Blue Flower

Erilaisen kartaston ja mittakaavojen toimijoiden yhteistyön ihanuus ja kurjuus

Emme kovinkaan usein, ainakaan riittävässä määrin tule ajatelleeksi sitä, että me itsekukin toimija tulemme toimintoihin mukaan omilla mielemme kartoilla. Näissä kartoissa ovat tietyt merkinnät ja ne ovat myös kulloisenkin oman kartan mukaisella mittakaavalla varustettuna. Jollakin tuo mittakaava on 1:100 (yhden suhde sataan) ja jollakin se on vallan muuta. Meillä on siis mielessämme olemassa aina jokin toiminnan karttalehti, vaikka emme sitä aina välttämättä kovin selkeästi tiedostakaan. Samoin jää kovin usein tiedostamatta sekin, että tuo kartta ei ole maasto, vaan se on tietyssä kartoitustilanteessa piirretty kuva. Tuo mielen kuva ei ole yksi yhteen sama kuin todellisuus. Tässä piilee eri kartoilla mukana olevien toimijoiden yhteisön toisaalta ihanuus mutta myös sen kurjuus. Miksi näin on? Otan siitä muutaman näkökulman.

Ensinnäkin ihanuus on siinä, että näin erilaisten karttalehtien koosteesta saadaan uusia näkökulmia ja onnistuneissa tapauksissa kokonaan uusi luova karttalehti uusine karttateineen ja innovaatiolähteineen, mutta…  Kurjuus on siinä, että meillä saattaa olla vaikeuksia sovittaa niitä yhteen ja jos vuorovaikutus erilaisilla mittakaavan ja myös kartoilla liikkeellä olevien toimijoiden kanssa tökkii, niin juttu ei lähdekään toimimaan. Näin voi olla edessä pyytämättä ja yllättäen eteen tullut tilanne, joka pitäisi kyetä ylittämään mahdollisimman pienin vaurioin. Näin päädyn käsitteen resilienssin käyttöön. Se tarkoittaa selviytymis- ja sopeutumiskykyä ennakoimattomissa tilanteissa.

Logoteoriasta jatkan tähän situationalisuuden käsitteellä, jonka voinee suomentaa tilanteisuus sanalla. Miten nämä kaksi käsitettä resilienssi ja situaatio liittyvät vapaaehtoistoimintaan? Kuinka moni toimintaa häirinnyt salamanisku olisikaan voitu välttää huomioimalla paremmin sekä henkilökohtaisten karttojen olemassaolo että yllättäen ja pyytämättä tulleiden asioiden ylittäminen resilienssin periaatteella ja tilanteisuuksien analyysillä. Näihin saatetaan yrittää vastata ex tempore pikavastauksilla, jolloin hyvää tarkoittavilla toimilla aiheutetaankin suurempi vahinko. Situaatio, tilanteisuus voidaan nähdä monimutkaisena projektien, suunnitelmien, toiveiden ja intentioiden verkostona, joka sijoittuu tiettyyn hetkeen ja paikkaan.

Resilienssi on sekä organisaation että yleensä yhteisön ja myös yksilöiden kykyä selviytyä ja jopa menestyä pulmia kohdatessaan. Yksilöille se voi olla kykyä tavoitteiden saavuttamiseen vähemmällä energialla, tuottavammin ja tyytyväisemmin. Ryhmille ja yhteisöille se on kykyä hyödyntää yksilöiden erilaisuutta tavoitteiden saavuttamiseen. Vapaaehtoistoiminnan yksi kysymysmerkki liittyy toiminnan johtamiseen. Onko se johtamista perinteisessä johtajuuden merkityksessä vai jotakin muuta? Toiminta tarvitsee koordinaatiota, jota päällikkövaltainen johtajuuskin on, mutta sittenkin vapaaehtoistoiminnan tuhoava johtajuuden malli löytyy juuri tuosta ”pomottamiseksi” sanottavissa olevasta johtajuudesta. Tiukoissa tilanteissa on luonnollisesti jonkun otettava tilanne haltuun. Tässäkin tulee mahdollisia ennakoimattomia tilanteita, jolloin yhteisöltä kysytään resilienssin kykyä. Yhteisellä saman mittakaavan kartalla varustettu yhteisö on silloin vahvoilla. Toisaalta joukossa olevat eri kartaston toimijat ovat omiaan tuomaan toimintaan lisäarvoa sen mukaan kuin yhteisö kykenee tätä hyödyntämään. Kaikkineen tässä voi ilmetä jopa samanaikaisesti ihanuus ja kurjuus. 

Toiminnan toteuttamisen sietämätön keveys  

”Aktiviteetteja lisää toimintaan!. Vaikuttakaa, toimikaa ja järjestäkää sitä ja tätä! Toteuttakaa mukavaa ja viihdyttävää retkitoimintaa!” Eiköhän nämä ole melkoisen tuttuja lausahduksia. Ihan hyviä juttujahan ne ovat, mutta… Minulla on alkanut toistua tuo outo ”mutta” sana. Sehän onkin tuttu sana siksi, että se pyrkii kyseenalaistamaan hienoja toimintaideoita. Kuitenkin sillä on monessa tilanteessa käyttöä terveen järjen kanssa. Nimittäin kaikella toteutuksella on olemassa tietyt reunaehdot. Puutun nyt kansalaistoiminnallisiin reunaehtoihin lähinnä toteutuksen ”hartioiden” leveyden tai kapeuden osalta. Nimittäin voi olla pakko jossakin vaiheessa pistää sordiino päälle, jos kantokyky alkaa piiputtaa. Toiminnan toteuttaminen on jokaiselle aktiiviselle toimijalle mukavaa ja iloa antavaa - jälleen ”mutta”…. Äskettäin ollessani parissakin järjestötoiminnan tilaisuudessa Helsingissä painotettiin sitä, että on pystyttävä hakemaan ne rajat, joissa kantokyky riittää sekä resurssien että toimijavoimien kannalta. Toiminnan toteuttamiselle pitää löytyä tuo sietämätön keveys!!!

