etusivuotsikko2

Viime aikoina on päälle iskenyt mielipidettä vaativia kysymyksiä kuten suhtautuminen Natoon ja Venäjään. ”Suomettumiseen” kouluttautunut mieli on ahdistunut, kun ei ole ollut varaa erehtymiseen eikä liioin epävarmuuskaan ole suotavaa. On vain heilutettava oikeaa lippua. Siis oltava totuuden asialla. Kaikkineen kysymys totuudesta on pelottavan suloinen asia, jolloin oikealla tiellä oleminen onkin yksinkertaisen helppoa eikös vaan! Toisaalta se taitaa historiankin valossa olla jopa mahdotonta. Vuosien takaa vuodelta 2006 tuli vastaan esitelmäni yliopiston Gadamer työseminaarista. Siinä oli aiheena totuus ja mukana kohta, jossa oli viittaus ”mikä on totuus?” Tätä kysyi Pontius Pilatuskin parituhatta vuotta sitten.

Kysymys on myös siitä, mikä on todellinen totuus jostakin ja mitä ovat tosiasiat, joilla jokin näkemys on perusteltu. Totuuden perinteinen koulukirjamäärittely on niin, että totuus on hyvin perusteltu tosi uskomus. Siis se, että uskon Venäjän hyökänneen Ukrainaan perustuu siihen, että olen nähnyt TV uutisista uutisoinnin, että presidentti Putin kertoo tänään tehneensä päätöksen käynnistää sotilasoperaation Ukrainaan. Hän ei kylläkään kerro hyökkäyksestä eikä sodasta, mutta jälki osoittaa sitä. Sen sijaan en ole nähnyt yhtäkään amerikkalaista siellä pyssyn kanssa eli näin en luota niihin väitteisiin, että amerikkalaiset olisivat nuo toimet tehneet. Totuuteen liittyy myös tekijän syyllisyys. Kenen syytä tuo kaikki onkaan?

Syyllinen ei liene ainakaan Kekkonen. Tuolloin 2006 oli kyseessä jokin asia ja kyseltiin kenen onkaan syy, mutta syyllistä ei löydetty. Lauri vetäjänä veti hihasta, se täytyy olla Kekkonen ja niin päästiin eteenpäin. Tieto-opillisesti lausuma, joka vastaa todellisuutta, on totta. Nyt heitellään näitä lausumia julistuksen omaisesti niin Natosta kuin Ukrainasta vertaamatta todellisuuteen. Jos olet siitä eri linjalla, tulee ”etkö nyt tuota ymmärrä…” Eipä sen puoleen, kun ei ole tullut ymmärrettyä, niin siitä vaan kaveruus poikki. Minä itse olen luvannut pitää kaveruudet yllä ja olla vaihtamatta kadun toiselle puolelle jos tullaan vastakkain. Meidän tavallisten ihmisten ei tarvitse kantaa vastuuta niin isoista asioista kuin maailman mahtajien. Emmehän me kykene tekemään niin suuria pahuuksia kuin mahtavat. Vihamme kohdistuu, joita emme edes tunne ja jotka eivät ole meille mitään pahaa tehneet. Elämme outoja aikoja, vieraita teitä, luulen syliin ryntäävän perkeleitä, mutta selvin päin ne ovatkin lopulta enkeleitä.

Ikävä piirre on ollut erityisesti somen piirissä henkilöön kohdistuneet tökkimiset, joissa on ilmennyt ”iso veli ohjaa” orwellimaisia piirteitä. Niissä ei ole tajuttu puolin eikä toisinkaan mielipiteiden vapautta. Mustavalkolinja on hallinnut. Kysymys on ollut lukkoon lyödyistä omiin uskomuksiin perustuvista jutuista. Tosin on ihan aitoakin dialogia analyyttisillä perusteilla. Poliittisella kentällä oli joidenkin puolueiden päätökset Natosta kielteiset ja luonnollisesti jotkut aktiivit olivat liikkeellä sen perusteella. Itselleni esitetyt piikit ja kaveruuksien katkaisemiset ovat ok sillä kaveruus on oman vapaan valinnan asia. Kenenkään ei ole pakko lukea kannanottojani ja some jakojani. Tosin jos vahingossa törmää, niin senhän voi sivuuttaa. Perusteltuja vastaväitteitä on aina esitettävissä. Epätietoisuuden vallitessa on paikallaan tuntea itsemyötätuntoa ymmärryksellä, sillä tämän ajan kysymykset ovat siinä määrin monimutkaisia, että niiden ymmärtämisen vaikeus on hyväksyttävissä. Moni asioita laajasti seurannutkin on avoimesti myöntänyt epätietoisuuden. Mennyt maailma on takana ja nykyisen todellisuus on tässä. Totuus on pelottavan hienon kevyt asia epävarmuuksineen.

