Blue Flower

fShare
4

Avustuksista riippuvan toiminnan ihanuus ja ”kaupanpäällisenä” vähän kurjuuttakin

Suomalainen kansalaistoiminta on suurelta osin avustuksista riippuvainen. Monet avustukset ovat vuosiavustuksia, joista päätökset saadaan parhaassakin tapauksessa tammi-helmikuulla. Monia hankkeita avustetaan pidempiaikaisilla avustusohjelmilla. Kyseiset avustukset mahdollistavat kansalaistoimintoja ja kehittävät kansallista kulttuuria, mikä onkin hienoa asia. Vaikka avustuksien käyttötarkoitukset määrittelee käytännössä myöntäjä, niin toimijana tukirahoitusta on pidettävä arvokkaana asiana ja tässä on kokonaisuutena suomalaisten yhteiskunnan yksi hienous. Kuitenkin ”kaupanpäällisinä” on vähän kurjuuttakin, josta yksi osa liittyy tukien edellä viitattuun korvamerkittyyn luonteeseen, mutta siinäkin on myönteistä se, että kohdentaminen tuen vaikuttavuuden sekä tuloksellisuuden takaamiseksi on paikallaan. Pientä kurjuutta on myös se, että päätökset tulevat myöhään ja se osaltaan vaikeuttaa toiminnan suunnittelua.

Yksi keskeinen kurjuus avustuksissa on tietynlainen nollasummasysteemi. Jollekin myönnetty tuki on pois koko potista. Erityisesti suurten hankkeiden osalta tuo nollasummajärjestelmä rassaa koko toimintakenttää. Näin taitaa olla liikunnan ja kulttuurin alueella. Jonkinlaista nollasummapeliä taidettiin harjoittaa myös itsenäisyyden juhlavuonna eduskunnassa. Pienemmissäkin rahoitusjärjestelmissä toimii omanlaisensa nollasummasysteemi. Se voi rassata toimijakentän mieliä. Olen julkisuudesta vuosien varrella ja jopa melko äskettäinkin havainnut kannanottoja avustuspäätöksistä, joissa on ilmiselvästi ylimääräistä tunnepatoumaa. Ymmärrän ilmiötä ja onpa tainnut tulla itsekin joskus tähän syyllistyneeksi, mutta… Miksi tuo mutta? Hyökkäävät esiintymiset voivat aiheuttaa vahinkoa silloinkin, kun tiukalla mielipiteenilmaisulla olisi perusteltu lähtökohta. Näissä tilanteissa voi käydä niin, että tulee polttaneeksi toiminnan rahoituksen sillat takanaan ja ääritapauksessa tuikanneeksi lossitkin tuleen!

Yksi kehittämisen paikka on sekä avustusten saajilla että niitä myöntävillä tahoilla peiliin katsomisessa ja siinä kysyä itseltään, miten on meidän vuorovaikutustaitomme ja dialogin taitomme laita? Niissä kieltämättä on kunkin toimijan henkilökohtainen persoonallisuus vaikuttamassa, mutta kyllä omiin suhtautumistapoihin voi vaikuttaa ja niitä muuttaa. Näin jopa äkkiväärästä kaverista voi itsekasvatuksellisuuden kautta kehittyä tilanteisiin joustavasti suhtautuva tyyppi. Olennaista on kaiken kaikkiaan vastapuolen tilanteen ja asian ymmärrys. Sillä saatetaan saada ihmeitä aikaan ja ja tuo ihme koituu sitten toimijan onneksi. Luonnollisesti jonkin asian ollessa omissa arvoissa tärkeänä ja jos oma pyramidinen arvorakenne nojaa pelkästään tuohon yhteen, niin on inhimillistä sekin, että ei pystykään näkemään asioissa muita ulottuvuuksia. Jotenkin on viimeaikoinakin joissakin asioissa näkynyt yksiulotteisuuden piirteitä ja käytetyt puheenvuorot ovat olleet kenties hiukan yliampuvia ja turhan jyrkkäsävyisiä. Asioissa kaikkineen tarvitaan ”tolkun malttia!”

Suomalaisen yhteiskunnan kansalaistoiminnallinen ihanuus on siinä, että yhteiskunta tukee kansalaistoimintaa. Sille on perusteensa siinä, että se on yhteiskunnan yleisen harmonian ja turvallisuuden tae. Kansalaisilla on oikeus esittää näkemyksensä ja se kuuluu myös tiukemmillekin kannanotoille joskin lainsäädäntö asettaa omia reunaehtojaan. Niihin en tässä ole tarttunut, vaan aiheena on kansalaistoiminnan rahoituksen sidos yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Näissä prosesseissa on useita osallisia, joiden erilaisista lähestymistavoista ja lähtökohdista heijastuvia tekijöitä sitten tulee vastaan toimijoille. Näiden kanssa on vaan elettävä ja vastaan tulleet kurjuudet käsiteltävä. Arvostelemisella on sijansa, mutta kysymys on myös siitä, miten ja millä sanoilla sen toteuttaa.

Lopulta sekä avustuksista päättäjä että avustettavat tahot ovat ihan samassa veneessä, toinen soutaa ja toinen pitää perää. Tämä peränpitäjä on useinkin toiminnan tukija. Molempien pitää kyetä dialogiin keskenään erimielisyyksistään huolimatta. Heidän on myös hyvä ainakin yrittää asettua toisen asemaan ja ymmärtää tilannetta toisella puolella pöytää. Vuosia sitten olin paikallisessa neuvonpidossa kyseisen avustuksen saajan pyytämänä. ”Suuri päällikkö” osoitti minulle kysymyksen, missä merkeissä sinä olet tässä paikalla. Siihen sitten kyseinen avustuksen saajataho vastasi, että he ovat pyytäneet mukaan. Asia oli selvä ja aloitettiin hyvässä hengessä keskustelu. Aikanaan juttu päätyi hyvään lopputulokseen avustuksen saajan kannalta. Siis jälleen pätee kansanviisaus, laihakin sopu on parempi kuin iso riita. Mennään eteenpäin samassa veneessä!