- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 181
Sain yhdistyspostia, kiitos siitä! Monia yhteyksiäni on parin viime vuoden kuluessa hiipunut, mutta kansanomaisesti todeten ”luojan kiitos, että joitakin on säilynyt!” Tosin niissäkin monissa kuulun enemmän etäjäsenistöön, mutta sekin on onni kuulua! Olen tahinut jo jonkin aikaa kuulolaitteeni kanssa ja kysyinkin muutama kuukausi sitten joltakin asiaa tuntevalta, mitä tehdä? Hän totesi, että minkä tahon omistukseen laitteesi kuuluu, ota sinne yhteys. Niinpä jouduin hämmennyksen valtaan, sillä laite on ”ison talon” eli Satasairaalan. Se se vaan on ollut sillä lailla, että en ole jaksanut ryhtyä puhelinrumbaan. Kuuloliiton paikalliselta Porin Kuuloyhdistykseltä tuli postia ja helpotus oli suuri. Siitä löytyi ohjeet. Siis olen myös kuuloesteellinen ja näin jonkin sortin kuulovammainen.
Kuuleminen on tärkeä asia, mutta tarvitseeko sittenkään kaikkea kuullakaan, nousee mieleen? Itselläni pitkäaikaissairauksien kanssa selviytyminen edes kohtuullisesti on arjen päivittäinen haaste ja se voi yllättää koska tahansa. Sunnuntai Hesarin putkajuttu nosti mielen päälle noin neljännesvuosisata sitten kohtaamiseni virkavallan kanssa ilman diabetes tunnusranneketta, jota ilman olen muutaman kuukauden liikkunutkin rannekkeen rikkoonnuttua. Näin päivitinkin tilanteen ja nyt on uusi ranneke vasemmassa ranteessa ja jäsenyyskin päivitetty. Hienosti toimittu, minä! Vammaisyhdistysten jäsenyydetkin on ok!
Yhteydet yhteisiin toimintoihin ovat yksi osa selviytymisen henkivakuutusta. Näin perusteli aikoinaan Pekka, joka kertoi helmi-maaliskuun vaihteessa hoitaneensa vuotuiset jäsenmaksunsa kuntoon. Summaa hänellä kertyi siinä määrin, että kaveri kyseli, miksi näin paljon satsaat noihin? Allekirjoitan tänään Pekan tuolloisen perustelun, vaikka oma osuuteni jääkin paljon pienemmäksi. Pekalle jäsenyydet olivat sekä yhteiskunnallinen että oman elämän merkitysten asiat. On paikallaan muistaa sekin, että vaikka kaikkeus onkin systeemi ja sillä numerollisia ja loogisia järjestelmiä, niin sittenkin on pienten tekojenkin toimilla omat arvonsa. Korona aika opetti lähes samaan tapaan kuin on sanottu Siperian opettaneen sekä muinoin kuin myöhemminkin elämän kulkua arvioitaessa, Näin kehittyi itselleni arvosana ”riittävän hyvä” ja se olkoon sekä omakohtaisesti että yhteisöjen arvioinneissa käytössä. Tehdään sitä, mikä on arvoistaan ja ollaan mukana sen mukaan, mikä on omaan säätöpiiriin mahdollinen.
”Tilanne on muuttunut!” Tämä vastaus tuli kysymykseeni neuvonnassa, jossa sanoin, että sain silloin viime keväänä näitä viestejä omakantaan. Tiesin asioiden muuttuneen hyvinvointialueen käynnistyttyä vaikkakin kaiken aikaa toitotettiin, että toiminnot jatkuvat. Näinhän ne tekivätkin, mutta toisenlaisessa kuosissa. Entisenä hallintovirkamiehenä olin tullut kantapään kautta oppineeksi sen, että tilanteet muuttuvat ja muutosten kanssa on vain yritettävä mennä eteenpäin. Onneni on olla mukana joissakin asioissa vahvemmin, ja toisissa vain jotenkin seuraillen kehitystä kansalaistoiminnan kautta. Uusin heräte syntyi vammaispalvelulain tultua ulos Arkadianmäen pylväiden takaa ja nyt sitä sitten kaikki noudattakoon, mutta miten?
Uuteen vammaispalvelulakioin on mielessä häivähdys epäilystäkin ja siksi tuo loppuosan kysymysmerkki. Myös järjestöt ovat laittaneet kysymysmerkkejä ja oltiinpa joillakin tahoilla valmiita jopa hallituksen esityksen hylkäämiseen. Kuitenkin pitkäaikainen hanke ja valiokunnan yksimielinen lausunto ajoivat isossa salissa sen läpi, joten sen kanssa sitten elettäköön! Vaikka itsekin olen joidenkin määreiden mukaan vammainen muutenkin kui9n ikäni antamilla rajoitteilla, en kuitenkaan ole vammaispalvelujen käyttäjä. Tosin vuosien aikana tulin asioineeksi useinkin sen piirissä joidenkin asioilla. Vammaisjärjestöille onkin lain toteutuksen seurannassa haaste. Seuranta on myös lain säätämisen yhteydessä mainittu valiokunnan mietinnössä. Tosin senkin osalta on tuo häivähdys epäilyä, sillä nämä pakkaavat unohtumaan. Tarvitaan jälleen järjestöjä muistina! Näin tällä erää!