Miten toteuttaa hyviä ideoita? Vaikka oltaisiin kuinka intomielisesti idealle ja hyville tavoitteille vihkiytyneitä, tarvitaan tietyt voimavarat. Yksi vastuutahon ”hartioiden” leveyttä kysyvä voimavara liittyy talouteen. Vastuullisella toteuttajalla on oltava tietty määrä taloudellisia puskureita, joilla se pystyy hankkeen toteuttamaan ja odottamaan mahdollisesti useamman kuukauden siihen tulevia tukia. Erään opintokeskuksen tilintarkastajat huomauttivat viime vuonna opintokerhojen vähentyneen vuoden aikana edelliseen kauteen verrattuna. Ohjaajakoulutuksessa syykin tuli esiin, kun pienten yhdistysten edustajat totesivat, että heillä ei ole aina edes omavastuuosuuksiin varoja. Varojen puutetta on myös tukiin oikeuttaviin kustannuksiin eikä heidän pienituloisessa joukossaan ole henkilöitä, jotka olisivat valmiita lainaamaan yhdistykselle. Mitäpä tämä ilmentääkään - toiminnan toteuttamisen sietämätön keveyshän on jälleen tässä käsillä!!!  

Näistä toiminnan realiteeteista tietenkin pitäisi puhua yhdistysten sisällä. Toisaalta esiintuominen saattaa entisestään vähentää mukaan tuloa. Toisaalta on toimintaan rekrytoinnin haasteena se, että jokaisen mukaan tulleen pitää olla perillä kyseisen yhteisön toiminta-ajatuksesta ja sisäistää kulloisenkin toimintakauden reunaehdot. Se myös vaatii päätöksenteon jäntevyyttä siinä, että käynnistetään vain niitä hankkeita, joita on alun alkaenkin sisällytetty kyseiselle toimintakaudelle eikä lähdetä hyvänkään innovaation puitteissa liikkeelle ex tempore. Kieltämättä tämä kangistaa toimintaa, mutta sittenkin sordiino päällä taitaa olla parempi kuin pähkiminen, miten homma saadaan hoidettua. Tämä ei ole pelkästään kapeilla ”harteilla” toimivien pikkuyhdistysten pulma, vaan se on isojen toimijoidenkin ongelma, sillä rahoituspäätökset tulevat vasta vuodenvaihteessa. Nyttemmin ne tulevat sentään vähän aikaisemmin aiempaan verrattuna.

Miksi olen kirjoittanut tämän? Siksi, että toimijoiden on hyvästä luovuudesta huolimatta syytä pistää sordiino päälle ja sietää hyvän idean toteuttamatta jättäminenkin. Toinen syy on, että olisi pidettävä ohjenuoranaan sitä, että on perillä kulloisenkin toimintayksikön todellisista realiteeteista. Siinä on kaikille vastuullisille toimijoille haasteena se, että myös kerrotaan selkeästi reunaehdot ja yhteisöjen jäsenille vastaavasti se, että he niihin tutustuvat saadessaan niistä informaatiota. En siis ole missään tapauksessa hyviä toimintoja kaatamassa enkä niitä vastustamassa, vaan päinvastoin toimintojen toteuttamisen sietämätön keveys on läsnä. Toivottavaa on asioihin enemmän ymmärrystä. 

Vaikuttamistoiminnan sietämätön moninaisuus

Mitä on vaikuttamistoiminta? Mieleen saattaa nousta paljon kehuttu ja moitittu lobbaus. Yksi omissakin muistoissa menneisyydestä ovat ne ”siltarummut”, joita haluttiin sekä kotoisille kyläteille että maalikyliin johtaville pääteille. Kun heitettiin pieni aika sitten tuo kysymys vastattavaksi, mitä on vaikuttaminen, niin se taisi tiivistyä vieruskaverin kanssa keskustelussa toteamukseen, että vaikuttamisella halutaan saada aikaan muutosta asiaan, joka koetaan tärkeäksi. Tuo asia voi olla sitten vaikka nuo siltarummut, mutta… Miksi jälleen tuo sana mutta? Yksinkertaisesti siksi, että vaikuttaminen on paljon moninaisempi asia kuin vain jonkin ongelman ratkaisu tai perinteellisesti käsitettynä edunvalvonta. Yleisluontoisesti ilmaistuna vaikuttaminen on yksilön tai yhteisön toimintaa oman toiminta-ajatuksensa mukaisten tärkeiden asioiden hyväksi.

Otetaanpa vaikka tärkeäksi koetusta asiasta esimerkiksi käynnissä oleva alkoholilakiuudistus. Panimoliitto on vaikuttamassa panimoiden edunvalvojana, mutta päihdealan järjestöt ovat liikkeellä yleisen kansalaisedun kansanterveyden vuoksi. Oikeastaan siinähän oluen prosenttipitoisuuden korotuksen vastustamisessa ollaan oluenjuojien edun vastaisesti liikkeellä. Olutta juomattomilla ei ole omaa henkilökohtaista edunvalvontaa asiassa. Siis vaikuttamisessa ovat olemassa sekä tunnistetut edunvalvonta-asiat että yleishyödyllisiksi koettujen asioiden edistäminen, joissa perusteina voidaan tuoda esiin vaikkapa tiettyjen ylevien arvojen mukaisuus tai yhteisen hyvän edistäminen tms.