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Se on sitten menoksi! Vai onko sittenkään? Poikkeusaika murtaa sekä fyysisten yleisten että ihmisten mielen totuttuja rakenteita. Kaikki ei ole kuin ennen. Ollaan oudossa tilanteessa. Siinä sitten saatetaan ajatella mielensä pahoittajan tapaan sitäkin, että ennen kaikki oli paremmin. Meillä itse kullakin on oma uskomusjärjestelmämme, joka voi olla tukipilari, mutta se voi olla myös haitallinen muuttumattomuuden tilaan naulattuna. Uskomukset voivat tukkia elämänvoiman virtausta sekä olla todellisuutta vääristäviä filttereitä. Uskomukset tukevat ja pökkäävät mielen liikkeitä käyntiin. Ne voivat lähteä jopa hillumaan vaikeasti hallittavana. Ollako vai eikö olla, on siten klassinen joko tai ristiriita. Ahdistava epätietoisuus on saapunut luokseni aiemman ehkä kohtuullisen tasapainon tilalle!

Usko ja uskossa oleminen on itseasiassa melko hankala juttu, jos se on sisäistetty ahtaasti. Johonkin me uskomme aina vaikkapa kuten Nätti Jussi Lapin savotassa. Aikoinaan savotoilla liikkui savottapappeja, joka oli tullut kämpälle. Pappi kysyi, kukas täällä on jo uskossa? Jätkien keskuudessa syntyy kiusallinen hiljaisuus. Nätti Jussi tilanteisuuden hallitsijana purkaa hiljaisuuden nostamalla kouransa ja sanomalla kuuluvasti ”Minä!” Pappi kehottaa todistamaan. Nätti Jussi toteaa: ”Minä olen siinä uskossa, että leipä on näläkään hyvää!”

Korona-aika teki omat murtoliikkeensä totuttuihin tapoihin. Jälki on sekä hyvässä että vähemmän hyvässä sekä lupaava että pelottavakin. Pelkotilaan ei sittenkään ole aihetta, sillä paluu hallittuun olemiseen on löydettävissä. Nurkkiinsa käpertyneitä kuitenkin on ja siellä joillekin voivat ”seinät alkaa kaatuilla päälle!” Ahdistus itsensä kanssa heijastuu myös helposti muihin suhteisiin. Viime aikojen maailmanpoliittiset kysymykset saattavat myös tulla kuvaan mukaan. Siinä voi olla ja usein onkin aiemmin opitut suhtautumistavat, jotka ovat muodostuneet jopa lukituiksi omaan mieleen. Oma arvojärjestelmä lukittuna estää näkemästä ilmiöiden todellista sisältöä. Jälleen on syntymässä tilanne, entäs nyt, kun tökki! Tarvitaan tahdon voimaa ja hyväksi voi olla  ystävän pökkäys ”se on sitten menoksi!”

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

Arvot eivät ole vain sanahelinää vaan ne muodostavat ihmisen toiminnan karttalehden. Tosin kaikkia arvojaan ei aina voi joka tilanteessa noudattaa aivan täysin ja siksi on tilanteita arvioitavana, onko jokin juttu arvojeni mukaista. Joskus saattaa hieman eksyä, mutta arvojen tehtävä on palauttaa takaisin arvoiselleen tielle. Näin arvojen kautta tarkastellaan mahdollisia reittien tienviittoja ja tehdään ratkaisuja mille polulle lähdetään.