Kirjoita kommentti (1 kommentti)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 180
Olen ollut jokseenkin heikko seuraamaan kirjallisuuden nobelistien tuotoksia, mutta jotenkin nyt huomio kiintyi viime vuoden nobelistiin Anne Ernauxin ”Vuodet” kirjaan. Onnistuin sen tankkaamaan loppuun normaaliani tarkemmin. Kirjasta jäi jotakin itseenikin. Erittyinen on kysymys, miten käy ihanteiden? Hän konkretisoi sen yhteen tilanteisuuteen: ”Toukokuun 1968 ihanteet muuttuivat tavaroiksi ja viihteeksi.” (s 101). Kirjallisuuden nobelisti 2022 jatkaa tarinaansa ja jää vaikutelma aktiivien vaipumisesta horrokseen, kunnes he huomaamattaan havahtuvat siitä hereille.
Ihanteisiin kytkeytyviä toteamuksia nobelisti tuo ilmi useita, joissa on laajempikin yhteiskunnallinen ulottuvuus, kuten esimerkiksi katolinen uskonto häipyy elämästä vähin äänin sekä maininta siitä, että poliittinen kepeys on elämästä kadonnut. Pelkästään maallistuneisuus ei taida riittää selitykseksi! Siihen on jatkona kysymys siitä, ”mitkä virheet me olimme tehneet?” Maailmankirjallisuudesta tulee myös viittauksia omaan kokemukseen, kuten esimerkiksi 12- vuotiaana lukemansa ”Tuulen viemää” kirja. Elämästä kertovina saavat myös ”Kadonnutta aikaa etsimässä” ja ”Elämä ja kohtalo” maininnan. Yleiskuvana yksilökeskeisyyden yleistyminen on koko yhteiskuntaa kattava.
Kirjan tultua luetuksi, nousee henkilökohtainen kysymys, Miten lieneekään käynyt omien ihanteiden? Ihannehan on ihmisten luoma ideaalimielikuva jostakin tilanteesta tai oliosta. Ihmiskunta ja suomalaiset siinä mukana ovat rakennelleet historiansa kulussa ihanneyhteisöjään. Olen itsekin jollakin tavalla, ehkä ilmeisen tosi heikko 1960-lukulainen ihanteellisuudeltani. Meikäläisen taisi varjella vauhdikkaammasta ideaalien luomisesta ”porvarilliselle” virkauralle pyrkiminen ja näin oikeaoppisuus oli laimeaa.
Yleisemmin ihanteet ajatellaan yksilöllisiksi, mutta nobelistinkin viittaukset ovat yhteisöllisyyden ja maailmanparannuksen piiriin sijoittuvia. Yleensä ihanteet ovat tavoittelemisen arvoisia ja siihen viittaa nobelistikin. Näiden ihanteiden vaihtuminen muuksi voi merkitä ihmisen elämänkulkuun suuriakin muutoksia. Ihanteilla ei tarvitse olla mitään materiaalista vastinetta, mutta tällaisetkin ihanteet muuntuessaan saattavat jotakin siihenkin kuuluvaa saada mukaansa.
Nobelisti kirjoittaa siitä, että he kyselivät, minkä virheen he olivat tehneet? Kun on tullut olleeksi ihanteellisten ”oikeidenkin” oppien piirissä, niin siitä luopuminen katkoo yhteyksiä ja ”oppineet” kyselevät perään. Kuvaan tuleekin kysymys takista ja joukoista! Itse huomasin takkini oikean kainalon alapuolelta repeytyneen auki ja tietysti voisi kysellä, mikähän siihen onkaan syynä, onko ollut liian rajua käsittelyä? Syiden perusteiden henkilökohtaisuuskin saatetaan yrittää kaivaa esiin. Tässä on yhteisen toiminnan varjo. Taitaa olla tarpeen miettiä, onko tullutkin käännettyä takkiaan liian rajusti.
Olen lukenut monia kirjoja tarinoineen ns kirkasotsaisten ihanteiden piireissä olleilta. Onpa tähän ilmiöön tullut joitakin kertoja viitanneeksikin. En ole kuitenkaan toiminut loukatakseni tarkoituksella ikävään sävyyn vaan ymmärtämällä vaikka ei aiokaan hyväksyä. Lupasinkin vuoden vaihteessa yhdelle kaverilleni lieventää sävyä. Toivoin heiltäkin vastaavaa ja kiitos syntyneestä hiljaisuudesta! Olin kuitenkin jo saanut Venäjään ja sen toimintaan suhtautumisestani jyrkkiä palautteita russofobiakin leimalla. Putinin Venäjään ei sympatiaa ole edelleenkään.
Takinkäännöllä on kielteinen kaiku siinä, että se voi olla opportunistisesti henkilökohtaisten etujen turvaamiseksi. Toisaalta jos onkin niin, että huomaa ihanteensa olleen eettisesti ja arvoihinsa sopimaton, niin sen vaihtamista ei voidakaan pitää huonona, jos se palvelee hyvän elämän kokonaisuutta. Onhan asioita ja tilanteita, joissa saumakohdassa on valittava huonoista vaihtoehdoista paras mahdollinen. Valinta tulee tehtäväksi hyvän kannalta eli kahdesta vähemmän hyvästä tai kahdesta pahasta vähemmän paha eli enemmän hyvä.
Kaikella hyvälläkin voi olla varjonsa. Siten en kirjoita ihanteellisuudesta pelkkää ylistyslaulua. Onnittelen itseäni itselle tärkeistä ihanneilmiöistä, mutta itsesuojeluvaisto kehottaa huomioimaan mahdolliset varjot. Korona pandemian aika oli kärvistelyä, johon oli jo asennoitunut pari vuotta sydänoperaation jälkeen. Viimeisin ”putlervuosi” on jatkoa jopa korona aikaa merkittävämpänä henkilökohtaisena ihanteisiinkin vaikuttavana. Helppoa olisi ollut sulkea silmänsä ja vaipua jonkin menneen ihanteensa illuusioon kuin nähdä todellisuus.