Vaikuttamistoiminta on siis paljon muutakin kuin edunvalvontaa. Kaikkineen voisi ajatellakin siitä ”sietämättömänä” moninaisuutena. Miksi heitin sanan ”sietämätön” tähän yhteyteen? Syy on siinä, että meille itse kullekin on inhimillistä mennä yli siitä, missä aita on matalammalla tai puro kapeimmillaan. Näin saatetaan sivuuttaa vähällä huomiolla tai jopa laiminlyödä vaikuttamistoiminnan tärkeitäkin oman yhdistyksen toiminta-ajatuksen mukaisia asioita. Tietenkään ei pidä ehdoin tahdoin lähteä etsimään vaikeimpia kohtia, mutta kuitenkin moninaisuus tarvitsee useinkin toimijan menemistä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle tuloksellisen vaikuttavuuden aikaansaamiseksi.

Vaikuttamistoiminnan osioita

Vaikuttamistoiminnan kokonaisuuden selvittämisessä voivat hyvät kysymykset auttaa avaamaan sen piirteitä. Yksi kysymyssarja voisi olla viiden M:n ja K:n kysymysrypäs. Siinä olisivat mitä, missä ja milloin vaikutetaan sekä miksi ja miten vaikutetaan. Lopuksi  järjestön on myös ratkaistava, ketkä sitä tekevät ja keihin vaikutetaan?. Vaikuttamistoiminnan sietämätöntä keveyttä on viimemainittuun vastaaminen niin, että totta kai se on puheenjohtajan tehtävä. Näin luonnollisesti onkin, mutta… Eikös yhteisön vaikuttajia lopulta ole koko jäsenistö! Näin vaikuttamistoiminta onkin koko yhteisön asia.

Yksi toimintasuunnitelmaa laadittaessa oleva kysymys on, mihin yhdistyksen vaikuttamistoiminnan tulee nojautua? Lähtökohtana on yhdistyksen toiminta-ajatus. Tässä on huomattava monissa yhdistyksissä toimijan haasteeksi se, että on tiedostettava kulloisenkin yhteisön toiminta-ajatus, joten esimerkiksi yhteistyörakenteissa ollaan mukana oman taustayhteisön toimintalinjan pohjalta. Näin on myös tultu sille vaikuttamisen kentälle, jossa yhteistyörakenteissa edistetään kyseisen asian kehitystä. Verkostoituminen onkin olennainen vaikuttamisen kenttä.

Jokainen kansalainen vaikuttaa tietoisesti tai tiedostamattaan päivittäin tavalla tai toisella kuten puheillaan, teoillaan sekä kaikella päivittäisellä aktivisuudellaan. Se voi olla motivointia, vuorovaikutusta, yhteistyötä, verkostoitumista sekä tiedonvaihtoa. Viimemainittu on esimerkiksi asiantuntijajärjestön vaikuttamistoiminnassa keskeinen toiminto. Vaikuttaminen voi kohdentua arvoihin ja asenteisiinkin, jolloin on muistettava eettiset lähtöperusteet. Vaikuttaminen on osa aktiivista kansalaisuutta ja osa kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Yhteiskunnan muutos on nostanut yksilön merkitystä sekä vaikuttajana että vaikuttamisen suuntaamisessa. Vaikuttaminen on aktiivisen kansalaisuuden muodossa tullut kaiken aikaa lähemmäksi ja luonnollisemmaksi osaksi yksilön arkea, arkitermillä ilmaistuna tavalliseen kaduntallaajaan saakka.

Vaikuttamistoiminnan monisyisyys ja moniulotteisuus saattaa jäädä arkitohinoissa huomaamatta. Usein vaikuttamistoiminta mielletään kuntaan, viranomaisiin ja päättäjiin kohdistuvana vaikuttamisena, jolloin monia muita ulottuvuuksia jää vähälle huomiolle ja sivuun sekä voi jopa täysin unohtuakin. Yhdistykset vaikuttavat sekä jäseniinsä että ystäviinsä ja yhteistyötahoihinsa. Lopulta sen vaikuttamiskenttänä onkin yhteisömaailman eri tasot. Pulmana arkielämässä taitaa olla vaikeudet hahmottaa vaikuttamisen kokonaisuutta ja sen eri ulottuvuuksia. Tämä ilmenee mm. siinä, että paikallistasolla yllättävän vähän yhdistykset käyttävät termejä vaikuttaminen tai vaikuttamistoiminta. Tosin edunvalvontatermi on käytössä, mutta sekin melko satunnaisesti. Kaikkineen vaikuttaminen jää tiedostamattomaksi ja suunnittelemattomaksi osaksi yhdistysten toimintaa. Vaikuttamistoiminnan muodot ja tavat sekä tavoitteet vaihtelevat merkittävästi järjestön toimintakentän mukaan. Vammaisjärjestöissä edunvalvontakysymykset ovat tärkeitä ja niissä paikalliset yhdistykset myös ovat edunvalvonnassa aktiivisia.

”Tarttisko tehrä jottain?”

Tuloksellisen vaikuttamistoiminnan keskeinen ehto on yhdistyksen näkyvyys. Ilman näkyvää vaikuttamista yhdistyksen ajamat asiat voivat jäädä huomiotta ja toiminta kutistua pienen piirin sulkeutuneeksi puuhailuksi. Näkyvyyden hankkiminen on oma kokonaisuutensa ja siinä ollaan viestinnän kentällä. Senkin ”sietämätön” moninaisuus vaatii oman pähkintänsä. Halutessaan pienenkin jäsenmäärän yhdistys voi saada merkittäviä tuloksia ja muodostua merkittäväksi paikalliseksi toimijaksi ja myös vaikuttajaksi. Tämä vaatii kuitenkin panostusta toiminnan ja julkisuuskuvan muodostamiseen sekä sen edelleen kehittämiseen. Kysymys on ns. imagosta. Kansan viisaus sanoo, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty, joten toimintasuunnitelmaan ei olisikaan pahitteeksi kytkeä oma lukunsa vaikuttamistoiminnasta. Mietitäänpä asiaa kukin tahoillamme! 

Ehkäisevä päihdetyö – ketkä tekevät – me kaikkiko?