Pari vuotta on kärvistelty outojen tunnelmien kanssa ja siinä väliin ollut esillä heittää rukkaset naulaan ja todeta, se oli sitten tässä! On selvää, että koronavirus on vaikuttanut ennen näkemättömällä tavalla organisaatioiden toimintaan ja pakottanut muuttamaan sekä työhön että muuhun elämään liittyviä odotuksia ja toimintatapoja. Ikävystyminen ja kärvistelyn tuoma mahdollinen tuskastuminen on inhimillisesti ymmärrettävää. Joissakin tilanteissa on ollut voittamattomia esteitä, mikä on nostanut vaihtoehtoina sekä luovuttamisen että kun tuota polkua ei kyetä jatkamaan, niin palataanpa hiukan taaksepäin, josko sieltä löytyisi jokin vaihtoehtoinen reitti.

”Mailma muuttuu” on tunnettu lausahdus kansalliskirjallisuudessamme. Toinen tunnettu ohje on ”ei saa jäädä tuleen makaamaan” eli on jatkettava kaikesta huolimatta. Elämä kysyy, entäs nyt tässä ja nyt? Onko arvoistani jäädä ”tuleen makaamaan” vai onko arvoperustaista merkityksellisyyttä tehdä se, mikä juuri tässä ja nyt on toteutettavissa. Josko sittenkin voisi lisätä todennäköisyyttä kokea elämäänsä merkitykselliseksi, kun aluksi miettisi, mikä on innostavaa, kiinnostavaa ja arvokasta sekä tämän jälkeen sitä, miten voi palvella muita ih­misiä ja tehdä ympäristöstään paremman paikan.

Toivoa on aina olemassa. Myös toivonsa menettänyt nähdessään pienenkin valonpisaran voi havahtua näkemään uutta toivoa. Se ei ole epärealistista unelmointia vaan todellisia pyrkimyksiä parempaa kohti. Vaikka sotakuvat ovat traagisia, niin toivo on mukana siinäkin, kun äiti pieni lapsi sylissään pakenee tietämättä liioin mitään, mitä seuraavassa mutkassa kohtaa. Epävarmuuteen lähti aikoinaan omakin äiti evakkomatkalle ummikkona ruotsinkieliselle alueelle pikku poika sylissään.

Meillä itse kullakin on elämän kulussa ja ehkä tänäänkin vastoinkäymisiä ja on voinut omien arjen juttujen toteuttamiseen tulla vaikeuksia, mutta sittenkin on riittävän hyvä meno omien arvojen perustalta niillä mahdollisuuksilla, jotka ovat tarjolla. Jokainen on kokenut senkin, että elämä antoi mutta myös vaati veronsa. Porilaisena taidan kuulua maailman onnellisimpiin, sillä onhan Pori vahvistettu Suomen onnellisimpiin kuuluvaksi kaupungiksi ja koska Suomi on maana onnellisin, niin kyllähän looginen päätelmä on, että meikäläisen on oltava onnellinen. Onnea on, että voi toimia arvojensa mukaisesti rajoitetuilla mahdollisuuksillakin ja löytää merkityksellisyyttä elämäänsä.

Kiinnostava kysymys on, miten koronavirus haastaa onnellisuuden peruspremissit. Markku Ojanen kuvaa asiaa: ”Kun ihminen on onnellinen, hänen ei tarvitse muistella “vanhaa hyvää aikaa” eikä ajatella, että tulevaisuus tuo jotakin parempaa. Hän on tyytyväinen, kiitollinen ja iloinen siitä, mitä elämä antaa juuri tällä hetkellä …. Onnellinen kokee, että elämä on antanut paljon enemmän myönteisiä kuin kielteisiä asioita, joista hän on kiitollinen. Hän on oppinut, että kyse on myös yhteisestä onnesta, sillä yhdessä toisiamme huomioiden voimme kukoistaa ja kokea elämämme mielekkääksi.”

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Miten toimia epätietoisuuden vallitessa kohdalle tulevassa asiassa, jolle ei ole yksiselitteistä mallia tarjolla? Jos et asialle voi tehdä yhtään mitään, niin omaa suhtautumistapaasi voit tarkistaa! Tämä on sovellus Viktor E Franklin ajattelusta. Otsikon antaa valua ajatus on jäänyt soimaan päässäni hamasta menneisyydestä vuosikymmenten takaa silloin vielä ilmestyneestä Hämeen Yhteistyö lehdestä. Siinä toimittaja oli Velkualla kaverinsa luona kalastamassa ja laskemassa verkkoja mereen kovassa tuulessa. Veneen pitäminen ei ollut helppoa ja kaveri verkkoja mättämässä mereen antoi veneen pito-ohjeita. Ohje oli, että ota nyt sitten sellainen koivistolainen ote. Kaveri kysyy, jaa miten? Verkkojen laskija hihkaisee ”antaa valua!” Jotenkin tämä on jäänyt itsellekin Mauno Koiviston hyväksi kuvaksi tilannekohtaisesta asennoitumisesta.