Kirjoita kommentti (0 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 236
Ystävänpäivänä lun siihen kuuluvat kortit jäivät lähettämättä, on syytä keventää mieltään ja vaikkapa pohtia ystävyyden kysymystä. Ystävyys on sietämätöntä keveyttä, mutta siihen liittyy muutakin jopa raskasta puolta. Mirja Hämäläinen upeassa kirjassaan ”Ystävyys” nostaa asian muiden ihmissuhteiden rinnalle. Ystävyyteen liittyy idealistinen ajatus, että kaikki sujuisi itsestään asiasta puhumatta. Tämä hankaloittaa puhumista silloin, jos ystävyyssuhteeseen liittyy kipuilua.
Ystävyyteen liittyy jotakin syvempää kuin pelkkään kaveruuteen. ”Ystävyyksiä päättyy joka päivä, ja ihmiset nuolevat haavojaan piilossa. Jätetyksi tuleminen voi olla ystävyydessä tuskallisempaa kuin parisuhteessa.” Kaveruus voi muuttua ystävyydeksi, kuten esimerkiksi vuosia sitten keskustelumme nyttemmin edesmenneen matkakaverin kanssa eräässä ulkomaalaisessa kaupungissa, kun olimme löytäneet yhteisen sävelkulun eräisiin näkemyksiin. Toisaalta tilanne voi olla sitä, että viimeiseen saakka yritetään jelppiä kaveria vaikeuksissaan periaatteella ”kaveria ei jätetä” mutta voi olla myös se, että lupaus ylläpitää kaveruutta pätee edelleen periaatteella, että ei vaihda kadun toiselle puolelle, kun huomaa vastaantulijan.
Ystävyys on sittenkin mielessä jotakin syvällisempää kuin vaikkapa kaveruus eri muodoissaan, joita ovat työ, järjestö tai vaikkapa toriparlamentin jäsenyyskuviossa syntyvä kaveruus. Kun edellä oli maininta siitä, että kysymys on ihmissuhteista, joka elää ja hengittää ihmisten keskinäisessä ilmapiirissä. Siinä idealistinen asennoituminen voi kokea haaksirikon ja näin ystävyyteenkin liittyy mahdollisuus, että kysymys onkin kaksiteräisestä miekasta. Meiltä helposti unohtuu uhriutumisen ihka ja myös se uhka, että joutuu kantamaan ylenmääräistä taakkaa.
Jo muinaiset roomalaiset olivat ystävyyden asialla. Heillä oli jotakin tähän viittaavaa omissa menoissaan. Ystävänpäivän taustalla kummittelee tai oikeastaan esiintyykin Pyhä Valentinus. Ystävänpäivän historia osoittaa kulttuurihistorian kiertokulun tyypillisyyttä siinä, että kun me täällä Euroopassa pähkäillään ja useinkin kummastellaan amerikkalaisuuden ilmiötä keskuudessamme, niin meillä jää huomaamatta se, että tuohan onkin meidän omaa perintöämme uudessa muodossa. Valentinus muutti Yhdysvaltoihin ja siellä tuli ystävänpäivän viettoon mukaan. Sitten kun täällä oli perinne hiipunut, niin perinteen uudelleen nostamisen aika oli tullut ja näin se käynnistyi ystävänpäivän merkeissä.
Ystävänpäivä rantautui sitten Suomeenkin. Kalentereissa ystävänpäivä on ollut virallisesti vuodesta 1996, mutta se merkittiin erehdyksessä kalenteriin ilman virallista päätöstä jo vuosina 1990 ja 1991. Se on muodostunut toiseksi suosituimmaksi korttipäiväksi joulun jälkeen. Päivän tunnuksena tunnetaan kautta maailman punainen sydän. Suomessa sen huomasi ensimmäisenä Tampereen Sydänyhdistys, joka keksi 1980-luvun alussa yhdistää ”punaisten sydänten juhlan” markkinointikampanjaansa. Seuraavaksi aiheesta kiinnostui SPR painattamalla ensimmäiset ystävänpäiväkortit. Pidetäänpä sekä itsestämme että ystävistämme huolta!
Kirjoita kommentti (0 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 235
Olin ajatellut tultuani iltakävelyltä sisälle tyyliin ”se se vaan on nyt siinä!” Älylaite ryhtyi hälyttämään ja siellä oli kutsu ryhmäkeskusteluun. Olin saanut siihen aiemmin kutsun, mutta kun keskusteluun ei ollut mitään annettavaa, olin siirtänyt sen sivuun. Muutoinkin pari viikkoa sitten päätin, että jätän puheitta juttuja. Tosin hyvä tapa on vastata kutsuihin, mutta jos ei ole mitään muuta roolia kuin osallistuminen tai vaikkapa vain haahuillen mukanaolo, niin kun ei ole paikalla, niin se riittäköön! Kieltämättä aiemmin säännöllisesti mukanaolon tahoihin tästä jaloillaan viestinnästä omantunnon ääni jonkin verran soimaa ja kehottaa yhteyden ottoon.
