etusivuotsikko2

Poikkeustila on johtanut uusiin tilanteisuuksiin, joista osa tulee jäämään poikkeustilan jälkeiseen normaaliin. Miten olemme tähän valmistautuneita? Nyt on ilmeisesti käymässä sekä niin, että ollaan hyvin ajan hermolla eli ollaan valmiita kohtaamaan tulevaisuuden haasteet että myös jäädään paikalleen odottamaan tämän ajan päättymistä. Molemmat suhtautumiset ovat ymmärrettäviä, mutta…

Sittenkin kysymys on ajan riennosta ja sen kulusta eteenpäin, sillä entinen koskaan ei palaa. Itse en ollut poikkeustilan alkaessa kovinkaan aktiivinen, vaan olin ”Tuntemattoman Sotilaan” luutnantti Kariluodon saaman ohjeen vastaisesti jäämässä tuleen makaamaan. Kiitos ympäröivän todellisuuden ajan haasteisiin haluttiin vastata ja ryhdyttiin töihin. Näin operoitiin mm. järjestökoulutusta tilanteen mukaisesti webinaareiksi. Siitä on sitten jatkettu, jossa olen kulkenut mukana jokseenkin vapaamatkustajana joukon jatkona.

Moni toimija on tarttunut uudessa tilanteessa heitettyyn mahdollisuuteen ja ottanut siitä kopin. Kaikkineen on ollut kysymys tilanteesta, joka on mahdollistanut tai jopa pakottanut jossain määrin tarkistamaan toimintaansa. On myös nähtävissä vetäytymistä kuoreensa. Sekin on ymmärrettävää, sillä kaikilla ei ole näitä välineitä eikä niiden kanssa toimimisen taitoja riittävästi. Monet kerrat itsekin on eksynyt tietopoluille, usein kuitenkin löytänyt takaisin, jos ei muuten, niin ulos ja takaisin sisälle. Siis ihan arkisia temppujahan nämä ovat. On myös todettava sekin, että keskusjärjestöt ovat olleet ajan tasalla ja tulleet kentälle apuun. Nyt on vaan kysymys jokaisen toimijan omasta tahtotilasta ja se on jokaisen toimijan valinnasta, että käytämmekö näitä mahdollisuuksia vai jätämmekö ne.

Kaikki vapaaehtoisatoiminta on kiinni sanassa vapaaehtoisuus, joka koostuu sanaparista vapaa ja ehto. Tunnettu kansansanonta on kannetun veden heikko kaivossa pysyvyydestä ja siksi vapaaehtoisuuteen ei kuulu minkäänlainen pakottaminen. On siis valinnan vapaus lähtökohtana. Sen sijaan sosiokulttuurinen innostaminen on edelleen tärkeä ja siksi arvostan kaikkia niitä meille tarjottuja mahdollisuuksia. Kiitokset siitä ja näitä mahdollisuuksia on voinut olla jopa joiltakin osin vapaamatkustajanakin käyttämässä. Olin itsekin mukana lähinnä ammatillisille toimijoille suunnatussa koulutuksessa todetakseni, että entisessä elämässä kyseisten asioiden ammatillisena toimijana on sentään ollut jokseenkin hajulla asioista. Tämä kirjoitus oli suunnattu tunnustuksena tilanteesta kopin ottaneille toimijoille. Monia palloja on liikkeellä, joista voi ottaa kopin halutessaan tai antaa niiden mennä ohi!

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

Jollakin tavalla asioista ja sen mukana erinäisistä toiminnoista luopuminen on jäähdyttelyä ja jonkin sorttista pehmeää laskeutumista. Jäähdyttely on sitäkin, että aivot tarvitsevat lepoa ja rauhoittumista oppiakseen uutta. Kiireisen päivän keskellä jokaiselle tekee hyvää pysähtyä hetkeksi. Usein käyttämäni kadunkulkijan kehotus ”himmaa jo!” viime vuosituhannen viime kuukausilta oli viesti jäähdyttelyyn ja Luojan kiitos tuo himmaaminen tuotti siirtymisen eronnut vakinaisesta palveluksesta eräältä elämäntapaa vaurioittavalta alueelta. Nyt kuitenkin olen korona-ajan elämässä ja tavoittelen, mitä sen jälkeen tilannetta.