Ehkäisevän päihdetyön viikkoa vietetään viikolla 45. Mitä on ehkäisevä päihdetyö ja ketkä sitä tekevät tai jossain määrin voi myös kysyä, keiden sitä pitäisi tehdä? Ehkäisevä päihdetyö on päihteiden aiheuttamien haittojen ennaltaehkäisyä ja vähentämistä. Työn tavoitteena on vähentää päihteiden kysyntää, saatavuutta, tarjontaa ja päihdehaittoja sekä edistää terveyttä, turvallisuutta ja hyvinvointia. Laki ehkäisevästä päihdetyöstä tuli voimaan 1.12.2015. Samalla kumottiin raittiustyölaki. Lain mukaan ehkäisevään päihdetyöhön kuuluu alkoholi-, tupakka-, huume- ja rahapelihaittojen ehkäisy. Lain tavoitteena on edistää terveyden ja hyvinvoinnin tasa-arvoa, varmistaa ehkäisevän päihdetyön edellytykset koko maassa sekä tukea erityisesti kuntia ja alueita kehittämään ehkäisevää päihdetyötä. Julkinen valta huolehtii lain mukaisesti alkoholin, tupakan, huumausaineiden ja muiden päihtymiseen käytettävien aineiden sekä rahapelaamisen aiheuttamien haittojen ehkäisystä yhteistyössä yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa.

Lain sekä kirjaimen että tavoitteen mukaisesti ehkäisevä päihdetyö kuuluu kuntien lakisääteisten tehtävien joukkoon. Tosin lakien vieteriä on tunnetusti voitu monissa asioissa venyttää ja näin eräin paikoin on käynyt tämänkin lain soveltamisessa. Kuntien on pitänyt nimetä vastuutaho lain toteuttamiselle, mutta joissain paikoissa se on jäänyt muodolliseksi tai onpa tainnut jäädä jopa nimeämättä. Monin paikoin sitä on alettu toteuttaa kohtuullisessa määrin, joskin silloinkin näyttää usein linjana olleen ylittää aita siitä, missä se on matalammalla. Hyvä edes näinkin!

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) vastaa valtakunnallisesti ehkäisevän päihdetyön koordinoinnista ja ohjauksesta. Ehkäisevän päihdetyön kunnassa tulisi näkyä eri toiminnoissa. Ohjauksesta vastaavana THL tarjoaa myös esimerkkejä ehkäisevän päihdetyön laadukkaasta toteutuksesta kunnan tasolla sekä korostaa yhteistyön merkitystä. Kunnan tehtävänä on huolehtia siitä, että ehkäisevä päihdetyö on pitkäjänteistä, koordinoitua ja kaikkiin kuntalaisiin kohdistuvaa. Ajanmukaisella tiedolla, osaamisella ja menetelmillä kunnan ehkäisevä päihdetyö on vaikuttava ja kustannustehokas keino vähentää kuntalaisten kärsimystä ja turvattomuutta. Osaamisen kehittämiseen ja ylläpitoon sijoitetut voimavarat ovat kunnalle kannattava sijoitus. Ehkäisevään työhön sijoitettu euro tulee muuta kautta moninkertaisesti takaisin.

Ehkäisevän päihdetyön lain toteuttamisen linjauksessa on julkisen vallan vastuunkanto ja yhteistyö. Haittojen ehkäisyä toteutetaan yhteistyössä eri yhteisöjen kanssa. Yhteisöihin kuuluvat sekä yleishyödylliset kansalaisyhteisöt että liikelaitokset. Niillä on oma vastuunsa lain noudattamisen toteutuksessa ja niiden mukanaolo onkin osoittautunut kiitoksen arvoiseksi. Tarkasti ottaen ehkäisevä työ on kansalaistoimintaa. Sitä se on järjestötyönä mutta sen ohella yksittäinen kansalainen voi osallistua ja toteuttaa sitä. Esimerkiksi ehkäisevän päihdetyön viikon teemaa ”koska on hyvä hetki – ota päihteet puheeksi” voi toteuttaa päivittäin noudattaen korrektia lähimmäisen huomioivaa tyyliä.

Ehkäisevä päihdetyö on laaja-alaista hyvinvointityötä. Se on terveyden, hyvinvoinnin ja turvallisuuden sekä päihteettömien elintapojen edistämistä. Siihen kuuluvat päihdehaittojen vähentäminen ja ehkäisy. Unohtaa ei pidä päihdeilmiöiden ymmärtämistä ja hallintaan liittyviä näkökulmia. Päihdepolitiikan alueella on päihteiden kysynnän vähentäminen sekä saatavuuteen ja tarjontaan vaikuttaminen. Valistuksellinen vaikuttaminen on yksi osa ehkäisevää päihdetyötä. Siinä vaikutetaan päihteitä koskeviin tietoihin, asenteisiin ja oikeuksiin. Eri toimin vaikutetaan päihdehaitoilta suojaaviin tekijöihin ja riskitekijöihin sekä päihteiden käyttötapoihin, saatavuuteen, tarjontaan ja haittoihin. Vaikealta tuntuva kenttä on perus- ja ihmisoikeuksien edistäminen päihteisiin liittyvissä kysymyksissä, mutta sekin on huomioitava yhteiskuntapolitiikassa. Ehkäisevällä päihdetyöllä on tiivis yhteys ehkäisevään mielenterveystyöhön. Me kaikki voidaan osallistua ja toteuttaa ehkäisevää päihdetyötä tahoillamme!

Onko kilpailuttamisessa järkeä?

Filosofian seminaareissa oli lähtötelineisiin asettuessa edessä löytää asiaan hyvä kysymys. Sanoin asunnottomien yössä käyttäväni pienen puheenvuoron jostakin ajankohtaisesta asiasta. Sitten pyydettiin, mikä olisikaan aihe kolmella sanalla. Näin syntyi hyvä kysymys, onko kilpailuttamisessa järkeä? Tuolloin sanoin siitä muutaman minuutin aikana jotakin. Tähän tekstiin olen nyt koonnut aiheesta laajan jutun.

