Olen ollut jokseenkin heikko seuraamaan kirjallisuuden nobelistien tuotoksia, mutta jotenkin nyt huomio kiintyi viime vuoden nobelistiin Anne Ernauxin ”Vuodet” kirjaan. Onnistuin sen tankkaamaan loppuun normaaliani tarkemmin.  Kirjasta jäi jotakin itseenikin. Erittyinen on kysymys, miten käy ihanteiden? Hän konkretisoi sen yhteen tilanteisuuteen: ”Toukokuun 1968 ihanteet muuttuivat tavaroiksi ja viihteeksi.” (s 101). Kirjallisuuden nobelisti 2022 jatkaa tarinaansa ja jää vaikutelma aktiivien vaipumisesta horrokseen, kunnes he huomaamattaan havahtuvat siitä hereille.

Ihanteisiin kytkeytyviä toteamuksia nobelisti tuo ilmi useita, joissa on laajempikin yhteiskunnallinen ulottuvuus, kuten esimerkiksi katolinen uskonto häipyy elämästä vähin äänin sekä maininta siitä, että poliittinen kepeys on elämästä kadonnut. Pelkästään maallistuneisuus ei taida riittää selitykseksi! Siihen on jatkona kysymys siitä, ”mitkä virheet me olimme tehneet?” Maailmankirjallisuudesta tulee myös viittauksia omaan kokemukseen, kuten esimerkiksi 12- vuotiaana lukemansa ”Tuulen viemää” kirja. Elämästä kertovina saavat myös ”Kadonnutta aikaa etsimässä” ja ”Elämä ja kohtalo” maininnan. Yleiskuvana yksilökeskeisyyden yleistyminen on koko yhteiskuntaa kattava.

Kirjan tultua luetuksi, nousee henkilökohtainen kysymys, Miten lieneekään käynyt omien ihanteiden? Ihannehan on ihmisten luoma ideaalimielikuva jostakin tilanteesta tai oliosta. Ihmiskunta ja suomalaiset siinä mukana ovat rakennelleet historiansa kulussa ihanneyhteisöjään. Olen itsekin jollakin tavalla, ehkä ilmeisen tosi heikko 1960-lukulainen ihanteellisuudeltani. Meikäläisen taisi varjella vauhdikkaammasta ideaalien luomisesta ”porvarilliselle” virkauralle pyrkiminen ja näin oikeaoppisuus oli laimeaa.

Yleisemmin ihanteet ajatellaan yksilöllisiksi, mutta nobelistinkin viittaukset ovat yhteisöllisyyden ja maailmanparannuksen piiriin sijoittuvia. Yleensä ihanteet ovat tavoittelemisen arvoisia ja siihen viittaa nobelistikin. Näiden ihanteiden vaihtuminen muuksi voi merkitä ihmisen elämänkulkuun suuriakin muutoksia. Ihanteilla ei tarvitse olla mitään materiaalista vastinetta, mutta tällaisetkin ihanteet muuntuessaan saattavat jotakin siihenkin kuuluvaa saada mukaansa.   

Nobelisti kirjoittaa siitä, että he kyselivät, minkä virheen he olivat tehneet? Kun on tullut olleeksi ihanteellisten ”oikeidenkin” oppien piirissä, niin siitä luopuminen katkoo yhteyksiä ja ”oppineet” kyselevät perään. Kuvaan tuleekin kysymys takista ja joukoista! Itse huomasin takkini oikean kainalon alapuolelta repeytyneen auki ja tietysti voisi kysellä, mikähän siihen onkaan syynä, onko ollut liian rajua käsittelyä? Syiden perusteiden henkilökohtaisuuskin saatetaan yrittää kaivaa esiin. Tässä on yhteisen toiminnan varjo. Taitaa olla tarpeen miettiä, onko tullutkin käännettyä takkiaan liian rajusti.

Olen lukenut monia kirjoja tarinoineen ns kirkasotsaisten ihanteiden piireissä olleilta. Onpa tähän ilmiöön tullut joitakin kertoja viitanneeksikin. En ole kuitenkaan toiminut loukatakseni tarkoituksella ikävään sävyyn vaan ymmärtämällä vaikka ei aiokaan hyväksyä. Lupasinkin vuoden vaihteessa yhdelle kaverilleni lieventää sävyä. Toivoin heiltäkin vastaavaa ja kiitos syntyneestä hiljaisuudesta! Olin kuitenkin jo saanut Venäjään ja sen toimintaan suhtautumisestani jyrkkiä palautteita russofobiakin leimalla. Putinin Venäjään ei sympatiaa ole edelleenkään.

Takinkäännöllä on kielteinen kaiku siinä, että se voi olla opportunistisesti henkilökohtaisten etujen turvaamiseksi. Toisaalta jos onkin niin, että huomaa ihanteensa olleen eettisesti ja arvoihinsa sopimaton, niin sen vaihtamista ei voidakaan pitää huonona, jos se palvelee hyvän elämän kokonaisuutta. Onhan asioita ja tilanteita, joissa saumakohdassa on valittava huonoista vaihtoehdoista paras mahdollinen. Valinta tulee tehtäväksi hyvän kannalta eli kahdesta vähemmän hyvästä tai kahdesta pahasta vähemmän paha eli enemmän hyvä.

Kaikella hyvälläkin voi olla varjonsa. Siten en kirjoita ihanteellisuudesta pelkkää ylistyslaulua. Onnittelen itseäni itselle tärkeistä ihanneilmiöistä, mutta itsesuojeluvaisto kehottaa huomioimaan mahdolliset varjot. Korona pandemian aika oli kärvistelyä, johon oli jo asennoitunut pari vuotta sydänoperaation jälkeen. Viimeisin ”putlervuosi” on jatkoa jopa korona aikaa merkittävämpänä henkilökohtaisena ihanteisiinkin vaikuttavana. Helppoa olisi ollut sulkea silmänsä ja vaipua jonkin menneen ihanteensa illuusioon kuin nähdä todellisuus.