiset taisi olla vähissä. En itsekään ole mallikelpoinen ollut, liekö vieläkään yrityksistä huolimatta.
Muistan (siis vielä muistan) eräänkin kerran nuoruudessani, ja varmasti vanhempien luvatta, ajelleeni kaverin mopolla ystävä kyydissä. Hyvin meni siihen asti kunnes piti jarruttaa alikulun, reppurännin kohdalla. En ollut innostuksissani huomannut kysäistä, että miten tuo ”maaliin” tulo, pysähdys. Tienpenkasta löysimme itsemme, mutta kunnossa. Enää minulle ei lainattu tuota menopeliä.
Tämä ei muuten ollut ainut ”kielletty” asia, josta en vanhemmilleni kertonut.
Omaa mopoa itselleni toivoin jo tuolloin. En saanut. Nyt minulla sellainen ”punainen paholainen” on, mutta en kuitenkaan enää uskaltaudu sillä ajelulle.
- Pitäiskö olla huolissaan?
Kirjoita kommentti (0 kommenttia)
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 357
Kun se oikein on pikselimaailmaan kirjattuna, niin onhan tuo uskottava. Ja kun vielä niin moni kansalainen on näkemyksensä ulkoavaruuteen saattanut, kuten osaltani tietty minäkin, ehkä jonkun mielestä provosoiden, niin näillä mennään.
Olen yrittänyt pantata kommentointihalujani tuolla naamakirjassa – tietämättömyyteeni ja saamattomuuteeni vedoten – mutta jossain vaiheessa tuli pakonomainen tarve tuoda julki itseni. Ja vastakaikua tuli, sen saatoin jo etukäteen arvata.
Kas kummaa, kyseinen asia liittyi menneeseen, olevaan ja kenties vielä tulevaan – maskeja käyttäviin ihmisiin.
Eräs ”kaveri” kyseli nauruhymiöpohjalla, että millaiset ihmiset vielä käyttävät maskia? Oli pakko kysyä, että miksi nauraa asialle, maskeja käyttäville ihmisille!
Ja vastauksia sateli, mutta vain yksi ko. kysymykseeni. - Nauru lähinnä siksi, että tuollaiset ihmiset tuhoavat terveytensä ihan turhaan.
Että mitä??? Nauranko alkoholisteille, tupakoitsijoille, huumeiden käyttäjille siksi, että he kenties tuhoavat terveytensä ihan turhaan. No, en naura. Päin vastoin, nauru on siitä kaukana, enkä nyt asiaani ilmaise ”kukkahattutätinä”, jonka nimityksen olen myös aikoinaan saanut, kun ilmaisin suvaitsevaisuuttani muihinkin kuin kantasuomalaisiin. Saunan taakse ja ….., sanoi suomalainen, mutta se siitä.
Tämä viimeinen. Tai osa siitä. Lisää on tainnut tulla tämän kirjoittamisen jälkeen. Onhan se kiva jo tällä iällä saada tietää totuuden mitä muut ajattelevat sinusta ja käyttäytymisestäsi (sillä luen itseni tarvittaessa tuohon maskinkäyttäjien kastiin).
Olen siis: pelokas, aivopesty, lammas, syvästi pelosta traumatisoitunut, psykootikko, alistettu, ymmärtämätön, orja, höhlä, ruma ihminen, ei omilla aivoilla ajatteleva, aivopesun uhri. Lisäksi maskien käyttö on naurettavaa.
Tällainen minä ihmisten luonnehtimina, ihmisten, joista melkeinpä sataprosenttisesti en ole koskaan ketään tavannut. Eivätkä he luultavasti edes kuulleetkaan minusta.
Pöntöksi ei kukaan tainnut mainita. Mutta mikä ettei. Ruostunut ja hommansa tehnyt. Mutta onhan tuossa freesimpikin pönttöversio.
Kun ”rohkenin” kirjoittaa kommenttikenttään sanomani, niin totta kai ymmärsin samalla sohaisevani ampiaispesään ja saavani kyseisen keon vartijat liikkeelle. Sitähän se tänä päivänä on. Asialliseen kommentointiin harvoin saa pilvimaailmassa rehtiä ja reilua vastausta. Juttu lähtee elämään omaa elämäänsä vailla joltistakaan viitettä alkuperäiseen asiaan. Näin on valitettavasti käynyt liiankin usein. Oli sitten kysymys melkein mistä vaan. Jokin aika sitten luin erästä viestiketjua ilmalämpöpumpun kondensiovedestä ja eikös vain vastausta pyytänyttä kysyjää haukuttiin ja mollaattiin monin tavoin. Onneksi muutama asiallinenkin vastaus löytyi.