Onko kilpailuttamisessa järkeä? Yleisellä tasolla on vastattavissa ”on ja ei ole”, järkevyyden arvioinnissa sen taso riippuu, mikä on kilpailutuksen kohde ja miten se toteutetaan. Siis millainen on kyseessä olevan asian kilpailutusohjelma. Urakkasopimuksia aikanaan kilpailutukseen laitettaessa oli kyseessä aina urakan kohteen kaikki asiat piirustuksineen ja urakkaohjelmineen. Hommat klaarasivat useimmiten ihan hyvin.

Palaan vuoden taaksepäin asunnottomien yö-tapahtumaan Porin seudun työttömien tiloihin 17.10.2016. Sana kilpailuttaminen tuli silloinkin esiin soteen liittyvänä. Nyttemmin jo eläköitynyt silloinen maakuntajohtaja Pertti Rajala tarttui asiaan. Hänen puheenvuorostaan on tapahtuman raporttiin kirjattu:

Kilpailuttaminen on yksi palikka, joka herättää kysymyksiä ja mietteitä siitä, millä tavalla se toteutetaan? Esimerkiksi, miten asumisen kilpailutus tulee järjestetyksi. Pitkään myös tuolla kentällä kehitysvammaisten asuttamisen alueella toimineena Pertti Rajalan mielestä pitäisi harkita asuttamisen kilpailutuksen irrottamista normaalista hankintalain mukaisesta kilpailutuksesta ja käyttää ihan omanlaistaan mallia. Tuossa mallissa voisi käyttää kahta kilpailutuskuorta, joissa toisessa olisivat selvät laatukriteerit ja niihin vastaukset ja toisessa sitten olisi, millä hinnalla ne vastaaja toteuttaa. Näin saataisiin laatu paremmin kriteeriksi.”

Mikä onkaan tilanne tänään? Otan tässä esiin vaadittavat kolme pointtia asiaan liittyvänä neljänneksi lisättynä itsemäärämisoikeus.:

  1. On saattanut ilmaantua hallintoon pienehkö järjen häivähdys, kun kilpailutusasioista vastaava ministeri Lindström on äskettäin vääntänyt rautalangasta kuntiin kilpailutusohjeen siitä, miten sitä säännöstöä tulee tulkita. En ole kyseistä ohjetta yksityiskohtaisesti tutkinut, mutta olen saanut sen kuvan, että rautalanka, josta ohje on väännetty, on lähtöisin Brysselistä. Meillä on EU:n kilpailutussäännöstöä tulkittu kaupallisten kriteerien silmälasien läpi, eikä ole ilmeisesti haluttu kokeillakaan reunoja. Ehkä sittenkin tuo rautalankamalli sinänsä saattaa viedä asioita eteenpäin siten, että nyt kuntien käytännöt yhtenäistyvät. Keskeinen ongelma on ollut siinä, että kunnat ovat vääntäneet, mikä pajunvitsasta, mikä vastaavasti ehkä omasta rautalangastaan ja joku muu jostakin muusta materiaalista mallin itselleen.
  2. Toinen pointti liittyy jo edellä mainittuun viime vuoden tapahtumassa maakuntajohtaja Pertti Rajalan esiinnostamaan näkemykseen siitä, että vammaisten ja joidenkin muidenkin erityisryhmien asioita irrotettaisiin kilpailutuksesta. Tätä edellä mainitut kilpailutusasiantuntijat pitävät mahdottomana EU:n säännösten vuoksi. Näin asiaa ilmaisi myös mallia rautalangasta vääntänyt ministeri Lindström. Henkilökohtaisesti ajattelenkin, että näin se varmaan onkin, kun halutaan olla mallioppilas ja siinä roolissa “paavillisempia kuin paavi itsekään”. Silloin ei lähdetäkään etsimään muuta ratkaisua. Nyt siihen on tulossa Arkadianmäelle kysymys, johon mäen väen on pakko vastata. Päivämäärällä 30.10.2017 kellon ollessa (oman tiekokoneeni kello) 20.00 oli 61145 kansalaista allekirjoittanut kansalaisaloitteen “Vammaisten henkilöiden välttämättömän avun ja tuen kilpailuttamisen lopettaminen.”
  3. Kolmas pointti on asunnottomien yön kannanilmaisu, jonka Helsingin 17 toimijajärjestöä on hyväksynyt. Sen mukaan itsemääräämisoikeus kuuluu kaikille. On syytä tarkkuuteen ja ehkäpä huoleenkin, miten erityisryhmien itsemääräämisoikeus lopulta tulee sote- ja maakuntauudistuksen jälkeen toteutumaan. Mahdollisuus tehdä valintoja asuinkunnan, asuinalueen ja asumismuodon suhteen kuuluu yhtäläisesti kaikille. Jokaisella tulisi olla oikeus omaan asuntoon ja niihin tukitoimiin, joita itsenäinen asuminen vaatii. Asunnottomien kohdalla nämä oikeudet eivät aina toteudu.
  4. Miten asunnottomien, vammaisten ja muiden erityisryhmien käy sote- ja maakuntauudistuksen myötä? Mainittu tarkkuuden ja myös huolenaihe on sosiaalipalveluiden maakunnallisen järjestämisen seurauksista. On mahdollista SOTE-uudistuksen johtavan terveyserojen kasvuun ja palveluiden heikentymiseen heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevien kohdalla. On vaarana, että heikossa asemassa olevien ryhmien palvelut pilkkoutuvat ja palveluiden integraatio kärsii, jos yhtiöittäminen ja yksityistäminen lisääntyy. Miten palveluiden integraation ja jatkuvuuden käy? Voidaanko jopa alkaa ihmisiä siirrellä tutuista elinympäristöistä sinne, missä on kilpailutuksella saatu paikka. Tässä keskustelussa saatetaan vedota, tuleehan siinä olemaan valinnanvapaus, mutta kun ei ole lainkaan selvää missä ja mitä on ylipäätään valittavissa vai onko yhtään mitään. Mikä olikaan loppupäätelmä? Kilpailutuksella on järkeä tietyissä asioissa ja tilanteissa, mutta sitä ei pitäisi ympätä joka paikkaan. 