Rauhoittumiseen ja palautumiseen on olemassa erilaisia keinoja, joita on hyvä myös opettaa sekä meille ikäihmisille että nuorille. Toiselle sopii rauhallinen musiikki ja toiselle mielikuvarentoutus. Näihin on oppaita ja opastajia pilvin pimein. Jäähdyttelyharjoituksia voidaan käyttää ryhmästä ja toiminnasta riippuen joko toiminnan alussa virittelyn tapaan, keskellä laskemaan kierroksia tai toimintatuokion lopuksi seuraavaan toimintoon siirtymistä. Nyt ollaan miettimässä eri tahoilla, mitä ja miten mentäisiin eteenpäin kun ollaan edes jonkinlaisessa normaalissa. Yksi muoto on vaikkapa liikehtiminen verkossa. Itse olin nyt perjantaista sunnuntaihin Suomen sosiaalifoorumissa. Nyt kävelylenkit jäivät pöydän ja keittiön väliseksi. Jonakin vuonna taisin hajautetun tapahtumapäivän aikana Helsingissä kävellä eri paikkojen välillä kilometrejä.

Minulle tämä on sopinut ja olen voinut jokseenkin onnistuneesti laskeutua jäähdyttelyn piiriin sekä samalla seurata, mitä maailmalla tapahtuu. Monia ajatuksia nousi edellä mainitun kolmen päivän aikanakin. Tosin seitsemänkin tuntia kuulokkeet korvalla ja näyttöruutuun tuijottaminen koettelee. Monia saattoi tunnistaa mukanaolevista. Itse halusin edelleen olla joko etunimellä tai kahdella kirjaimella. Näin en katso kuuluvani digisyrjäytyneiden puhumattakaan digisyrjäytettyjen joukkoon, mutta heitä on nyt kovin monia. Kylien hiljaisilla teilläkin ja myös tuolla kirkolla vastaantulijoissa saatetaan pysäyttää ja kysyä, koska siellä ja siellä alkaa toiminta? Jo poikkeustilan alkaessa kiinnitti huomiota myös verkossa ilmaistu, että pidetään toisistamme huolta! Tässä tarvitaan sekä hakevaa toimintaa mutta myös omaehtoista vastuullisuutta itsestä. Siis meillä jäähdyttelijöilläkin on vastuu itsestämme!

Kirjoita kommentti (6 kommenttia)

Mitä tehdä, kun sanotaan, että se on loppuun kaluttu luu? Näin saatetaan ja on sanottukin sekä ns. normaaliaikoina että nyt poikkeustilankin oloissa. Uudistajia on aina liikkeellä ja hyvä niin. He ovat välttämättömyyksiä elämän rullaamisessa eteenpäin. Näinhän se oli luutnantti Kariluodonkin saamassa ohjeessa ”ei saa jäädä tuleen makaamaan!” Kuitenkin äkkinäinen ryntääminen voi koitua tuhoisaksi ja siitä tuonkin ohjeen antamisen yhteydessä tuli esimerkki. Asiat ja niiden toteutus voivat ja usein ajan myötä tulevatkin loppuun kalutuiksi ja tiensä päähän, mutta silloin on tarpeen taito- ja kestävyyslajina asioiden kehittämistehtävä, jossa aikalisä voi olla ja usein taitaa ollakin hyödyksi.

Entä jos todella on kyseessä loppuun kaluttu luu? Kyseessä on siten välttämättömyys tehdä jotakin. Mitä on tehtävä? Mietitäänpä tilannetta! Meillä saattaa olla kohtaloniskuna täysin uusi tilanne, joka on tullut vanhan rakenteen romahdettua. Se voi olla nyt edessä tämän poikkeuksellisen ajan erinäisten seurausten vuoksi. Se voi vaatia ns. tyhjästä nyhjäisemistä, josta on tosin vaikea mitään nyhjäistä, mutta jokseenkin tyhjyydenkin tilassa voi lähteä liikkeelle. Tosin onhan meillä vielä siinä olemassa tuo loppuun kaluttu luukin. Koira on esimerkillinen, että se voi vielä mennä tarkistamaan kaluamansa luunkin olisiko siihen jotakin jäänytkin.

Siispä mitä tehdään? Meillä on edessä mahdollinen tai mahdotonkin täysin tuntematon tulevaisuus. Pessimistinä tunnettua filosofi Arthur Schopenhauer (1788-1860) tulkiten meillä on tuon tulevaisuuden tutkimisen suhteen vaikea pulma. Mahdollista tulevaisuutta toimintamme osalta on turha tutkailla, koska sen me tunnemme. Miksi uhrata voimia jo tuntemamme asian suhteen? Mahdotonta ja täysin tuntematonta ei vastaavasti kannata tutkailla, sillä mitä mieltä on hukata voimia asiaan, jota ei voikaan tietää. Siispä homma jääköön tähän. Kuitenkin edellä ajateltu kaksi erististä puolta voisikin olla dialektisesti keskusteltavana ja näin tuo loppuun kaluttu luukin otetaan mukaan. Otsikossa oli kysymys ”muodonmuutos vaiko tilanteisuuteen harkittu siilaus?” ja oikeassa olemisen lähtökohdilla nämä molemmat kysymyksen puolet taitavat pitää paikkansa! Me tarvitaan nyt jos koskaan näissä yhteisissä toiminnoissamme taito- ja kestävyyslajin uudistajia, jotka menevät harkittu siilaus edellä. Näin syntyy myös kestäviä muotoja.