Luulin jo etten lainkaan pääse enkä kykene mattopyykille. Ilmat olivat sen verran kalseat ettei kyseinen homma tullut mieleenkään. Ennen jo toukokuun alussa, mutta nyt vasta. Juhannuksena.
Olen myös juhannussaunassa löylytellyt liiat liat niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Tähänkin tietty viisas naamakansa voisi sanoa oman mielipiteensä ja varmasti mielestänsä juuri sen ainoan ja oikean. Ollako vihta vai vasta; sähkö- vai puilla lämmitettävä sauna; suihku vai vesipadassa lämmitetty ja siitä vesikupilla roiskaus kehoon saippuajäämien poistamiseksi.
Mutta nyt on kesä ja lämmin. Ainakin vielä. Siitä nautitaan, mutta kuten edelläolevasta näkyy, saattaa kuumuus teettää monenlaisia kuumenneita mielikuvia puoleen jos toiseenkin. Yritetään kuitenkin olla ”ystävällisiä” toisillemme, tuntemattomillekin.
Tuulestus kyllä on paikallaan.
Erilaisuus olkoon ilomme, Suomenkin suvessa.
Vai mitä sanoo kuumuudessa kärvistelevä Asfalttiukko a´la Norja. Hymy ainakin on kohdillaan.
Kirjoita kommentti (0 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 430
Tätänykyä, tai oikeemmin jo kauan aikaa sitten, kun ”työn teko” ansaintamielessä loppui, tuli mietittyä tulevaa, miten saan aikani kulumaan? Päiväunet nyt ainakin.
Eläkkeelle jääminen voi olla joillekin totinen paikka, kun jokapäiväinen työssäolo- tai muu vakiintunut rytmi katkeaa. Työttömyyden kohdannut tai vallankaan työn syrjään pääsemätön on pakon edestä joutunut päivittämään omaa rytmiään mieleisekseen. Toivottavasti onnistuneesti. Ja parisuhteessa pohtiva miettii miten jaksaa katsella toisen naamaa jatkuvasti. Ennen sentään pääsi töihin pakoon.
- Nyt voin toteuttaa itseäni, niitä haaveita, joita en ole ehtinyt tehdä. Ruuhkavuodetkin ovat vieneet mehut ja jaksamiset.
Näinköhän.
Taisi käydä niin, että jossain vaiheessa huomasin, että miten kummassa olen edes ehtinyt hoitaa kodin perherumban ja käydä töissä ja vielä muka harrastaa jotakin.
Kuviteltu, haaveiltu joutenolo kutkuttaa. Joko olisi sen aika. Olla tekemättä mitään. Ainakaan tänään. Tai edes hetken. Kupponen kuumaa ja vain olla....
Ajatukset pyörivät päässä, katse harhailee, haahuilee ympäristössä. Kahvi jäähtyy, pään sisäinen hyörintä kuumottaa aivokoppaa. No jos vain hiukan siirtäisin tuota tuolia, lehdet voisi sujauttaa keräyspussiin, vai kävisinkö kummiskin ulkona, vain hiukksen pihapiiriä katsastamassa. Ja ne puut suuliin olisi saatava. Hörppään kylmää kahvia. Mielessäni olen ollut jo kauan muualla. Pitäisi tehdä sitä ja tuota. Vaiko sittenkään. Antaa olla. Ainakin joksikin aikaa.
Tämmöistä tämä minun elämä. Onneksi on harrastuksia, eikä jouda tekstailemaan tylsyyttä. Joutenoloonkin on totuttauduttava.
Niin ne päikkärit. Pitäisi vain muistaa laittaa puhelin äänettömälle ja ovikellosta patteri pois. Muuten saattaa uni häiriintyä, mutta onkohan silläkään loppujen lopuksi väliä. Olen tyytyväinen, kun joku välittää minusta, vaikkakin vain häiritäkseen untani. - Joutaa sitä haudassa nukkua. Saa siis soittaa. Pirinä on päällä.