Yhteistyö voimavarana

Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n toiminnanjohtaja vaihtuu. Sähköpostiini tuli viime viikolla EHYTin hallitukselle ja valtuustolle osoitettu kiitosviesti toiminnanjohtaja Kristiina Hannulalta. Hän on siirtymässä STEAn johtajistoon ja siten jättää EHYTin toiminnanjohtajan tehtävät. Viesti antoi virikkeen tälle kolumnille, koska siinä kiitosviestissä oli arvokasta asiaa, josta järjestöväen on hyvä ottaa niin sanotusti onkeensa. Viestissä on näkemys, jonka toivoisi viitoittavan järjestökenttää yleisemminkin. Tässä keskiöön nousee yhteistyön merkitys. EHYTin voimavarana olen henkilökohtaisesti kokenut eri aatemaailmoista tulevien toimijoiden työskentelyn yhteisen asian hyväksi. Olen ollut mukana vuosikymmenien saatossa myös muissa hankkeissa, joista on havaittavissa sekä samansuuntaisuutta että joitakin takapakkeja.

Toiminnanjohtaja Kristiina Hannula  sanoo olevansa ylpeä siitä, että EHYT ry ja sen monet jäsenjärjestöt tekevät töitä yksilöiden ja yhteisöjen kanssa niiden hyvinvointia tukien. Samaan aikaan toiminnanjohtaja Hannula sanoo olevansa vakuuttunut EHYTin yhteiskunnallisesta vaikuttajan roolista mm. lainsäädännön uudistuksissa. Tämän kirjoittajana juuri nämä molemmat asiat ovat niitä, joiden vuoksi olen henkilökohtaisestikin motivoitunut olemaan voimavarojeni puitteissa mukana näissä toiminnoissa.

Kiitosviestissä toiminnanjohtaja Kristiina Hannula viittaa myös siihen prosessiin, johon hän tuli mukaan Terveys ry:n toiminnanjohtajana. Tuolloin hän oli muutosten keskiössä. Tuo muutosprosessi synnytti Elämäntapaliitosta, Elämä On Parasta Huumetta ry:stä ja Terveys ry:stä vahvan kokonaisuuden ja nämä vuodet EHYT ry:nä ovat osoittaneet tällaisen toiminnan todellisen tarpeellisuuden. Vapaaehtoistyö ja ehkäisevä työ ovat aina investointeja, joilla luodaan Suomeen hyvinvointia ja hyvää arkea.

Muutosprosessit ihmisten maailmassa eivät koskaan ole helppoja ja tämä pätee järjestöyhteisöihin. Siinä tarvitaan kykyä ja avoimuutta katsoa kohti tulevaisuutta ja siinä välttämätöntä yhteistyötä järjestörajojen yli, jolloin vastaan voi tulla jopa järjestöjen fuusiot. Näin kävi EHYTin muodostamisessa. Omissakin muistilokeroissa on aiempiin luottamustehtäviin liittyviä muistiinmerkintöjä, joissa mahdollisia tulevaisuuksia tuotiin ilmi aina hämmentyneitä reaktioita aiheuttavina. Näihin hämmennyksiin meidän on koko yhteiskunnassa syytä varautua ja yhtenä apuna myös näiden tilanteiden hallintaan on ennakkoluuloton yhteistyö. Alkukesästä oli EHYTin valtuuston kokous, josta jäi henkilökohtaiseksi vaikutelmaksi juuri edellä mainittu yhdessä yhteisten tavoitteiden hyväksi. 

Ovatko soten asiat liian vaikeita?

Meillä useinkin tulee esiin nousseeseen kysymykseen ”ymmärrys hoi, äly älä jätä tunnelma”, siis nyt menee ”yli hilseen.” Ovatko nämä soten asiat tällaisia? Vastaan kysymykseen intuitiivisesti, siis välittömän asian tajuamisen pohjalta ilman, että lähden tässä yhteydessä selvittämään asiaa pidemmälle. Mikä onkaan vastaukseni? Se on ”kyllä ja ei.” Siis sote on meille tavallisille toimijoille suurimmalta osalta kirjoittamaton lehti hämärässä tulevaisuudessa kolmen vuoden päässä tavalla tai toisella täytäntöön pantavana. Siis vaikka siinä menisikin ja varmaan vielä meneekin osia karille ja uusiksi, niin meidän järjestelmässämme on uudistamisen tarpeita. Siis tältä osin vastaus on ”kyllä”, mutta… Asialla on toinen puoli ja se on tuolle antiteesinä ”ei”. Me voimme aina kaikistakin asioista, myös sotesta, vahvistaa ymmärrystämme. Tällöin kysynkin sekä itseltäni, että kanssatoimijoilta ”tahdommeko” tarttua asiantynkään ja selvittää mahdollisuuksiamme olla mukana sekä henkilökohtaisten elämänasioidemme että kanssakulkijoidemme edunvalvonnan ja asioihin vaikuttamisen merkeissä? Silloin me selvitämme omassa ja yhteisömme piirissä, mitä ovat esimerkiksi sen toiminta-ajatuksen mukaisia kysymyksiä?