Viime viikolla jätin yhden parhaista tämän kevään kokemuksista taakseni. Olin sattumalta ilmoittautunut yhdelle verkkokurssille ja kun sinne kutsuttiin, menin mukaan. Kysymys oli yleisötyön toteutuksesta. Vaikka tänä pääsiäisenä en ole käynyt yhtään missään, vaan ollut näiden koneitteni seurassa, niin sittenkin olen ollut yhteydessä moneen suuntaan. Loppuviikolla katsotaan muutamaa lähiajan juttua, tehdäänkö jotakin vai? Valinta oli alun alkaen kaikkien juttujen siirtäminen joko historiaan tai telakalle odottamaan päivää parempaa, jota ei välttämättä tule koskaan.

Ehdotus kuitenkin nyt on, että jotakin tehtäisiin. Sanoin tuon edellä mainitun kurssin viimeisessä keskustelussa kuulumisistani, että se on kyllä lainatakseni yhtä edesmennyttä karismaattista henkilöä ”olematonta meininkiä” mutta senkin toteuttaminen voinee koitua hyvinkin merkitykselliseksi. Tekona tekemättä jättäminenkin on nimittäin teko. Tämä ”olematon meininki” on myös koivistolaisuutta, mutta eri Koiviston kuin edellä mainittu. Molemmista kuitenkin heijastuu ajatus siitä, että tilanteen mukaan on viisasta edetä eikä ryhtyä hakkaamaan päätään edessä olevaan esteeseen. Vapaaehtoistoimijalla tämä on hyvä muistaa, sillä heitä saatetaan ylivastuuttaa.

En ole kokenut verkkojen laskua merellä, mutta sisävesillä kylläkin lapsuudessa ja siinäkin tarvittiin  ”antaa valua!” taitoa. Jos näyttää siltä, että raja on tulossa, niin on oikeutettua antaa valua!  Tehdään se, mikä on riittävän hyvä! Se tarkoitt5aa myös sitä, että ketään ei vastuuteta yli voimien eikä edes äärirajoille. Tehdessäni mahdollisesta toteutuksesta paperille juttua, tuli vastaan kysymys ammatillisten ja vapaaehtoistoimijoiden keskinäisestä työnjaosta. Siinä ollaan vapaaehtoisten vastuuttamisen kanssa  tekemisissä. Saattaa käydä niin, että jollekin vapaaehtoistaholle määrittyy jokin tietty tehtävä ja sille vastuullinen henkilö. Hän saattaakin jäädä kuin nalli kalliolle yksin koiko jutun kanssa. Verkkoja voi laskea yksinkin, mutta kaveri jo heikommassakin tuulessa on tärkeä apu. Vapaaehtoisuus koostuu sanoista vapaa ja ehto eli siinä on ihmisen yksilöllinen ehdollinen vapaa valinta olla tai ei olla, jonka ratkaisun kukin tekee oman vastuullisuutensa rajoissa. Miettimisiin!

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Korona-aika on opettanut osallisuuden ja osattomuuden kuviosta erinäisiä hämärän alueen asioita. Tunnettu sanonta ”Siperia opettaa” on tuonut ominaispiirteitä, joissa ilmenevät manner ilmaston kesän kuumuus ja ikiroudan pakkaset syyllistämisineen ja uhriutumisen hakuisuuksineen. Kipupisteet tökkimisille ovat olleet tänä aikana joillekin herkempiä itseni näihin lukien. On saattanut käydä niinkin, että pökkäykseksi tarkoitettu heitto onkin muuntunut tökkäykseksi. Tällä haluan ilmaista dialogisuuden ”minä ja sinä” asetelmaa, jossa huomioidaan toinen osapuoli katsomalla itsestä poispäin sekä tarkistamalla omia vaikutteita toimenpiteelleen. Siis on kysymys siitä, että viestijällä on omat vaikuttimet asialleen, mutta vastaanottaja ottaa ne omassa tilanteisuudessaan. Erityisen tarkka pitäisi olla sekä omien että muiden rikkinäisyyksien suhteen. Esimerkiksi traumaattisen tilan laukeaminen saattaa tapahtua huomaamatta.