”EI” on yllättävän vaikea sanottavaksi. Siispä helpompaa on sen ohittaminen edellä mainitulla väistämisellä. Sekä sanottuna että sanomisen ohittaminen sanattomalla viestillä aiheuttaa ainakin säännöllisemmin toimintona olleen osalta syyllisyyttä. Jopa omantunnon ääni sanoo joskus vahvemmin ja usein hiljaisemmin, onkohan tuo nyt ihan jees? Vastasana onkin paljon pidempi ”kyllä” mutta tuleekohan se sanottua aina sydämen äänellä. Sanalla saatetaan suostua milloin mihinkin juttuun, joka voi olla ihan hyvältä vaikuttava, mutta sittenkin sen seuraus saattaa olla sekä itselle että joillekin muille kielteisiä. Ei sanan sanominen voi tuottaa syyllisyyttä siinäkin tilanteessa, jossa se onkin täysin perusteltu ratkaisu.
Ovatko nämä sanat ”ei” ja ”kyllä” meillä käytössämme riittävän ajattelun merkityksissä? Jo edellä toin esiin sen, että ”ei” pitää voida sanoa ilman syyllisyyttä, kun sen on todennut perustelluksi sekä itsensä että niiden tahojen kannalta, joihin sen seuraukset ulottuvat. Siis on käynyt ajattelussaan läpi mahdollisimman hyvin sen, mitä ”kyllä” kyseiseen asiaan merkitsisi? Olisiko siitä jotakin erityistä iloa jollekin tai voinko sen sanoa ilman miellyttämisen halua? Mitä vastaavasti ”ei” merkitsee? Antaisiko se itselle vapautumisen jostakin tai ehkäisisikö se kenties joitakin mahdollisia reunailmiöitä, joita ”kyllä” toisi mukanaan? Tämä teksti on jatkona aiemmalle syrjimätön kieli jutulle. Molemmat sanat ”ei” ja ”kyllä” ovat vain sanat sanojen joukossa ja niihinkin pätee sama kuin muhinkin sanan käyttöön. Sanoja tärkeämpi on tapa ja tyyli, jolla asiaa ilmaistaan. Molemmat sanat pitäisi kyetä sanomaan luontevasti ja loukkaamatta sekä aiheuttamatta syyllisyyttä itselleen ja kuulijalleen tai lukijalleen. Viime aikoina on tullut esiin ”ei käy” eräällä leimalla varustettuna.
Otsikossa mainitun pienen ”EI” sanan sanomiseen voi oman elämän ja/tai sen piirin jokin kohtalonisku pakottaa. Lievempänä se voi olla toistaiseksi ”ei” tai ehdollinen ”kyllä, jos Luoja suo ja lääkäritkin sen sallivat.” Nämä kaikki pitäisi itse kullekin olla selviöitä. Molemmat sanat ovat sanoja, joita käytetään vastauksena toiselle. Saksalainen non sense runoilija Christian Morgenstern (1871-1914) painotti runoudessaan sitä, että minkä teet toisille, sen teet itsellesi. Molemmat sanat toimivat kahteen suuntaan. Siis ulos laitettuina ne tulevatkin paluupostissa takaisin. Molempien sanojen käytössä on vaikuttamassa, millä mielellä ja millä tavalla niitä käyttää.
Jollekin ”kyllä” vastauksen antaminen sinänsä oikeaan esitykseen voi aiheuttaa vahinkoa toisaalla, jolloin punnintaan tulee hyvän ja huonon vaikutuksen ero sekä erityisesti, kumman puolen arvolataus on vahvempi. Näitä valintoja on ollut tehtävänä erityisesti nyt parina vuonna. Niitä oli aiemminkin, mutta sittenkin ratkaisuja on syntynyt ehkä helpommin miellyttävyyden hengessä. Näiden sanojen käytössä on paikallaan muistaa sekin, että niitä on voinut käyttää hyvässä tarkoituksessa, joka onkin aiheuttanut vahinkoa. Nyt syrjivää kieltä on ilmaantunut piikittelynä ja erilaisina heittoina ”etkö nyt tuota ymmärrä, kun…” Some kentän heittelyt jääkööt omaan maailmaansa, mutta niilläkin on voinut katkoa yhteyksiä. Vastasin hyvällä mielellä yhteen asiaan ”kyllä” ja lähden aamulla antamaan eräälle yhdistykselle toiminnantarkastuksen lausunnon.
Kirjoita kommentti (1 kommentti)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 320
”No, sehän on niitä…” Tuohon jatkeeksi voi tulla mitä tahansa leimalla iskettyjä. Tämä leimakirveen heiluttaminen on nähdäkseni yksi keskeinen syrjityn kielen käytön muoto. Monet leiman saaneet ovatkin hyvin tottuneet siihen ja saattavat ottaa sen i9käänkuin heille kuuluvana ominaisuutena. Näitä syrjimisen kielen käyttäjiä ja monella heistä mukanaan myös leimakirves löytyy lähes paikasta kuin paikasta eduskunnasta vaikkapa paikalliselle Eetunaukiolle eikä ole poissuljettu tämänkään koneen takaa löytyvä sanoja peräkkäin tänne kirjoittava.
Ryhdyin kirjoittamaan tätä juttua, kun asiaa käsittelevän KSL:n järjestämän koulutuksen välitehtävänä oli huomata esimerkkejä asiasta. Ensi reaktio olikin eduskunnan kyselytunnin kielenkäyttö ja lopulta päätyminen tähän omalle tuolille. Usein tulee unohtaneeksi itsekin sen, että ajattele, mitä ja miten sanot, ettet tokaise mitä sattuu ja näin liikkeelle päästetyllä sammolla loukkaat toista. Poikkeuksellisina aikoina kielenkannat pakkaavat löystymään.