Jokin aika kirjoitin tekstiä, sote tulee, oletko valmis? Valmiuteen ei tarvita kaiken soten kysymysten hallintaa, vaan siinä on olennaista kiinnostuneisuus tarttua asioihin. Se ei myöskään sisällä kaiken selittämistä. Kysymys on siitä, että kulloisillakin edellytyksillä lähdetään liikkeelle. Olen yhteen elokuun tilaisuuteen tehnyt ryhmätyösuunnitelmaa ja sille ehkä liian ylimalkaisen tehtävänasettelun aiheella ”mitä on tehtävä?” Yksi soten tarkastelun avain on ratkaista oma linjaus suhtautumisessa siihen. Kirjoitin pamfletissa ”Asukkaiden vai yhtiöiden valta” järjestöjen asennoitumisesta joko niin, että sote asiat sivuutetaan vaikeasti ymmärrettävänä tai asennoidutaan suurin toivein mahdollisiin avautuviin toimintakenttiin soten myötä. Näissäkin on siten nähtävissä ääripäät ja taas kerran on paikallaan toteuttaa synteesi. Silloin ei sivuuteta asiaa vaikeana, vaan avataan niillä mahdollisuuksilla, jotka meillä sekä itsellämme että yhteisöillämme ovat olemassa. Toisaalta ei myöskään olla liian toiveikkaita ja intomielisiä, vaan nähdään tässä ja nyt realistisesti näkymiä.

”Mailma muuttuu, Eskoni” on paljon käytetty Nummisuutarin Eskolle annettu lausahdus. Tässä muutoksessa ollaan vääjäämättä tavalla tai toisella mukana, sillä me emme voi erota valtiosta ja maakunnasta tai kunnasta muuta kuin muuttamalla sieltä pois. Muutonkin myötä joudutaan jonkun pakkojäsenyyden piiriin, sillä nuo ovat pakkoyhteisöjä. Toinen usein käyttämäni termi tulee Linnan ”Sotakirjasta” (Tuntematon sotilas), jossa nuori upseeri Kariluoto saa ohjeen ”Ei saa jäädä tuleen makaamaan!” Kariluoto on oiva metafora tähän sote-asioihin siksi, että hän saatuaan tuon ohjeen ei ymmärtänyt siitä liioin ”höykösen pöläystä”, vaan toisteli ”ei saa jäädä tuleen makaamaan”. Mutta niinpä vaan hänkin lähti johtamaan ryhmäänsä eteenpäin. Mitä halusinkaan ilmaista? Ajatukseni on siinä, että sote on yksi merkittävimmistä itsenäisen Suomen yhteiskuntapoliittisista ratkaisuista, jonka täydellistä ymmärrystä ei taida olla edes tuolla Arkadianmäellä tai Senaatintorin liepeillä, mutta siitäkin huolimatta jotakin sen suhteen on mahdollisuuksia toimia. 

SOTE tulee, oletko valmis?

Miksi heitän tämän kysymyksen? Syynä on se, että kovin moni sivuuttaa koko sote asian sen enempää miettimättä, voisiko asiaan jotenkin vaikuttaa ja olla jollakin tavalla aktiivinen sen suhteen. Olen kuullut kommentteja mm. niin, että enhän minä tiedä asioista mitään enkä oikein ymmärräkään, mistä siinä on kysymys. Joillakin voi olla mielessä sekin mahdollisuus, että se ei tule toteutumaankaan. Joka tapauksessa ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja väittääkseen, että sote tulee toteutumaan jossakin muodossa. Se, millaisena ja koska hetki lyö, ovat olleet sekä lukkoonlyötyjä että sittemmin lukot avattuja. Nythän tuo h-hetki on määritelty vuoteen 2020. Oikeastaan juuri nuo osin hämärän peitossa olevat tekijät antavat aiheen heittää, sote tulee, oletko valmis? Siis olemmeko kukin omilla mahdollisuuksillamme ajan virrassa kiinni. Meistä kansalaisista jokseenkin harvalla on kummoistakaan käsitystä, miten asiat ovat, mutta me voimme omalta osaltamme vahvistaa tietämystämme ja olla omien järjestöjemme ja yhteyksiemme puitteissa asioissa mukana.

Sote-uudistus on vaikea asia monelle politiikan harrastajalle ja asiantuntijallekin puhumattakaan siitä, mitä se on tavalliselle kaduntallaajalle. Pakkoyhtiöittäminen yritettiin viedä ns. keittiön kautta soten sisään. Kun hanke kaatui sekä valinnanvapaussäännöstökin meni uusiksi, niin saattoi tulla mieleen, kaikki hyvin, mutta… Sudenkuoppia ja pienempiä kompastuspaikkoja vielä riittää. Hankkeessa on myös asioita, joiden takana on sekä tarkoituksellisesti että vahingossa piilotettuja asioita. Yksi niistä on kunnallinen itsehallinto tai tarkemmin sanottuna sen tulevaisuus. En ole kuullut enkä nähnyt kuin vain muutaman kommentin tuohon liittyvänä.

Kunnalliseen itsehallintoon liittyvänä soten myötä on kaksi jokaista kansalaista koskettava ulottuvuus, vaikka sen konkreettinen merkitys tuntuukin etäiseltä. Meillä on soten alkaessa vallan erilainen palvelujen toteuttamisympäristö. Tavallinen kaduntallaaja voi olla lähes samassa tilanteessa kuin asiakas rautakaupassa etsiessään sopivia nauloja tai hohtimia tms. Joissakin paikoissa voi olla pimeää, kun viimeinen lähtijä on sammuttanut valot. Tilanteessa ihminen voi olla kuin ”H Möttönen” eksyksissä. Onkin ennakoitavissa erityisiä kansalaistoiminnallisia haasteita mm. sosiaalineuvonnalle.

