Blue Flower

Erilaisen kartaston ja mittakaavojen toimijoiden yhteistyön ihanuus ja kurjuus

Emme kovinkaan usein, ainakaan riittävässä määrin tule ajatelleeksi sitä, että me itsekukin toimija tulemme toimintoihin mukaan omilla mielemme kartoilla. Näissä kartoissa ovat tietyt merkinnät ja ne ovat myös kulloisenkin oman kartan mukaisella mittakaavalla varustettuna. Jollakin tuo mittakaava on 1:100 (yhden suhde sataan) ja jollakin se on vallan muuta. Meillä on siis mielessämme olemassa aina jokin toiminnan karttalehti, vaikka emme sitä aina välttämättä kovin selkeästi tiedostakaan. Samoin jää kovin usein tiedostamatta sekin, että tuo kartta ei ole maasto, vaan se on tietyssä kartoitustilanteessa piirretty kuva. Tuo mielen kuva ei ole yksi yhteen sama kuin todellisuus. Tässä piilee eri kartoilla mukana olevien toimijoiden yhteisön toisaalta ihanuus mutta myös sen kurjuus. Miksi näin on? Otan siitä muutaman näkökulman.

Ensinnäkin ihanuus on siinä, että näin erilaisten karttalehtien koosteesta saadaan uusia näkökulmia ja onnistuneissa tapauksissa kokonaan uusi luova karttalehti uusine karttateineen ja innovaatiolähteineen, mutta…  Kurjuus on siinä, että meillä saattaa olla vaikeuksia sovittaa niitä yhteen ja jos vuorovaikutus erilaisilla mittakaavan ja myös kartoilla liikkeellä olevien toimijoiden kanssa tökkii, niin juttu ei lähdekään toimimaan. Näin voi olla edessä pyytämättä ja yllättäen eteen tullut tilanne, joka pitäisi kyetä ylittämään mahdollisimman pienin vaurioin. Näin päädyn käsitteen resilienssin käyttöön. Se tarkoittaa selviytymis- ja sopeutumiskykyä ennakoimattomissa tilanteissa.

Logoteoriasta jatkan tähän situationalisuuden käsitteellä, jonka voinee suomentaa tilanteisuus sanalla. Miten nämä kaksi käsitettä resilienssi ja situaatio liittyvät vapaaehtoistoimintaan? Kuinka moni toimintaa häirinnyt salamanisku olisikaan voitu välttää huomioimalla paremmin sekä henkilökohtaisten karttojen olemassaolo että yllättäen ja pyytämättä tulleiden asioiden ylittäminen resilienssin periaatteella ja tilanteisuuksien analyysillä. Näihin saatetaan yrittää vastata ex tempore pikavastauksilla, jolloin hyvää tarkoittavilla toimilla aiheutetaankin suurempi vahinko. Situaatio, tilanteisuus voidaan nähdä monimutkaisena projektien, suunnitelmien, toiveiden ja intentioiden verkostona, joka sijoittuu tiettyyn hetkeen ja paikkaan.

Resilienssi on sekä organisaation että yleensä yhteisön ja myös yksilöiden kykyä selviytyä ja jopa menestyä pulmia kohdatessaan. Yksilöille se voi olla kykyä tavoitteiden saavuttamiseen vähemmällä energialla, tuottavammin ja tyytyväisemmin. Ryhmille ja yhteisöille se on kykyä hyödyntää yksilöiden erilaisuutta tavoitteiden saavuttamiseen. Vapaaehtoistoiminnan yksi kysymysmerkki liittyy toiminnan johtamiseen. Onko se johtamista perinteisessä johtajuuden merkityksessä vai jotakin muuta? Toiminta tarvitsee koordinaatiota, jota päällikkövaltainen johtajuuskin on, mutta sittenkin vapaaehtoistoiminnan tuhoava johtajuuden malli löytyy juuri tuosta ”pomottamiseksi” sanottavissa olevasta johtajuudesta. Tiukoissa tilanteissa on luonnollisesti jonkun otettava tilanne haltuun. Tässäkin tulee mahdollisia ennakoimattomia tilanteita, jolloin yhteisöltä kysytään resilienssin kykyä. Yhteisellä saman mittakaavan kartalla varustettu yhteisö on silloin vahvoilla. Toisaalta joukossa olevat eri kartaston toimijat ovat omiaan tuomaan toimintaan lisäarvoa sen mukaan kuin yhteisö kykenee tätä hyödyntämään. Kaikkineen tässä voi ilmetä jopa samanaikaisesti ihanuus ja kurjuus.