Kieli on pieni elin ihmiseksi ristityssä oliossa, mutta silla se voi tehdä paljon tuhoa ja aiheuttaa suuria paloja mutta se voi haavoittaa jopa pahemmin kuin pienet fyysiset tönäisyt. Matkalaisen kyydistä pudottaminenkin on satuttava, mutta sille voi olla korvaavuus jo seuraavassa mutkassa, kun sen sijaan sanalla satuttaminen voi iskeä sydänjuuriin. Syrjimätöntä kieltä on se, että kunnioitetaan ihmistä ainutkertaisena eikä suljeta häntä sivuun. Sii9s siihen ei kuulu alussa viitattu tokaisu muka ymmärtävästi ”no se, nyt on niitä…” ja tuo on syrjivyyteen riittävä ilman perään mahdollisia haukkumailmaisuja. Olennainen piirre syrjimättömyyteen on toisen tunnustaminen tasavertaisena keskustelijana sekä oikeuden antamisena ihmiselle itsemäärittelyyn.
Itsereflektiona on myönnettävä se, että syrjimättömän kielen hallintaan on vielä pitkä matka. Viimeiset pari vuotta ensin korona-aika ja sitten Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ahdistanut ja ahdistuneisuus jo sinällään luo mielen syövereihin riskejä, jotka voivat ilmetä herkkyytenä jopa möläytyksiin tai ainakin varmistusten heikkenemistä. Myös vastaanoton sietokyky on herkillä, jolloin aiheellisiinkin sanomisiin sietokyky on koetteella. Siksi syrjimättömän kielen käyttöön sisältyy vastaanottajan huomiointi. Silloin tilannekohtainen arviointi9kyky on koetteella eli se, onko nyt oikea aika ja paikka sanoa jotakin. Kaikkineen tässä on itsearvioi8ntina myönnettävä, että kaikin osin tänä aikana ei ole tullut onnistuttua, mutta itsemyötätunto ja armollisuus itseä kohtaan luo levollisuuden olotilaa oppimistehtävän jatkamiseen. Joitakin katkoksia on tässä matkalla tullut, mutta ollaan niidenkin suhteen armollisia ja muistetaan, että me emme aina kunnolla tajua, mitä me olemmekaan tekemässä.
KSL:n aineistoissa on Elina Vainikaisen kirjoittama opas ”Syrjimätön kieli Opas inklusiiviseen kielenkäyttöön ja viestintään.”
Kirjoita kommentti (2 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 287
Joka päivä on aihetta kiittää ja jostakin erityisestä on aihetta laulaa ylistyslaulu omallakin surkealla äänellä. Olen monen päivän ajan seurannut tämän vuoden tieteen päiviä ja yhden session tallenteeseen palasin uudelleen. Sen aihe oli ”terapia ja henkisyys elämänkriiseissä” ja siinä oli käsittelyssä, miten elämänmuutokset kutsuvat ja toisinaan myös pakottavat ihmisen kääntämään sivua ja suuntaamaan uusien alkujen äärelle. Kriisikohdissa etsitään ja opitaan uusia tapoja kulkea elämässä eteenpäin; hakeudutaan ehkä terapiaan tai löydetään tukea henkisistä harjoituksista tai uskonnosta. Tässä paneelissa keskustellaan elämän uusista aluista psykoterapeutin, sielunhoitoon perehtyneen teologin sekä erilaisia uskonnollisia suuntauksia tutkineiden uskontotieteilijöiden ja antropologien näkökulmista.
Otsikkoni vuorostaan liittyy neljännes vuosisata sitten Raamattuopistolle, jossa törmäsin William Hulmen tuon nimiseen kirjaan, joka käsittelee sielunhoitoa Jobin kirjan pohjalta. Miesten piirissä joskus vuosia sitten oli luettavana Jobin kirja ja tein siitä kommentaarit kokoontumisii9n. En ole löytänyt vielä kasoistani tuota kirjaa enkä tallenteita kommentaareistani Jobin kirjasta. Mutta miksi tuossa otsikossa on vapaaehtoisille? Tieteen päivien sessiossa oli ammatillisia toimi8joita ja tutkijoita useammasta suunnasta. Yhteinen näkemys oli, että kunhan juttu auttaa ihmistä, niin hyvä on. Tälle hyvälle kylläkin on huomattava rajoitteet. Kysymys myös ns monikuluttajasta oli esillä ja todettiin sekin ihan hyväksi. Siis sain hyväksyntää omalle sukkulointi ajattelulleni. Aikanaan selviytymisen tieni koostui monista poluista moniin pisteisiin ja sainkin ystävälli8sen kysymyksen eräältä hengellisen yhteisön toimijalta, mihin kirkkoon oletkaan nyt menossa?
Arjessa saatu pikku apu todettiin tieteen päivien keskustelussa arvokkaaksi. Sitä antavat kaikki ne sekä järjestetyn että arkisen elämän vapaaehtoiset, jotka ovat avustaneet liikkumisen vaikeuksiin joutuneen ylös ja soittaneet ambulanssin. Sairaalan heräämössä pää kääreissä voi tulla mielle siitä, että luulin syliin ryntäävän perkeleitä, mutta nyt ne huomaankin olleen enkeleitä. Jobin kanssa tunkiolle istumaan tulleet eivät olleet kuitenkaan kovinkaan ystävällisiä, sillä hehän alkoivat sättimään Jobia. On kuitenkin heitäkin ymmärrettävä, sillä se oli heidän taitonsa ja kykynsä aivan kuten vanhan ajan pappien jokseenkin yleinen sielunhoidollinen linja ja kyllähän se tavallisessa arkielämässäkin oli ja on edelleenkin. Siis kysymys on, jos asiasta on apua, niin melko hyvä niin! Silloin kauan sitten psykiatrinikin on kirjannut tämän yhteen käyntikertaan, jolloin hän huomasi erään a-kirjaimella alkavan aineen olleen käytössäni. Hän oli todennut, että tuo on tainnu8t olla elämää helpottavana kylläki8n mukana, mutta se on liian vaarallinen asiakkaalle, joten siihen pitäisi saada muutos.