Olen sivusta seurannut ja joiltakin toimijoilta kysynytkin vapaaehtoisten toimijoiden tilanteesta. On kerrottu heitä palanneen toimintaan, joissakin pystyttiin ylläpitoon eikä katkoksen aiheuttamaa poistumaa päässytkään syntymään. On myös luopumisia. Katkos antaa siihen hyvän mahdollisuuden. Huomattakoon se, että vapaaehtoistoiminta sisältää sanaparin ”vapaa” ja ”ehto” eli mukana olo toiminnassa pitää olla vapaan tahdon ratkaisu, jonka ihminen tekee sen itse omilla ehdoillaan sovittamalla ne kulloiseenkin tilanteisuuteen. On huomioitava myös toiminnan kontekstuaalinen puoli. Itse olen ollut joistakin paikoista avaamatta niiden ovia vaikka ne ovatkin jo avautuneet. Tämä ei tarkoita sitä, että asiat olisivat siinä määrin vinossa ettenkö kyseisiä ovia avaisi. Henkilökohtaiset olemisen asiat vain eivät ole olleet otollisia avaamiselle. Jos ja kun otollisempi ajan ja paikan tilanteisuus mahdollisesti ilmaantuu, niin osoite on selvä. Vanha periaate on edelleen voimassa niin, että talot elävät tavallaan ja tulijat tulevat ajallaan.

Korona-ajan opetus on ollut patistaminen toimintakulttuurien muutokseen. Jotkut toiminnot ovat jumiutuneet ja jumin avaaminen tuottaa pulmia. Perinteinen toimintakulttuuri on rakenteellisesti hierarkisoitunut järjestelmä kaikkine byrokratioineen. Siinä järjestelmä sitoo yksittäisen ihmisen. Se on myös ammattimaisesti johdettu systeemi. Kolmas sektori rakentuu tälle perustalle. Haussa on ollut löytää puhtaammalle kansalaisjärjestön mallille juridista pohjaa ja luonnos on jo olemassa. Nousussa on neljänneksi sektoriksi luonnehdittu vapaaehtoistoiminnan ajattelu ja sille järjestöllinen virallistettu perusta. Tätä kaivataan.

Korona-ajan vaikutusta kansalaistoimintaan ei vielä ole kunnolla selvitetty, mutta jotakin viitteitä muutoksesta on havaittavissa. Toimintojen muutos hybriditoiminnoiksi on sekä muuttanut sisäisiä toimintatyylejä että sisältöjä, minkä seurauksena on tullut mahdollisia putoamisia kelkasta tai suoranaisia lopettamisia. Näistä kysyttiin sosiaalibarometriä varten tehdyssä kyselyssä äskettäin. Siinä kysyttiin myös fuusioitumisista. Tätä on harkittu sen ohella, mitä on keskusteltu toiminnan pistämistä hyllylle odottamaan aikaa parempaa. Ihmisten ja toimintaverkostojen välisissä suhteissa on mitä ilmeisemmin kaksijakoinen sekä että ilmiö siten, että jotkut verkostot suhteineen ovat vahvistuneet uusissa muodoissa. Resilienssi on tässä ollut avuksi. Toisaalla on tapahtunut rikkoontumista ja yhteyksien katkeamisia. Kaikessa tässä on eteen päin katsomisen paikka. Siperian reunoillakin käyneelle on tullut hyvää opetusta!

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

Millainen on ollutkaan elämänotteemme tuona aikana? Onko ote pitänyt? Miten onkaan toiminut vuorovaikutus ja osallisuus muutoksen melskeissä – kuinka ollaan oltu yhdessä vai onko käperrytty? Olemme eläneet poikkeuksellista aikaa vaikka kuinka sitä yrittäisi maalailla positiivisilla väreillä. Omakohtaisesti voisin hehkuttaa vaikka miten. Olen osallistunut ennätysmäisen paljon mitä erilaisimpiin juttuihin tosin käymällä vain kaksi kertaa Kainuussa ja yhden kerran Ulvilassa. Osallistumiset ovat merkinneet paljon ja pitäneet henkisen kuosin kasassa, mutta…Tämä ilo on arvokasta itselleni, tuskinpa liioin mitään muuta! En väheksy tätäkään merkitystä, mutta se sysää sivuun yleiset laajemmat ulottuvuudet. Siksi sisäinen ääni käskee kirjoittamaan otsikoksi vastakohdat.