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

Mitä tehdä, kun virkahenkilön ja asiakkaan arvot törmäävät vastakkain? Entä miten suhtautua asiaan, kun ihminen haluaa toteuttaa jonkin asian ja virkahenkilön mielestä se on hänelle epäedullinen? Kysymys on myös siitä, missä valossa asia on epäedullinen? Onko se sitä euroissa vai olisiko asiakkaan itsemääräämisoikeuden valossa katsottava jotakin muuta kuten esimerkiksi asiakkaan henkiseltä kannalta asiaa? Miten on hoidettu virkahenkilön ja asiakkaan välinen vuorovaikutus? Onko käyty dialogia vai katsooko virkahenkilö asiaa vain omista arvoistaan käsin?Kumpi siinä on voitolla, asiakkaan vaiko viranomaisen näkemys? 

Me elämme hallinnon maailmassa hallintojen yhteiskunnassa, jossa on hallinto ja sillä hallintoalamaiset. Olisiko tälle hallintoalamaisuusajattelulle tarvetta saada muutosta? Sosiaali- ja terveyssektori on pyrkinyt kehittämään dialogisuuden suuntaan toimintaansa. Kasvatuksen kentällä on dialogipedagogiikan ja sosiaalipedagogiikan sovelluksia. Siis jotakin on ilmassa ja heikkoja sekä myös vahvistuneita signaaleja on havaittavissa. Siis toivoa on olemassa, mutta…

Yhteiskunnat ovat rakentuneet ihmiskunnan aamuhämäristä alistussuhteissa. Meikäläinen hallintomaailma on perustunut byrokratiateorian pohjalle alamaiskulttuurina. Herran kunnioitus on hallintoalamaisuudessa kaiken perusta. Vaikka emme haluaisikaan ”isä aurinkoisen” tasoista niin kuitenkin me kaivataan auktoriteettia ja näin vanha testamentillinen rukous ”anna meille kuningas” liikkuu piilotajuisesti mielissä. Näin myös lain toteutus kirjaimellisena lakihenkisyytenä toimii. Viranomaistoiminnoissa ”kävelevät lakikirjat” ovat ylimpinä arvostuksissa ja siihen on hallintoalamaisen tyytyminen. Hänen on nöyräasti joustettava omista arvoistaan ja itsemääräämisoikeuksistaan. Näin hänen on suostuttava viranomaisen sanelun edessä. Voisimmeko kenties ryhdistäytyä ja alkaa painottamaan arvolähtökohtiamme?

Byrokraatin ei pidä tuntea mitään empatiaa eikä hänen tarvitse edes yrittää ymmärtää asiakkaansa näkökulmaa asiaan. Hänhän toimii byrokratiakoneen osana. Heille hyvän toiminnan sisältönä on täydellisen hyvin raksuttava kone.  Edellä mainitut sosiaali- ja terveys sekä kasvatus ovat kehitelleet laatumittareita ja nostaneet laadullisuutta esiin. Siinä on mahdollisuus huomioida henkisiä ja erilaisia ei määrällisiä ihmisenä olemisen ja toimimisen tekijöitä. Tämä olkoon sitä toivoa herättävää kehityspiirrettä! Näissä laatukeskusteluissa ilmenee dialogisuus. Sen myötä joskus ehkä erinäisiin ihmisten hallinnollisiinkin kuvioihin tulee ihmisen itsemääräämisoikeuden ja asiuakkaan omien arvojen kunnioitusta – ehkä tai sittenkään ei!!! Toivottavasti kuitenkin ehkä!!!

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Kansalaistoiminnassa mukana olevana on lähes päivittäin käynyt mielessä, millähän konstilla selvitään eteenpäin ja mitenkähän muut rakentelevat kuvioitaan? Kysymys on ollut erityiseen akuutti nyt kolmisen kuukautta eikä rajoitusten purkamisesta huolimatta ole poistunut. Jatkona mielessä käy, onkohan olemassa jokin taikasana, jota voisi konkretisoida toiminnaksi? Viime päivien tapahtumissa ja niistä päätelmiä rakentelemalla on tullut huomanneeksi sen, että järjestöt ovat ketteriä toimijoita. Eri yhteisöissä ja verkostoissa on tilannetta otettu haltuun ketterän notkeasti. Erään hankkeen päättäjäisten yhteydessä saatoin vetovastuulliselle sanoa antaneeni heille kymmenen pistettä ja olisin siihen mukaan liittänyt papukaijamerkinkin, jos se olisi ollut käytettävissä. He olivat muuntaneet koko toimintansa lähes siitä vaan uuteen kuosiin.