Entä kaikki arjen avustajat? Vapaaehtoiisuus on arjen elämää, joillakin se on enemmän elämän keskiössä, joillakin vähemmän lähinnä satunnaisuuteen kuuluvana. Aiheesta voisi kirjoittaa lähes uskomattomia tarinoita ylistyslauluun saakka. Niissä on kaunista ja aitoa lähimmäisyyttä täysin tuntemattomiakin kohtaan. On luonnollisesti lähimmäistarinoita, joita aiemmin manitut enkeleiksi myöhemmin mainitut kaverit, joilla on ollut ”kaveria ei jätetä” malli, mutta…Kun tämäkin kenttä on ihmisen elämää arjessa, niin sillä on varjonsakin.
On ihan hyvä, että kirjoitamme ja jopa julistammekin sopivissa tilanteissä ylistyslauluna tästä, mutta on huomioitava paisteessakin mahdollisten varjojen ilmaantumiseen. Näissä varjoissa on itsekästä vallan käyttöä tai ainakin valtapyrkimyksiä tai vääriä auttamisen motiiveja. Kenelle tahansa yön pimeydessä tai päivän loisteessakin hukassa olevalle pienikin tuki on arvokas ja voi olla ylistyslaulun arvoinen. Vastaavasti pienetkin epätuet voivat viedä vähäisenkin ilon pisarankin ja romajhduttaa! Kirjoitan julkisesti mieluummin varjojen mahdollisuuksista yleisellä tasolla ja muistamalla senkin, että omatkin varjot ovat olemassa.
Kirjoita kommentti (2 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 276
Kirjoitan tätä juttua jouluna armon vuonna 2022 ihan hyvällä positiivisella joulumielellä, mutta sittenkin itsellekin kysymyksiä nostaneena. Maailman onnellisimman maan ja sen ainakin joskus onnellisimmaksi kaupungiksi mainittu asukas on varmastikin onnellinen, kun sen jääkaapissa on edes valo. No, kyllä sentään hänen jääkaapissaan on varmasti muutakin. Menneiden kauan sitten vuosien Tapsa kaverini antoi lehtihaastattelua ja kertoi toimittajalle, että hänen jääkaapissaan on vain valo. Hän jatkoi, että ruokapankin EU jaosta sai tarvikkeita europuuton keittämiseksi ja hyvä näinkin! Silloin väliaikaiseksi perustettu ruokapankki jakoi kasseja. Tilapäinen muuttui vakinaiseksi ja näin meillä on ollut ruuanjakoja ja siten monien jääkaapeissa on muutakin kuin valo. Mutta, entä jos se valokin menee, jos ja jopa kun sähkö katkaistaan! Karu totuus on ja se on ollut ennenkin, että pussinperälle ajautuneita kohtaloita on ollut ja saattaa olla ja tulla vastaan edelleenkin.
Mitä ovat meidän itse kunkin arvot ja miten me suhtaudumme hätään joutuneisiin? Kovat arvot asenteissa ovat ilmaantuneet. Tämä vuosi on herättänyt valitettavia ennakkoluuloja ja asenteita hätään joutuneisiin. Huomautan, luulo ei ole tiedon väärti, mutta joskus se luulo osoittautuukin todeksi. Luuloja nimittäin syntyy ja vahvistuu vastaan tulleista heikoista signaaleista, joiden taustalla on jokin pieni ilmiö. Meillä ei ole sittenkään kaiken kattavaa suomalaista hyvyyttä, vaan meillä myös vallitsee ihmisessä olevat piilovoimat vähemmän hyvään. Sen huomaa pienissä arjen tilanteissa. Hyvyyttä ja toisen huomiointia olen itse kokenut mentyäni nurin kylillä, siihen on heti joku törmännyt, ”hei sattuiko, pääsetkö ylös?” Samoin on tullut huomanneeksi ohi kävelyä. Joku vuorostaan on esittänyt ruuan jakopisteisiin painorajaa ja vaakoja, sillä hänen mielestään ruokaa jaetaan väärin. Jakopisteet tulisivat tarpeettomiksi näin. Diabeetikkona sydänsairaana tiedän painosäätelyn merkityksen, mutta se ei ole yksin syömisen asia, vaan siihen liittyy paljon muuta.
Georg Henrik von Wright opettaa tenttimässäni kirjassa ”Humanismi elämänasenteena” ihan hyvää asiaa. Mitä meidän ihmiskäsityksemme lopulta lieneekään kansakuntana? Luultavasti meitäkin on moneen lähtöön monessa junassa. Se on konkretisoitunut henkilökohtaisesti suhtautumisessa Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Tiedän melko hyvin ja myös myönnän sen, että länsimaailma ei ole pulmunen eikä hyviksiä täynnä, vaan senkin joukkoon mahtuu monen sortin väkeä. Ei myöskään Ukraina ole putipuhdas valkokyyhky ja senkin koostumuksessa on muutama kerros erinäisiä piirteitä. Kuitenkin vain roisto hyökkää. Täysroisto hyökkää myös toisen roiston kimppuun ryöstöretkellään. Hyökkäys on aina hyökkäys eikä se voi olla oikeutettu.