Joskus olen kuin häkissä. Ajatus kiertää omaa rataansa eikä ulospääsyä tunnu löytyvän. Häkissäoloa en kuitenkaan kauan jaksa. Pois on päästävä. En vielä luovuta ja jätä itseäni häkin vangiksi. Tekemistä löytyy ja virtaakin – kiitos siitä - johonkin pisteeseen asti.
Tosiasia on, että liian kauaksi aikaa häkkiin sulkeutuminen nostaa kynnystä lähteä ja päästä uuteen nousuun, pois omasta kuplasta. - Kun on tynnyrissä kasvanut ja pruntista ruokittu, ei paljon ulkomaailmasta tiedä, kuvasi äitini yksipuolista näkemystä kodin ulkopuolella olevaan maailmaan. Siis tappi pois ja valoa elämään.
Yksi häkissä olo -tuntemukseni ajoittui aikaan, kun tuo vihulainen hammas ryttyili. Aikani kärvistelin ja toivoin tietty asian korjaantuvan itsestään, pillerien voimalla. Mutta ei. Vakiammattilaisauttajani oli valitettavasti sairaana enkä päässyt heti hoitoon.
Pääsyni/joutumiseni hammasslääkärin pelkotuoliin pitkittyi ja koetteli jaksamistani. Vihdoin tyhjänä odottavaan tuoliin rojahdettuani ja yläpuolella kaikenlaiset vempaimet uhkaavasti minua kohti sojottaessa, sanoin:
- Anna nyt vaikka nuijanukutus, mutta tee jotain!
Ja tekihän tuo, tuttavallinen, ystävällinen ja kauan minun pourukalustoani hoitanut lekuri. Tuuppasi piikkiä sinne ja tänne, jutteli, selitti ja poisti, ei viisautta, joka oli aikoja sitten jo heivattu ties minne, vaan senhetkisen kivunaiheuttajan. Ei kummemmin moittinut näkemäänsä, vaan fiksusti totesi iän tuoman kokemuslisän näkyvän. Eletty elämä. Sitähän se.
Lupasin jatkaa hoitosuhdettamme. Ystävyytemme hinta selviää sitten aikanaan laskussa.
Kädentaito. Voisihan se olla tällaistakin.
Olen aina sanonut, että en virkkaa, merkkaa enkä brodeeraa. Mieluummin teen tai olen tekemäki käsilläni muuta. Yhdistystoiminnan harrastuspiiriläisetkin tietävät, että ennen pelaan vaikka korttia kuin sukkapuikkoja helistelen.
Pakosti, tai omasta halusta, olen joutunut ottamaan naulat, ruuvit ja meisselit käteeni, jotta edes pienet hommat jotenkin tulisi tehtyä. Varaston kopin ovi voi käydä useammankin kerran, kun etsin sopivankokoisia väähtimiä löytämiini erikokoisiin ruuveihin ja muttereihin.
Etsi ja löydä. No, niin kauan on tietty hyvä, kun vielä muistaa mitä on etsimässä. Löytyminen voi sitten ollakin jo toinen juttu.
- Ei maar.
Kyllä tässä juttua riittäisi, mutta kun kauppareissukin odottaa. Ja ne puut. Jokohan sade loppui, jotta voisi sitäkin hommaa jatkaa. Tätä tietsikalla oloa on aivan riittämiin. Paperihommat saavat tältä erää jäädä - vaikka huomiseen.
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 420
- Munat.
Onhan niitä, vieläkin. Kiitos naapurin. Riitti hyvin pääsäisaskarteluunkin.
Joku tarina kertoo siitä, että kannattaako laittaa kaikkia ”munia” samaan koriin. Kyse taitaa olla muista jutuista kuin kananmunista, mutta... Jos vaikka kaatuu, niin siinähän ne sitten oli kollelismokkelis. Asiat pielessä ja solmussa.
Näin kävi yhdelle miespuoliselle pyräilijälle, kun "kolahdimme". Kohtauspaikka oli pyörätien sivun puun ja minun välimaasto. - Perkele, rikoit mun munat, sadattamana kuulin kunniani. Tosin mies valitsi pyörätien väärän ajokaistan puolen. Laski väärin, että mahtuisi, vaikka oikein ajamalla olisi tilaa ollut riittävästi.
No mitäkö tästä opin. Varuillaan oloa. Varsinkin ohittavan miehen kohdalla. Saattaneepa sylkäistä, ja sylkäissyt on. Vaaran paikka on myös muovikassi pyörän sarvessa roikkumassa ja kova vauhti. Ties mitä sattuu. Ja sattunut on. Lusikoitavia leipiä pussin pohjalla.