Toinen ennakoitavissa oleva ulottuvuus liittyy tulevaisuuteen. SOTEn tarpeellisuutta en siis aseta kyseenalaiseksi, mutta… Politiikan tutkijoiden suunnalta olen joitakin kommentteja nähnyt mahdollisina tulevaisuuksina. Näistä henkilökohtaisesti olen hahmottamassa aivan uudenlaisen kunnallisen itsehallinnon. Maakuntahallintoon tulee sementoiduksi eräitä sekä vallan että toiminnan tekijöitä. Mutta miten käy kuntien? Meillä yritettiin kuntauudistusta 1960-luvun puolivälistä alkaen ja epäonnistuttiin siinä. Sitten sitä yritettiin läpiajaa uudelleen ”keittiön kautta” kansanterveyslain toteuttamisen yhteydessä toteuttamalla alueelliset terveyskeskuskuntainliitot. Taisinpa itsekin olla perustamassa yhtä. Viimevuosien jutuille kävi tunnetusti vanhanaikaisesti. En sinänsä ryhdy ennustajaukoksi, mutta nyt kaivattu kuntauudistus menee tavoitteeseensa menossa olevan lyhyehkön välivuosien pysähdyksen myötä. Pitäisikö asioista olla huolissaan, vai pitäisiköhän näistä ollakin tässä vaiheessa aktiivisemmin kiinnostunut? Aion joissakin järjestötapaamisissa haastaa siskoja ja veljiä tässä mielessä! 

Onko tarpeen keksiä pyörä aina vaan uudelleen?

Pyörä on esihistoriallisen maailman merkittävimpiä keksintöjä. Pyörän synty liitetään yleensä viitisen vuosituhatta nykyajasta taaksepäin Mesopotamiaan, jossa sitä käytettiin savenvalussa. Viime viikkoina on käynyt tämän kirjoittajan mielessä sekin, että pitäisikö sittenkin alkaa keksiä pyörä uudelleen? Tämä nousee mieleen lähinnä tämän vuosituhannen paikallisia materiaaleja läpikäydessä. Meillä on ollut erinäisiä aktiviteetteja, joissa on havaittavissa hiipumista ja joidenkin toimintojen kokonaan alasajoa. Luonnollisesti on myös syntynyt uutta, mikä on ilolla pantavissa merkille. Tietenkään jotakin toimintoa ei kannata ylläpitää, jos sen tuloksellisuus ja vaikuttavuus on todettu vaatimattomaksi. Toisaalta voisi olla paikallaan katsoa, olisiko kyseisestä toiminnosta uudelleen muotoiltuna käyttökelpoinen. Näin ollaan valinnassa, kehitetään olemassa olevaa pyörää vai ryhdytäänkö sitä keksimään täysin uudelleen. Jotenkin vaikuttaa siltä, että liian usein lähdetään keksimään uudelleen, kun olisi saatu vanhasta pyörästä kehitettynä nopeammin toimiva juttu.

Tällä erää en mennyt kuin reilu kymmenkunta vuotta taaksepäin. Pöydälläni on 32 sivuinen bumaska, jonka kansilehdellä lukee ”Aktiivinen kansalainen leiriseminaari 9-11.8.2006 Vähäjärven lomakoti Hauho Raportti” ja siinä raportoidaan kolmen päivän aikana esillä olleita ajankohtaisia ja tulevaisuuteen tähtääviä yhteisiä asioita. Seminaarin väki koostui Suomen läntiseltä ”kairalta” mukaan tulleista. Viime vuosikymmenen loppupuoliskolta on monia muita tulevaisuudenverstaiden, hakevan toiminnan ja mainitun aktiivinen kansalainen hankkeiden raportteja. Joissakin henkilökohtaisissa kommenteissa olen tullut varovasti maininneeksi niitä tekijöitä, mikä tuon toiminnan pysäytti. Hiipumisen taustatekijöinä oli joitakin järjestökentän rakennemuutoksien ohella henkilökohtaisia tilannemuutoksia. Yksi julkisesti heikommin ilmi tuleva henkilökohtainen tekijä on toimijoiden kokemus toimintansa merkityksistä. Siinä ei vähäarvoisin suinkaan ole se, miten merkitykselliseksi toiminta koetaan työympäristössä.

Miksi otin tämän vuosituhansien takaa olevan keksinnön vertauskuvaksi? Otin sen siksi, että on tullut olleeksi muutaman vuosikymmenen sekä joissakin jutuissa tiiviimmin mukana ja toisia asioita kansalaisaktiviteettiaan toteuttamalla niitä seurannut. Usein on ollut erilaisissa palavereissa ja hankkeissa puheissa hyvien käytäntöjen löytäminen ja edelleen kehittäminen. Pori on näissä joissakin kohdissa onnistunutkin hyvin ja siksi on tullut kehuneeksi ”mainettaan” paremmaksi. Toinen kysymys on sitten siinä, että me saatamme hukata turhan paljon arvokasta kokemuksellisuutta joko huomaamatta mutta myös sitä saatetaan tuhlata jopa tieten tahtoen hienoisella välinpitämättömyydellä tai jopa väheksymisellä. Muistan vielä tuonkin seminaarin jälkikeskustelusta jotakin. Useinkin äänekkäimmät kommentit tulevat juuri vahvimmilta negaatioiden esittäjiltä. Nämä ovat luonnollisesti arvokkaita, mutta sen vastineena olevat myönteiset voivat jäädä hyödyntämättä. Näiden kahden ääripään väliin tarvitaan dialogi ja siinähän onkin valmis dialektinen asetelma. Näin pyörään voitaisiin saada jotakin uutta eikä sitä tarvitsisi lähteä kokonaan keksimään uudestaan. Ollaanko nyt keksimässä uutta pyörää vai miksi kirjoitin tämän jutun? Me ollaan rakentelemassa vapaan järjestötoiminnallisen vapaan sivistystyön toteutuksen uusia rakenteita syyskaudella ja siihen liittyviä toimintoja tapahtumineen on tulossa. Ei siis keksitäkään pyörää uudelleen, mutta siihen haetaan lisävaihdetta.