Sinänsä uusien toimintatapojen ja palvelumuotojen kehittäminen on osa järjestöjen perusarkea, mutta se vaatii kuitenkin erinäisiä yksittäisiä ja yhteisiä pähkäilyjä ja aikaa vieviä erinäisiä ns. hallintorutiineja. Poikkeusoloissa joustavuuden arvo korostuu, kun tilanteisuus vaatii ketteryyttä ja nopeaa reagointia. Hallintobyrokratiassa voidaan etsiä suorempia säädösten sisään mahtuvia polkuja. Muutamassa palaverissa on ollut jotakin sykähdyttävää, kun on kuullut, miten maaliskuun puolivälissä ovien sulkemisen ja normaalin menon pysäyttämisen tilanteessa koneisto käynnistettiin ketterästi uudella sopivalla vauhdilla ja sisällöllä.

Miten normaaliin siirtyminen onnistuu?

Poikkeusajan päättymistä seuraa luonnollisesti paluu normaaliin. Herääkin kysymys, mitä tämä normaali onkaan? Onko se paluu niihin telineisiin, joissa oltiin vai onkohan jotakin tullut uutta tai jotakin kenties jääkin sivuun entisestä? Kaikitenkin järjestötoiminta on normalisoitumassa, mutta miten? Entä jos se normalisoituukin uuteen normaaliin? Tunnettu ja yleisestikin myönnetty tosiasia on, että perinteinen järjestötoiminta on ollut jo jonkin aikaa osittaisessa murroksessa. Se on ollut esillä järjestöjen strategiatyössä ja on myös yhteisten toimintojen säädösten uudistamishankkeen yhtenä perusteena. Arkitoiminnoissakin monet perinteiset pitkään toimineet järjestöt ovat huomanneet, että toimintatavat kaipaavat päivitystä jatkuvuuden takaamiseksi.

Millaisia mietteitä poikkeusajasta toimijoilla nouseekaan? Niitä kannattaa kysellä ja ottaa työlistalle niistä löytyviä sekä heikkoja että vahvoja sunnannäyttöjä. Ennen kaikkia on syytä tarkkailla millaisilla toimintalogiikoilla ihmiset ovat mukana? Toimintalogiikan muutossuunta taitaa olla aiempaa digitaalisempi ja osittain myös toiminnallisempi. Mukaan ei tulla niinkään päästäkseen hallituksen jäseneksi tai joksikin tietyksi pitkän ajan toimihenkilöksi, vaan johonkin tärkeäksi koettuun toimintaan ehkä määräajaksi joko lyhytaikaiseksi tai tietyn tärkeän asian toteuttamisen ajaksi.

Järjestökenttä on liikkeessä ja sitä se liikkuu moneen suuntaan. Näin monimuotoisuus, ketteryys tilanteisuuden huomiointiin ja uudistuminen ovat avaimia, joille tämä poikkeusaika antoi pontta. Järjestötoiminta elää kohti uutta aikaa ja siinä onkin haastetta. Uudistustarve ei ole yhtäläinen vaan se on järjestö- ja yhdistyskohtainen. Siitä voitaneen käyttää vaikkapa termiä yksilöllistynyt yhteistoiminnallisuus. Joillekin digitaalisuus ja ketterät joustavat toimintatavat ovat itsestään selvyys, mutta on paljon toimijoita, jotka kaipaavat tiettyä jopa kaavamaista järjestelmällisyyttä. Jotkut pystyvät ihan hyvin jatkamaan periaatteella tämä on ollut meidän tapamme toimia ja näin me teemme edelleenkin. Erityinen ongelma on niillä yhteisöillä, jotka kamppailevat hiipuvan tulevaisuuden puristuksessa.

Miten nyt käy ”vanhan liiton” toimintamalliin kasvaneen järjestötoimijan? Kysymys on lopulta siitä, kyetäänkö sopeutumaan toisenlaisen uuden ajan maailman menoon, joka on joustava ketterästi tilanteisiin tarttuvaa kansalaistoimintaa? Siinä on nopeutettava kävelyään ja väliin ehkä otettava juoksuaskeleitakin pysyäkseen mukana. Tämä on vääjäämättä tulossa perinteisen järjestötoiminnan rinnalle tai jo on ehkä porstuassa. Kehitystä vievät sekä sosiokulttuuriset muutokset että internetin vaikutus. Ihmisten sitoutuminen ja kiinnittyminen yhteen järjestöön tai organisaatioon on löystynyt. Ihmiset eivät luovuta enää itseään voimavaroineen yhtä herkästi ja pitkäaikaisesti yhdelle yhdistykselle tai toimijalle. Ihmiset ja asiat ovat jatkuvassa liikkeessä ja näin kansalaistoiminnassa korostuu yksittäisten tapahtumien ja aiheiden poimiminen oman kiinnostuksen, aikataulun ja elämäntilanteen mukaan.