- Mustaa makkaraahan siinä.
Niinhän sitä ensin ajattelisi tummansävyisestä kuvasta tummine pötkylöineen. Mutta eivät olleet.
Pötkylät ovat edelleen samassa paikassa, josta löysin pari vuotta sitten. Piti oikein tsekattaman olivatko tallella. Olivat. Eivät ole kelvanneet kellekään, eivät ole kuihtuneet, enkä ole saanut niitä siirrettyä. Olisikos kuoleman jälkeistä muistelua tuokin.
Pihapiiriini mahtuu monenlaista. Uutta tulemista ja mennyttä eloa, kuten havaitsin jokin aika sitten ihmetellessä lumella ollutta tummaa möykkyä, jonka kimpussa harakka haahuili. Menin ja näin. Siinä se ketarat ylöspäin ja todetusti henkensä menettänyt, ties kelle. Tähän oli pakko puuttua suuremmilta tuhoilta välttyäkseni. Mutta ne pötkylät – oravan hännät – ovat edelleen ”varastossa”, minne naapurin kissa on ne jättänyt. Olkoot. Onhan mitä muistella, mustaa kissaa ja sen monia poikueita siellä sun täällä, siis meilläkin.
- Taas iski paniikki, kun autoilin keskustassa. Häh. Ajoinko väärään suuntaan. No en.
Kyllä ottaa päähän nämä oikein väärinpäin pysäköidyt autot. Miten ihmeessä tällainen pysäköintipäätös on saatu aikaiseksi. Jaksaa ihmetyttää. On yksisuuntaista ja kaksisuuntaista katua ja yht´äkkiä havahdun auton etunokan läheisyyden, vaikka kulkusuunta on toinen. Valppautta liikenteessä, autoillessakin.
- Puolesta ja vastaan ja siltä väliltä.
Sitä se tuntuu olevan, kun jotenkin yrittää selata vaikkapa naamakirjan kirjoituksia. Nimenomaan jaksaa. Alkaa jo tulla mitta täyteen. En jaksa, en halua, en, meinasin sanoa, uskalla, mutta ei sentään. Ei se uskalluksesta ole kiinni, siis kommentoinnit. Mutta sanot niin tai näin, niin aina ”viisaammat” näyttävät vääntävän asian puoleen jos toiseen on sitten kyse koronasta tai sodasta, jota ei sodaksi saa sanoa.
En naamakirjoissa pahemmin kommentoi, koska en usko olevani monistakaan asioista tarpeeksi perillä valistaakseni muita. Ne jotka minut tuntevat tietävät likimain ajatusteni juoksun. Pirttini siimeksessä saanen ajatella itsenäisesti ja harrastaa oman pään pölyjen puhdistusta.
- Kylätie on hiljainen, niin hiljainen.
Auringossa hehkuva puna-valkotiilinen Himmeli. Arkkitehtipariskunta Pietilöiden suunnttelema rakennuskokonaisuus päiväkoti Taikurinhatun isosena. Kulkijaa ei näy, penkit huokuvat mennyttä aikaa.
Istahdan ja mieli kaipaa vierelle istujaa, jota ei kuulu ei näy. Ikkunoista ei kukaan katsele, ei kuulu ääntä. On vain hiljaisuus. Yhdessä nurkkauksessa havaitsen jonkinasteisia elon merkkejä. Joku on jättänyt lehtiä penkeille. Kuka lie. Siististi on oltu.
Olen yksin värikkään vesisuihkunmonumentin nurkilla. Tyhjä keinu odottamassa keinujaa, keinuttajaa. Vain rusakko viilettää nurmikon poikki. Ei edes tuuli keinua heiluta.
Vielä menee muutamia vuosia ennen kuin – toivottavasti – talo saadaan käyttöön, elämään. Sitä me kaupunkilaiset odotamme, niin täällä itälaidalla kuin muuallakin.
- Pienet asiat saattavat jäädä huomioimatta.
Näin sanoi rakennusalan henkilö, kun häneltä kyseltiin uuden rakennuksen invapaikoituksen puutteita talon edustalta. Kellarikerroksessa kyllä paikkoja olisi. Pieni asia joillekin, iso toiselle.
