etusivuotsikko2

Kansalaistoiminnassa mukana olevana on lähes päivittäin käynyt mielessä, millähän konstilla selvitään eteenpäin ja mitenkähän muut rakentelevat kuvioitaan? Kysymys on ollut erityiseen akuutti nyt kolmisen kuukautta eikä rajoitusten purkamisesta huolimatta ole poistunut. Jatkona mielessä käy, onkohan olemassa jokin taikasana, jota voisi konkretisoida toiminnaksi? Viime päivien tapahtumissa ja niistä päätelmiä rakentelemalla on tullut huomanneeksi sen, että järjestöt ovat ketteriä toimijoita. Eri yhteisöissä ja verkostoissa on tilannetta otettu haltuun ketterän notkeasti. Erään hankkeen päättäjäisten yhteydessä saatoin vetovastuulliselle sanoa antaneeni heille kymmenen pistettä ja olisin siihen mukaan liittänyt papukaijamerkinkin, jos se olisi ollut käytettävissä. He olivat muuntaneet koko toimintansa lähes siitä vaan uuteen kuosiin.

Sinänsä uusien toimintatapojen ja palvelumuotojen kehittäminen on osa järjestöjen perusarkea, mutta se vaatii kuitenkin erinäisiä yksittäisiä ja yhteisiä pähkäilyjä ja aikaa vieviä erinäisiä ns. hallintorutiineja. Poikkeusoloissa joustavuuden arvo korostuu, kun tilanteisuus vaatii ketteryyttä ja nopeaa reagointia. Hallintobyrokratiassa voidaan etsiä suorempia säädösten sisään mahtuvia polkuja. Muutamassa palaverissa on ollut jotakin sykähdyttävää, kun on kuullut, miten maaliskuun puolivälissä ovien sulkemisen ja normaalin menon pysäyttämisen tilanteessa koneisto käynnistettiin ketterästi uudella sopivalla vauhdilla ja sisällöllä.

Miten normaaliin siirtyminen onnistuu?

Poikkeusajan päättymistä seuraa luonnollisesti paluu normaaliin. Herääkin kysymys, mitä tämä normaali onkaan? Onko se paluu niihin telineisiin, joissa oltiin vai onkohan jotakin tullut uutta tai jotakin kenties jääkin sivuun entisestä? Kaikitenkin järjestötoiminta on normalisoitumassa, mutta miten? Entä jos se normalisoituukin uuteen normaaliin? Tunnettu ja yleisestikin myönnetty tosiasia on, että perinteinen järjestötoiminta on ollut jo jonkin aikaa osittaisessa murroksessa. Se on ollut esillä järjestöjen strategiatyössä ja on myös yhteisten toimintojen säädösten uudistamishankkeen yhtenä perusteena. Arkitoiminnoissakin monet perinteiset pitkään toimineet järjestöt ovat huomanneet, että toimintatavat kaipaavat päivitystä jatkuvuuden takaamiseksi.

Millaisia mietteitä poikkeusajasta toimijoilla nouseekaan? Niitä kannattaa kysellä ja ottaa työlistalle niistä löytyviä sekä heikkoja että vahvoja sunnannäyttöjä. Ennen kaikkia on syytä tarkkailla millaisilla toimintalogiikoilla ihmiset ovat mukana? Toimintalogiikan muutossuunta taitaa olla aiempaa digitaalisempi ja osittain myös toiminnallisempi. Mukaan ei tulla niinkään päästäkseen hallituksen jäseneksi tai joksikin tietyksi pitkän ajan toimihenkilöksi, vaan johonkin tärkeäksi koettuun toimintaan ehkä määräajaksi joko lyhytaikaiseksi tai tietyn tärkeän asian toteuttamisen ajaksi.