Siis miten nyt käy yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden johonkin? Osallisuudesta tulee ajasta ja paikasta riippumatonta. Se on aiempaa lyhytjänteisempää ja kampanjakeskeisempää sekä verkon myötä nopeatempoisempaa ja monimuotoisempaa. Se on joko jo siirtynyt tai siirtymässä perinteisestä järjestöorganisaatiomallista dynaamiseen ja lyhytjänteiseen, projektimaiseen toimintaan, jota tehdään yhä useammin myös verkossa. Kevyt- ja peukutusaktivismi rakentuvat enemmän verkossa näkymiseen kuin perinteisissä yhdistysrakenteissa näkymiseen. Hierarkioissa askartelu ei taida enää kiinnostaa aiempaan tapaan.

Kuinka meille vanhoille käykään?

Ehkä voisi heittää jossakin viisussa toistuvan, näinkö meille aina täällä käy, käy… Näin nousee sosiaalinen kysymys tarpeettoman ihmisen tarkoituksettomuudesta. Siten kaavioiden rakenteluun tottunut ja järjestökoneistojen rattaissa seikkaillut ja niitä pyöritellyt voisikin kysyä, mitä virkaa enää tässä meikäläisellä onkaan tai siis eipä sitä taida ollakaan. Siis takanako on vain loistava tulevaisuus? Kuva ei sittenkään ole näin lohduton. Se on mahdollisuuksien moniulotteinen avaruus, mutta… Tämä mutta onkin sudenkuoppa, johon on uhka suistua, jos liikkuu asenteella, onhan se tietystikin tuo kaikki tottakin, mutta enpä nyt tuossa välitä, olkoon! Tämän kaltaisten asenteiden torjuminen on nyt välttämättömyys ja nähdä edessä oleva uusi normaali avarana mahdollisuuksien areenana.

Kirjoita kommentti (5 kommenttia)

Elämän kulussa on tullut kokeneeksi otsikossa mainitun ”Siperia opettaa” todellisuuden sekä arkitoiminnoissa että harrastusten kentällä. Tuo todellisuus on vahvistunut sekä opintotoiminnan että järjestö- ja vapaaehtoiskentän kuvioista. Katsoin Tampereen yliopiston rekisteriäni ja siellä olevia opintopisteitä. Kaikki ovat hankittu etäopiskeluna. Ainoa täysin paikalla olemista on ensimmäinen 1967 aikaansaatu tutkinto, joka oli myös ”porvarillisen” virkauran mahdollistaja, mutta se ei tuntenut opintopisteitä. Palailin sinne kokeiluna nyt kevätkaudella ja aloitin sen perinteiseen tapaan piipahtelemalla tarvittaessa parin kuukauden ajan kunnes kaikki siirtyi verkkoon. ”Siperian opetuksiin” tuli lisäpointti omine hämminkeineen!

Toteamus onkin koronavirus vieraanani ja siinäkös sitten tuon vieraan kotoutat! Kaikki aiempikin on vaatinut väliin voimia koettelevasti resilienssin mukaisia sopeutumisia. Ihminen on ominaispiirteiltään resilientti olio, mikä tarkoittaa sinnikkyyttä ja sopeutumiskykyä kulloisenkin tilanteisuuden mukaisesti. Ihmisellä on olemassa tahto tarkoitukseen päästäkseen eteenpäin, joskin se voi olla hukassa. Erityisen pulmallista on kun tilanne on täysin odottamaton ”musta joutsen ilmiön” muodossa. Esimerkiksi maailman yhteiskunnan ennakoinnissa on globaaleja havaittavia megatrendejä, joilla voi ennakoida tulevaisuutta. Vaikeuksia syntyy koronaviruksen kaltaisten ilmiöiden kanssa. Tämän vieraan ”kotouttaminen” on sitten oma lukunsa.