Vetoaminen neuvotteluun on ihan hyvä, mutta se pitää olla todellinen vilpittömässä mielessä. Itse tulin asettuneeksi täysin tietoisena Ukrainan puolustajaksi ja Putinin sotarekeä vastaan. Tuosta saadut pyyhkeet tulen kestämään, sillä siinä määrin vanha armosta saatu rusketus vielä roiskeita kestää. Kun teemana oli valo jääkaapissa, niin nyt on ehkä paikallaan jopa kärjistää niin, että on perustetta olla onnellinen, kun on sekä valo että jääkaappi vähäisinekin sisältöineen. Kovin monella ukrainalaisella ei ole kumpaakaan ja monelta puuttuvat seinät ja katotkin. Onneksi valtaosa suomalaisista ja maailmalla merkittävä osa on tämän tajunnut. Onnellisuudessani on säröjä, mutta sittenkin taidan kuulua maailman onnellisimpaan joukkioon.
Kirjoita kommentti (1 kommentti)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 277
Oikea rytmi on esiintynyt mm Porin kaupungin strategiassa ja onpa olemassa urheiluseura tällä ajattelulla. Tiellä ken vaeltaa, niin sillekin on tietty askelten tahti. Elämänkaaripsykologiassa on tätä viitekehystä,, Näin voi koko elämänkulkua ajatuksellaa ”elämä ymmärretään taaksepäin, mutta eletään eteenpäin” sekä samalla filosofi Sören Kierkegaardia soveltamalla.
Vanhoja tiedostoja selatessani on tullut vastaan menneisyyden tarinaa. Niitä kertoessani tukipiste on tulkitsemassani tilanteessa, josta oli tie vain ylöspäin. Siinäkin tulen ottaneeksi huomioon sen, miten kyseiseen tilanteeseen olin tullut. Käyttökelpoinen voinee olla polkumetafora. Kuljettu elämänpolku on yksi kokonaisuus, johon on liittynyt monia risteyksiä valintoineen. Jokin aika sitten oli tapahtuma ”Tie hyvään elämään” ja siinä ”onnellisuustutkija” Markku Ojanen ihmetteli, miten näin masentunut ja juoppo kansa kuin Suomi on, voi olla onnellinen. Tätäpä sietää kysyä onnelliselta? itseltäänkin! Kun olen luopumisestani viestinyt pitkäaikaiselle kaverille, niin hän ystävällisesti vastasi ja kysyi, miten voit. Tästä jää hyvä maku, kun sen sijaan hänen edustamastaan liikkeestä on muuta jäämässä reppuun ei pahalla mielellä, vaan oudoksuvilla aatoksilla, valitettavasti! Kyseisen asian harrastus sen sijaan jatkuu edelleenkin eli on osa elämän rytmiä.
Eilen katsoin vanhan tallenteen ajasta. Onko ajalla virta? Herakleitos on ilmeisen oikeassa siinä, että et voi kahta kertaa astua samaan virtaan, jos on kyseessä virtaava vesi, mutta miten onkaan ajan kanssa? Eilisessä rupeamassa oli myös aineisto Jumalan ja ajan suhteesta. Nuorempana vanhuksena on omakin suhde aikaan taaksepäin. Siinä on kysymys siitäkin, mitä se aika on jättänyt persoonaan? ”Elämänpolku” teemassa ovat esillä eri ikävaiheet rasteineen ja niiden merkitys. Pohdintaan tuleekin jatkuvuutta, omaa historiaa ja tulevaisuutta. Syntyminen, kasvaminen, terveys, sairastaminen, vanheneminen, kuoleminen. Tässähän onkin koko elämän rytmi? Eikös asia olekin nyt jo täysin selvä? Entäs tänään? Tarvitaanko jokin rytmi hommiin?
Onko sittenkin tehtävä jotakin oikean rytmin toteuttamiseksi? Logoterapiaopinnoissani olen joutunut miettimään merkityksellisiä elämän tarkoituksia. Onpa ollut mielessä myös, mikä on ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus? Onko se asioiden suorittaminen? Sen toteuttaminen menee virrassa, joka soljuu eteenpäin? Siinäpä sitä sitten on käpristeltävä kaikenlaisten eksymisten ja erehtymisten seurauksien kanssa etsimässä joskus jopa karttalehden ulkopuolelta takaisin rastille vievälle polulle! Ihmisen on itse asiassa mahdotonta todellistaa ihmisyyttään ilman rakkautta. Ilman rakkautta ei voi elää persoonana eikä tulla hyvää elämää eläväksi, onnelliseksi persoonallisuudeksi. Rakkauden ymmärrän rakkaudellisena suhtautumisena itseen, toisiin persooniin ja koko maailmaan sekä suuntautumisena siihen perustuvaan toimintaan ja tekoihin.
Aamulla kävelin asioilla kylillä lähes viisi kilometriä ja mietin, käykö tämä peripateetttisesta kävelystä. Tällainen ikimuistoinen oli Heinävedellä Valamon luostarista Matkamiehen ristille ja kirjoitin siitä myöhemmin jutun Hengelliseen Kuukauslehteen. Peripateettinen aksiooma on nimitys filosofiselle lausumalle, jonka mukaan ”mielessä ei ole mitään sellaista, mitä ei ensin ole aistimuksessa” (lat. nihil est in intellectu quod non sit prius in sensu). Kovin suuria aistimuksia en aamulla kokenut, joten ihan peripateettinen patikointini ei ollutkaan. Metsäpolut kuten Heinävedellä silloin pari vuosikymmentä sitten luovat peripateettiselle patikoinnille suotuisan tilanteen. Niitä löytyy Kainuun vaaroilta ja jopa Porin metsästä! Mene metsään ja muista hengittää sanoo rovasti Kuronen ”Willin miehen teologiassa” eli siitä ylös, ulos ja patikoimaan kukin ikiomalla rytmillään!!