Järjestökenttä on liikkeessä ja sitä se liikkuu moneen suuntaan. Näin monimuotoisuus, ketteryys tilanteisuuden huomiointiin ja uudistuminen ovat avaimia, joille tämä poikkeusaika antoi pontta. Järjestötoiminta elää kohti uutta aikaa ja siinä onkin haastetta. Uudistustarve ei ole yhtäläinen vaan se on järjestö- ja yhdistyskohtainen. Siitä voitaneen käyttää vaikkapa termiä yksilöllistynyt yhteistoiminnallisuus. Joillekin digitaalisuus ja ketterät joustavat toimintatavat ovat itsestään selvyys, mutta on paljon toimijoita, jotka kaipaavat tiettyä jopa kaavamaista järjestelmällisyyttä. Jotkut pystyvät ihan hyvin jatkamaan periaatteella tämä on ollut meidän tapamme toimia ja näin me teemme edelleenkin. Erityinen ongelma on niillä yhteisöillä, jotka kamppailevat hiipuvan tulevaisuuden puristuksessa.

Miten nyt käy ”vanhan liiton” toimintamalliin kasvaneen järjestötoimijan? Kysymys on lopulta siitä, kyetäänkö sopeutumaan toisenlaisen uuden ajan maailman menoon, joka on joustava ketterästi tilanteisiin tarttuvaa kansalaistoimintaa? Siinä on nopeutettava kävelyään ja väliin ehkä otettava juoksuaskeleitakin pysyäkseen mukana. Tämä on vääjäämättä tulossa perinteisen järjestötoiminnan rinnalle tai jo on ehkä porstuassa. Kehitystä vievät sekä sosiokulttuuriset muutokset että internetin vaikutus. Ihmisten sitoutuminen ja kiinnittyminen yhteen järjestöön tai organisaatioon on löystynyt. Ihmiset eivät luovuta enää itseään voimavaroineen yhtä herkästi ja pitkäaikaisesti yhdelle yhdistykselle tai toimijalle. Ihmiset ja asiat ovat jatkuvassa liikkeessä ja näin kansalaistoiminnassa korostuu yksittäisten tapahtumien ja aiheiden poimiminen oman kiinnostuksen, aikataulun ja elämäntilanteen mukaan.

Siis miten nyt käy yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden johonkin? Osallisuudesta tulee ajasta ja paikasta riippumatonta. Se on aiempaa lyhytjänteisempää ja kampanjakeskeisempää sekä verkon myötä nopeatempoisempaa ja monimuotoisempaa. Se on joko jo siirtynyt tai siirtymässä perinteisestä järjestöorganisaatiomallista dynaamiseen ja lyhytjänteiseen, projektimaiseen toimintaan, jota tehdään yhä useammin myös verkossa. Kevyt- ja peukutusaktivismi rakentuvat enemmän verkossa näkymiseen kuin perinteisissä yhdistysrakenteissa näkymiseen. Hierarkioissa askartelu ei taida enää kiinnostaa aiempaan tapaan.

Kuinka meille vanhoille käykään?

Ehkä voisi heittää jossakin viisussa toistuvan, näinkö meille aina täällä käy, käy… Näin nousee sosiaalinen kysymys tarpeettoman ihmisen tarkoituksettomuudesta. Siten kaavioiden rakenteluun tottunut ja järjestökoneistojen rattaissa seikkaillut ja niitä pyöritellyt voisikin kysyä, mitä virkaa enää tässä meikäläisellä onkaan tai siis eipä sitä taida ollakaan. Siis takanako on vain loistava tulevaisuus? Kuva ei sittenkään ole näin lohduton. Se on mahdollisuuksien moniulotteinen avaruus, mutta… Tämä mutta onkin sudenkuoppa, johon on uhka suistua, jos liikkuu asenteella, onhan se tietystikin tuo kaikki tottakin, mutta enpä nyt tuossa välitä, olkoon! Tämän kaltaisten asenteiden torjuminen on nyt välttämättömyys ja nähdä edessä oleva uusi normaali avarana mahdollisuuksien areenana.

Comments powered by CComment