Tavalla tai toisella koronavirus on ollut yleinen ja yhtäläinen kaikille aivan kuten on vaalien äänioikeus meillä, mutta jokainen suhtautuu siihen omalla tavallaan. Tuo vieras tosin kohtelee hyvin eri tavoin valikoimalla erityisyyksiä eri yksilöihin ja epätasa-arvoisuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia kohdennuksissaan myös yhteisöihin. Koronaviruksen epidemian kehityttyä pandemiaksi siitä tuli maailman yhteiskuntakysymys. Pandemia tarkoittaa maailmanlaajuisesti levinnyttä epidemiaa. Pandemia tulee kreikan sanoista ”pan” eli kaikki ja ”demos” eli ihmiset. Siis se kohtaa kaikki ihmiset. Maailmanyhteiskunta ajattelua on sovellettu talouselämän globaalin taantuman käsittelyssä. Jollakin tavalla tämä esiintyy pandemian kohdalla sen hallinnan sääntelyn yrityksissä mm Maailman terveysjärjestö WHO;n kautta. Senhän USA:n presidentti Trump on ehtinyt määritellä jo yhteiseksi syntipukiksi tässä jutussa.

Miksi otin tuon kaiken kattavan näkökulman esiin? Se on siksi, että vaikka asioita katsottaisiin maailman yhteiskuntanäkemyksellä, niin sittenkin kaikki käytännön arki tapahtuu ruohonjuuritasolla sekä kansallisina että paikallisina niin kuntakohtaisina kuin myös kuntien kylillä ja aitovierilläkin. Laman ja taloustaantuman kotouttamiset ovat monelta kantilta eri asia kuin tämän nyt olevan koronaviruksen aikaansaaman ilmiön kanssa eläminen, mutta on niillä yhteistäkin. Kulttuuri- ja liikuntakentältä on kuulunut varoituksia, joita on myös vähätelty. Sen myötä on vaarana sulkea silmät ja näin työntää sivuun ne heijastusvaikutukset, jotka siitä seuraavat. Jokaisen toimijan on tarpeen iskeä tajuntaansa maailman kompleksisuus, jossa heijastusvaikutukset ovat myös moninaiset.

Monen toimijan edessä on karu arki. Joitakin asioita on laitettava uuteen kuosiin, joitakin on käynnistettävä ikään kuin oltaisiin alkutekijöissään, toimijoita on poistunut kuvioista, kuntien talous sakkaa eikä sieltä ole apuja luvassa vaikka tahtoakin olisi ja valtakunnalliset tukijärjestelmät voivat olla muutoksessa jne asiavyyhtinippu ratkottavana. Kuvaava on Satakunnan Kansan juttu Karviasta 27.4. ”Kulttuuriyhdistykset vaarassa koronan keskellä” (Esko Haarni). Vielä puoli vuotta sitten kaikki näytti hyvältä. Nyt ollaan tosipaikan edessä. Jutussa on viesti: ”Karviassa toivoa ei ole menetetty, vaikka poikkeustila koettelee yhdistyksiä.” Tuon sanoman tulkintani on sitä, mitä itsekin haluan näinä ankeina aikoina eli pidetään toivo yllä, mutta ollaan toiveissa realisteja. Ei ryhdytä kirmaamaan yli-intoa täynnä porttien avauduttua, sillä siitä voi seurata vaikeasti ylitettävä pettymys. Siperia on opettanut paljon ja korona poikkeustila noita opetuksia vahvistanut!

Kirjoita kommentti (5 kommenttia)

Olipa aamuyön painajaista kerrakseen! Olin tekemässä ennätyshyppyä, todellista digiloikkaa kansakunnan yhteisenä suurena loikkana. Olin tämän jutun kirjoittamista pääsiäistä edeltävänä viikkona useana päivänä verkkokoulutuksissa ja pysyinkin mukana melkein loppuun saakka, kunnes viimeisessä lensin ulos. Menin kuten pitikin muodostettuun ryhmään ja olin hetken aikaa, kunnes päätin lähteä pois. Tuloksena ulos joutuminen, kun en osannutkaan digipolkua takaisin. Tuli siinä mieleen, että olenkohan yksi pudokkaista vai jatkanko tahimista. No, sama tilanne oli ollut vuoden alussa, kun värväydyin takaisin yhteen yhteisöön, jonne oli oikeudet, mutta kahteen vuoteen en ollut siellä lainkaan. Oivalsin, että etsivä löytää ja Iso Kirja lohduttaa "kolkuttavalle avataan!" Miettimään tämä kaikkineen pisti! Lähdinpä siitä ulos kävelylenkille. Lenkki oli 2,31 km ja aika 39:53, mikä olikin kyseisen lenkin henkilökohtainen ennätys.

Mitäkö peripateettinen aavemaisen hiljaisella kylätiellä tallustelu tuotti? Totesin, että saatan tulla ajoittain pudokkaaksi, jota yritän sisukkaasti torjua. Siis en suostu digisyrjäytymiseen, mutta koen olevani ainakin jossakin määrin digiyksinäinen. Minulla on verkossa kavereita melko paljon ja myös kontakteja, mutta olen sittenkin tämän verkkoelämän yksinäinen. Siis sitä olen, kun pitää aina tukeutua ”etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan!” Siis puuttuu se kaveri, joka pystyy hetimiten neuvomaan, kun olen lentänyt jostakin systeemistä ulos. Näitä kanssakulkijoita on paljon ja joku voisi tuon uloslentämisen myötä pistää laitteensa kiinni ja äärimmillään ajatella ”kiitti, mulle riitti!”