Kirjoita kommentti (2 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 313
Luopuminen jostakin itselle arvokkaasta on prosessi, jossa usein on surua, järkytystä ja jopa jotakin elämän tasapainoon vaikuttavaa. Luopuminen vapaan tahdon harkitsevuudella tarvitsee oman prosessinsa, mutta jos ja usein, kun siihen liittyy luovuttamisen elementti, niin korjaava rakennustyö voi ollakin vaativaa. Tottumuksen voima ja muutoksen tarve joutuvat käsittelyyn mahdollisine ristivetoineen. Muutosta vauhdittavat asiat, joille ei voi mitään ja totunnaisissakin on sisältöä, joille on muutoksen tarvetta. Kysymys onkin kyvystä ja voimista erottaa nämä toisistaan. Totunnaisuus luo jatkuvuuden turvallisuuden tunnetta, kun vastaavasti muutokset tarvitsevat rohkeutta ja luottamusta ratkaisun kantavuuteen tai välttämättömyyteen ja oikeellisuuteen. Kaikki tämä on inhimillistä todellisuutta.
Luopumisen toteutukseen valtuus tehdä ratkaisu ei aina ole helppo. Verkkomaailma antaa helpomman tien, sillä siellä sen usein voi toteuttaa yhdellä klikkauksella. Myös kaveruuden voi katkaista sillä. Tosin usein sen taustalla voi olla kaverin epäystävälliseksi koettu ”sammakko” ja niittähän on viime aikojen öyhökratian oloissa vilissyt. Yhteyksistä luopuminen vapaan tahdon voiman tukemalla puntaroinnilla ja siihen perustuvalla ratkaisulla voi olla ja on useinkin helpotuksen huokaus tyyliin ”minähän pystyinkin siihen!” Kieltämättä on ahdistavaa jättää kauankin arvokkaiksi koettuja asioita. Tosin jo useinkin puntaroinnissa on käynyt mielessä hyvien ja huonojen puolien painotukset ja valinta lopulta saattaakin kohdistua parhaaseen mahdolliseen huonojakin elementtejä sisältävään kokonaisuusteen. Ratkaisu on voinut jo mielessä muhiakin jonkin aikaa kunnes se kypsyi toteutettavaksi. Yrityksiä on voinut olla jo tuhat, kunnes tuhannes ja eka onnistuu.
Luopumisen ja luovuttamisen myötä ollaankin uudelleen aloittamisen reitillä! Siihen liittyvät omat muistot iloineen ja suruineen. Homman läpikäynti tarvitsee jälleen oman aikansa. Myös äkkiratkaisun taustalla on ainesta luopumisprosessista, jonka aikana on tapahtunut kypsyminen uuden tilanteisuuden vaatimusten mittaan välttämättömyytenä. Äkkiratkaisu on havahtumisen kaltainen oivallus. Näitä ovat äkkiuskoontulot mutta äkkiraitistuminenkin on sitä samaa. Totunnaisesti vuosia jatkunut viikonlopputapa kantapöydän imuun on tullut tiensä päähän ja ratkaisu onkin ”kiitti mulle riitti!” Humalahakuisuus voi olla peräisin mistä tahansa ja näin kysymys onkin ”mikä on minun viinani?” Irtautuminen on kyseisen asian luovuttamista pois ja uuden ottamista tilalle Uuden vaaliminen vaatii henkisen panoksen ja henkistä uhmavoimaa sekä toteutukseen että vanhan tottumuksen vastustamiseen.
Luopuessaan ihminen luopuu poissiirtämistensä asioiden ihmisiä suhteineen. Mukana voi mennä sekä hyviä että vähemmän mukavia suhteita. Joukossa voi olla jopa sen kaltainen suhde, että ei tunnu hyvältä kohdata edes vahingossa ja huomatessaan vastaantulevan, tuleekin ajatus vaihtaa kadun toiselle puolelle. Valittavissa on kuitenkin kokemuksista riippumatta jatkaa ystävyyden ja yhteyden hakemista ja sen vetovoimaan vastaamista, On kuitenkin paikallaan tehdä loppuun tarvittava suru- ja muu luopumistyö, jotta ne eivät pullahtelisi tulevissa tilanteissa yllättävästi esiin. Ihminen ei pääse itseään pakoon ja siksi on vanhan aukon korvikkeella täyttämisyritys epäkelpo. Näin onkin paikallaan kysyä itseltään, olenkohan uurteen vielä valmis! Muuttunut tilanne kysyy kaiken aikaa ratkaisuja.
Luopumiset sekä isoissa että päivän pienistä asioissa ovat sekä surun että ilonkin asioita. Poikkeusaika luo monet tilanteensa ja siitä siirtymä eteenpäin on haasteellinen. Aika on vaatinut sekä pakollisia luopumisia että omien valintojen tuomia luovuttamisia, joille tarvitaan säätelyä, jolla maailman mielekkyys avautuu kohtaamassaan elämän tilanteessa. Olennaista on löytää ihmisen mahdollisuus kehittyä omana situaationaalisena säätöpiirinä henkiseksi ihmiseksi itseohjauksellisissa ratkaisuissa iloineen ja suruineen.
Kirjoita kommentti (5 kommenttia)Sivu 1 / 8