Vaikutukset tuntuvat kaikkialla yhteiskunnassa. Julkisuudessa kannetaan huolta erityisesti hoitovelasta ja puhutaan syrjäytymisestä sekä valtion velasta. Nuorista ja iäkkäistä kannetaan huolta – hyvä niin! Erityisesti korona-aika on vaikuttanut iäkkäisiin, joiden terveyttä tauti uhkaa eniten. Lääkkeeksi määrättiin iäkkäiden hyvinvoinnin turvaamiseksi suositukset iäkkäiden karanteenista ja samalla kaikki heille järjestettyjen ryhmien lähitapaamiset loppuivat. Tyhjän Eetun aukion kuvani sai kouluaikani luokkakaverin kysymään, onko Porissa asukkaita? Tarve puhua ja kuunnella, osallistua ja olla osa yhteisöä jäi ihmisenä olemisessa elämään. Omalta osaltani ei siis yhteyksien puutetta ole ollut, mutta tiedän ja olen itsekin kokenut, mitä käpertyminen omiin nurkkiin aiheuttaa. Muistan joskus käytetyn tilanteesta pystyyn kuollut kuvausta.

Poikkeusaikana järjestöillä on ollut tärkeä rooli iäkkäiden hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja avun järjestämisessä. Karanteenirajoitusten alkaessa syntyi toimintoja, joilla lähennyttiin ihmisiä. Monet hakivat luovuuttaan käyttämällä keinoja ylläpitää rajoitusten sallimissa rajoissa toimintoja. Osaammeko olla kiitollisia niistä?

Otsikon loppuun kirjasin, miten jatketaan? Ollaanpa ensinnäkin kiitollisia siitä, että kaikesta huolimatta yhtä ja toistakin toimintoa on olemassa edelleenkin. Tämä aika on hajottanut monia juttuja perheistä yhteisöihin saakka. Jos ja kun jotakin on mennyt palasiksi, on aika koota niitä ja katsoa eteenpäin. Itse olen palapelirajoitteinen, sillä en onnistu liioin alkeellisimmankaan palapelin kokoamisessa, mutta jossakin muussa olen jonkin verran mukana sen mukaan kun Luoja suo ja lääkäritkin sen sallivat. Osattomuuden kurimukseen joutuneita on vetäytynyt myös omilla ratkaisuillaan sivuun, mutta luulen myös unohduksiin jääneitä olevan. Heidän kohdallaan saatetaan tarvita hienovaraista hihasta nykäisemistä osoituksena siitä, että tulepa mukaan. Olin hamassa menneisyydessä operoimassa erään järjestön hakevan toiminnan hanketta, jossa oli juuri tuon kaltainen toiminta-ajatus.

Kirjoita kommentti (6 kommenttia)

Elämä itsessään on peliä ja pelikenttänä on hänen elämismaailmansa. Pelin tuoksinassa on joka hetki omat tilanteensa, joista on tavalla tai toisella selvittävä. On tilanteita, joissa joutuu vaihtopenkille, voi joutua jäähylle, mutta voi tulla myös ajolähtötilanne. Elämä jakaa pelirooleja ja niissä on sitten toimittava. Entäs kun kunnon pelipaikkaa ei ole joko siksi, että sitä ei ole annettu tai sen on syystä tai toisesta menettänyt. Voipa olla niinkin, että edes vaihtopenkillä ei ole tilaa.

Yhteiskunnan koneisto toimii tavallaan ja mylly jauhaa, jossa yksilölläkin pitäisi olla paikkansa, mutta… Jo koneisto itsessään voi sylkeä ulos ja takaisin pääsy ei olekaan helppoa. Edessä ovat lukitut ovet. Paljon puhutaan ehkäisevästä toiminnasta ja hyvä, että edes puhutaan. Koneiston toimintaanhan kuuluu, että vain sen osilla on käyttöä eli uloslyöty on tarpeeton. Tullaan kysymykseen tarpeettoman ihmisen paikasta. Ei kuulu enää meille ja kiireesti pois.