Yksinäisyyden olemus on moninainen. Se unohtuu, kun tarjotaan patenttilääkkeitä. Jo yksikin kaveri on avuksi, mutta patenttia ei sillekään ajatukselle ole syytä myöntää. Myöskään yli 3000 tai vaikkapa 4999 some kaveria ei takaa yksinäisyyden poissaoloa. Kohtaamattomuus voi olla edelleenkin todellisuutta. Digiyksinäisyys on jotakin sellaista, että digimaailmassa haluaa liikkua, mutta siihen ei ole mahdollisuuksia tai ne ovat rajalliset ja tapahtuu ulosjäämisiä. Paljon puhutaan minun ikäluokkani ihmisten pitämisessä pelissä mukana digimaailmassakin ja hyvä niin, mutta… Suomi on tavoitellut ja kehuskellutkin onnistumisellaan suuressa loikassa digimaailmaan. Se pitääkin merkittäviltä osin paikkansa, mutta silloin unohtuu se osa, joka ei pysy vauhdissa mukana. Nyt tulee osittain ja saattaa tulla pudokkaiksi luettaviakin tapauksia kouluopetuksen ollessa etäopetusta. Hyvä opettajakunta on tehnyt mahtavaa tulosta, mutta ylettyykö se heikoimpaan lenkkiin saakka? Pelättävissä on, että saavutettavuus jää vajaaksi. Kansalaistoiminnot ovat siirtymässä digimaailmaan. Miten onkaan saavutettavuuden, tasapuolisuuden ym. laita?

Yksinäisyys ei katso ikää eikä ehkä säätyäkään. Se läpäisee koko väestön. Digiyksinäisyys taitaa kohdentua omalla erityisellä tavallaan, sillä sen torjumiseen tarvitaan yksilökohtaisten edellytysten ohella muutakin. Suuri loikka digitaalimaailmaan tuotti kaiken kattavan vastauksen ”hoidetaan asiat verkossa!” On syytä muistaa, että digitalisoituminen ei korvaa todellista ystävää. Tähän pätee mietelause: ”Uskollisen ystävän näkeminen rinnallaan vastoinkäymisen hetkellä tuottaa enemmän mielihyvää, kuin kirkas taivas merimiehille.” Jatketaan edelleen digitalisateenkaaren päässä olevan aarteen tavoittelua, mutta muistetaan samalla sekin, että vanhanaikaisenkaan sateenkaaren päässä ei välttämättä ollutkaan mitään aarretta eikä sitä välttämättä ole tämän uudenkaan päässä. Me kaikki alamme olla valjastetut toimimaan tätä ajatellen, niin siinäpä on varmaankin oltava mukana. Tässä vauhdissa on hyvä muistaa periaate ”kaveria ei jätetä!” Jos yhteinen tahtotila puuttuu niin tuo voikin kääntyä suunnaksi ”kaverille ei jätetä!” Siten onkin paikallaan ottaa esiin kysymys, kuinka torjumme digiyksinäisyyden uhkat. En siis ole näitä digitalisaation asioiden vastainen, sillä se on ihan hyvä renki ja oli tätäkin kirjoittaessa, mutta kun se asettuu isännäksi, niin saatan ajautua pudokkaaksi ja näin päätyä digiyksinäisyyteen.

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

Muistelen joskus olleen Suonenjoelle tullessa kyltin, jossa luki vapaasti muistellen ”hengähä tok kohta on Suonenjok!” Nyt sekä meidät yksilöinä että yhteisöinä koko Suomi mukaan lukien on idän ”lahjana” tulleen koronaviruksen toimesta pysäytetty. Tuo äkkipysäyttäminen tekee hektiseen elämäntapaan tottuneelle kipeää. Tilanne on pelin tuoksinassa tuttua, johon voi useissa joukkuepeleissä pyytää aikalisän. Kun hommat huokuvat yli äyräiden, siihen on paikallaan ottaa aikalisä eli tauko, jona aikana voidaan hakea suuntaa eteenpäin. Nyt näyttää joissakin hankkeissa eri puolilla maata tulleen käyttöön tuo urheilukentiltä tuttu käsite. Pysähtyminen on välttämättömyys siksikin, että tämän poikkeustilan jälkitilat ovat hämärän peitossa suurimmalta osalta. Jonkin verran näyttää lääketieteen puolella olevan pohdintoja jälkitautien mahdollisuuksista, mutta ei sielläkään kunnon käsitystä asiaan näytä olevan.