Esteettömyys ja liikkumisen helppous on otettava paljon paremmin huomioon jo rakennusvaiheessa. Kuunneltava asiantuntijoita, vammaisia, vanhuksia, apua liikkumiseensa tarvitsesia.
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 372
PPP - Piha paras paikka
- Kyllä lähtee. Ja jostain oli jo lähtenyt. Nimittäin tuo leppis, joka sälekaihtimien raosta halajaa päästä valoon ja siivilleen. Ei löytänyt yksin ulospääsyä, joten autettava oli. Toista siivekästä ei tarvinnut autella, vaikka lentonsa ei niin kummoista olekaan. Fasaani ikään kuin äänen voimalla prutkuttaa paikasta toiseen – jos on pakko. Ei se turhan päiten ja päättömästi liitele. Päättömästi sentään aikanaan mummon kana lehahti lentoon liki naapurin puolelle. - Siellä saatanako sä oot... ja uusi naapuri oli ihmeissään kuullessaan mummon äänekkään huudon. Sitä ennen oli mummo täräyttänyt kirvehellä pölkkyä ja tietty se kanan kaula siinä välissä. Se oli menoa se.
- Joogaa ja hiljentymistä.
Tällaista tuli porukalla yritettyä toinen toistamme tsempaten. Lyhytaikainen hiljentymisretriittimme loppui kuitenkin vikkelään, mutta se ei mitään. Ei sitten laisinkaan. Päin vastoin. Puhetta ja pulinaa siinä määrin, että korvatulpat ja kuulosuojaimet tulivat harkintaan.
Päädyttiin naurujoogan pyörteeseen. Jos nauru pidentää ikää niin kuin sanotaan, niin siitäs saitte ystävät hyvät. Emme pääse toisistamme eroon vielä pitkään aikaan. Muistetaan siis jaksaa ja tietty jatkaa hyvin alkanutta matkaa...
Olen tainnut aiemminkin kertoa toiveeni saada naurut purkitettua ja harmauden tullen avata Alladin taikalampun tavoin. Toki nykyajan taikalamppu – älypuhelin – toteuttaa monet toiveet. Jos vain osaa sitä käyttää. Ok. Pakko oli myöntää vajavaisuuteni.
- Unet.
Mukavia ja ei mukavia. Pääkoppa tekee yöllisiä temppujaan näyttämällä meille monenlaista mielikuvituksellista ja todentuntuista. Ei se tuo naurun purkituskaan sen hullumpi uniunelma ole kuin moni muukaan. Kaikenlaista sitä on nähty, ja kuultu muidenkin nähneen.
- Potta, petkele ja pitkospuut.
Mikähän niitäkin yhdistää. Ei luulisi, että mikään, mutta kylläpä vain. Näin kevähällä ainakin. 
Tuskailin ääneeni jäätyneen portinpieleni saamista kesäsulakuntoon. Varjoinen paikka kun on, niin jääkin on sen mukaista. Koskapa aurinko ei sulata, niin itse on yritettävä ”ojittaa” sulaveden kulkua yli jäätikön. Lapsuusajan puljut mielessä.
Jos ei Pirkka-neuvot ole saatavissa, niin ”ihan kaverin puolesta” -kysely tuotti jos jonkinlaista neuvoa. Suolat, kahvinporot, padassa lämmitetty vesi... Vinkkejä riitti.
- Petkele käyttöön. Petkeleen kylä on muuten Siikaisissa. Monet rattoisat hetket on siellä tullut vietettyä. Mutta tämä pikkukirjainpetkele. Kyllä. Käytetty on, vaan ei auta, en jaksa.
- Lämmin pissa. Jus joo. En nyt sentään portin pieleen kyykkäile. - Ei kun ota potta käyttöön. Joopa joo. Harkintaan. Tähän vinkkiin johti eräskin portinpielen koirankusetusjuttu.
Tässä vaiheessa tuli mieleen jo pitkospuut. Jos vaikka sellaiset. Suulista varmaan värkit löytyisi.
Puusta taas tuli mieleen lämpö. Tuoretta klapia on tulossa sulamaan, kuivumaan eli kesän lämmön hellittelyyn. Kuivana sitten aikanaan pienhiukkaisia lisäämään ja naapurustoa savuttamaan. Ainakaan vielä niiltä suunnilta ei ole tullut moitteita. Olenhan puhunut mukavista naapureistani. Terkut heille.
Sivu 1 / 8