Täältä sivuraiteelta katsottuna on juuri tänään pääsiäismaanantaina noussut tunne ”olen kauhiast hämmästyny” yhteiskuntamme tilasta tässä pysäyttämisen olemisessa. Kieltämättä ensi sijainen tehtävä on ratkoa vastassa ollut vihollinen ja torjua sitä. Torjuntataistelussa aina joudutaan tilanteeseen, jossa taistelun hävinneenä lähdetään vetäytymään tai hyökkääjän torjumisessa onnistutaan ja jos ei onnistuttu vielä voittoon saakka, niin joudutaan asemasotavaiheeseen. Se on eräänlainen aikalisä ja sitähän tässä on haettukin. Tämän saadun aikalisän aikana on sitten mietittävänä myös, mitä tehdään rauhan aikana. Mistä olinkaan hämmästynyt? Se liittyy sosiaalisen elämän kenttään.

Kaikella ystävyydellä ja rakkaudella sosiaalitieteiden suuntaan olen aistinut sosiaalitieteilijöiden olleen jokseenkin hiiren hiljaisia. Sosiaalietiikan suunnalta olen nähnyt joitakin kommentteja. Jälkitilassa on sosiaalikentällä seurauksia, jotka saattavat olla jopa lääketieteen aluetta vakavampia, ehkä tai toivottavasti kummallakin selvitään mahdollisimman pienin kolhuin. Siksi olen sekä itse henkilökohtaisesti ottamassa aikalisän tulevaan ja ymmärrän kuntakentän toiveita aikalisästä uudistusten osalta. Tunnettu valtiomiehen viisaus pätee edelleen eli viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen ja sitä varten pelikentillä käytetään aikalisää.

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Jatkan edellisen tekstin teemaa, joten kyselen, mitä lieneekään tulossa? Läntisen maailman ajanlaskussa tehtiin aikoinaan virhe, kun se aloitettiin ykkösellä, koska roomalaiset eivät tunteneet nollaa. Minäkin aloitan nyt ykkösestä vaikka tunnenkin nollan. Siis mitä on elämä vuonna 1jkv eli vuonna 2021jkr. Tuo vuonna 1 jälkeen korona viruksen maailma ja elämä siinä maailmassa on erilaista kuin oli vuonna 2019 jälkeen Kristuksen. Tämä on vääjäämätön tosiasia riippumatta, missä elämisen maailmassa meistä itsekukin elelee. Työelämä on mennyt uusiksi, sillä työn haasteet ovat toisia, talouden haasteet ovat oma lukunsa, johon vastauksiaan antavat omalla tavallaan menneen maailman viisaat Adam Smithistä, ”parta Kalle” Marxista viime aikojen nobelisteihin kukin ja kunkin seuraajat omilla vastauksillaan, mutta… Pystyykö kukaan antamaan kovinkaan yleispäteviä viisauksia, tuskinpa! Siitäkin huolimatta ihmisten elämä jatkuu, johon viittaa vaikkapa sekin useinkin käyttämäni Lutherin niskoille laitettu omenapuuvertaus. Siis vaikka tietäisin, että vuonna 1jkv tulee maailmanloppu, niin siitäkin huolimatta tänään tai luonnon sen salliessa istuttaisin sen puun, minkä tuo istutuspaikka tarvitsee.

Miksi pähkin tätä ikuisuusprobleemaa? Onkohan siinä mitään järjen häivääkään? No, ei meikäläisen jonkin verran joskus tulevaisuudentutkimustakin opiskelleena kylläkään taida olla, mutta sittenkin… Minusta on parempi, että me itsekukin omissa askareissamme ryhdymme mietiskelemään sitäkin, millaisesta maailmasta me nyt olemme erkaantumassa? Nimittäin tosiasia on, että elämä vuonna 1jkv on muuta kuin se oli. Siksi halutessamme edes hiukkasen olla siinä mukana, meidän on opeteltava uudenlaisia tapoja toimia. Tällä haluan aktivoida kutakin tulemaan ulos elämään niine mahdollisuuksineen, jotka meillä ovat olemassa. Käpertyminen johtaa vääjäämättä ulos jäämiseen. Kaiken aikaa on kuitenkin muistettava meidän itsekunkin tilanteisuus. Suuri yhteiskunnallinen kysymys onkin, miten pidämme heikommassa hapessa kulkevat jotenkin mukana pelissä? Meille eri asioissa toimiville on kullekin omat haasteemme ja niihin vastaamisen aika on kohta käsillä. Pidetään yhteyksiä yllä!

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)