Koneisto siis pistää tarpeettomia sivuun eli syrjäyttää. Puhutaan paljon heikoimman lenkin periaatteesta ja siitä huolehtimisesta. Jälleen hyvä, että edes puhutaan ja todetaan, että yksikin huolehtimatta jätetty on liikaa. Kuitenkin todellisuutta on, että ihmisiä jätetään kuin nalli kalliolle haikailemaan. Yksi tuon sanonnan taustalla oleva selitys on se, että isäntä jättää koiransa kalliolle ja itse jatkaa järvellä eteenpäin. Vanha perinne ”kaveria ei jätetä” taitaa homehtua muistojen laarissa, toivottavasti ei sittenkään! Yhteiskuntaetiikalla on tehtävää!

Kirjoita kommentti (5 kommenttia)

Meistä moni itse mukaan luettuna miettii, miten toteuttaa elämänsä tärkeiksi koettuja toimintoja vuonna nolla jkv = jälkeen korona vieruksen? Siis odotus on paluuta normaaliin. Se voi olla odotusta kuin kuuta nousevakasi taivaalle, mikä tosin toteutuu meistä riippumatta ajallaan. Eri asia on, miten käy paluun normaaliin nyky oloissa? Äskettäin ilmestyneessä kirjassaan ”Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta” Korpiola & Poutanen avaavat tilanteisuutta. Kun on tullut olleeksi mikropanoksella joissakin aikaan liittyneissä kuvioissa, niin tulin peilanneeksi asioita pienreflektioksi.

On siis täysin eri asia kuun nouseminen taivaalle ja korona vieraanamme, vaikka molemmat liikkuvat ajallaan ja tavallaan. Kuu menee omaa säännönmukaista rataansa, mutta koronavirus on kuin kutsumaton vieras hääräisi pidoissamme. Tämä kutsumaton koronaksi mainittu vieras lensi monille kotilammille kuin musta joutsen yllättäen olisi sinne ilmaantunut. Tutkijat sanovat, että kysymys ei ollutkaan mistään mustasta joutsenesta eikä yllätyksestäkään, vaan pandemiahan oli koska tahansa odotettavissa. Olin noin kolme vuosikymmentä sitten tenttinyt ”Riskiyhteiskunta” kirjan. Ulrich Beck avasi jo tuolloin edelleen päteväksi osoittautunutta näkökulmaa. Korona vieras onkin liikkeissään vaikeasti hallittava ja edelleenkin sen vierailussa on monia liikkuvia osia ja toimijana tämän päivän riskiyhteiskunnassa. Maailman ilmiöissä liikkuvissa osissa on osa näkymätöntä ja vaikeasti havaittavaa. Koronailmiössä on juuri tätä ennakoitavuuden äärirajoille jäävää osaa. Virus toteuttaa saamaansa tehtävää luontonsa mukaisesti ja ihminen voi parhaan kykynsä mukaan häiritä sen toteuttamista.

Me tavallisemmat kaduntallaajat oli kyllä tutustuttu sika-, lintu- ja mitä niitä influenssan varjon alle määriteltäviä onkaan, mutta kaikkineen korona iski tajuntaan yllättävänä. Siispä kun oli asennoitunut, että jotakin tiettyä toteutetaan, niin syntyi kaikenlaisia sekä pienempiä että suurempia juttuja, kun hommia ei tehtykään kuvitellulla tavalla. Näistä seurauksia on sitten ollut vastassa pidempäänkin. Toiminnoissa on oltu ”eppäs tiijä arpomisissa” teitpä niin tai näin niin joidenkin kanssaihmistenmielestä aina väärinpäin. Näin on voitu kysäistä, meniköhän jo överiksi tai nyt toimijat vaihtoon? Molemmathan ovat ihan relevantteja näkemyksiä katsomosta nähtynä. Sitten onkin eri asia, millaiset perustelut näkemyksille tai oliko niitä? Nyt vain tuntui tuolta ja sehän riittää!

Kriisitilanteessa ja pienemmässäkin yllättävässä asian kohtaamisessa tullaan tilannetajun käyttöön, osataanko sitä vaiko ei. Tätä tilannetajua kysytään edelleenkin eikä sen tarve tule koskaan poistumaankaan vaikka korona virus muunnoksineen säilöttäisiinkin Huippuvuorten jäätiköiden säiliöihin. Tosin nyt näyttää siltä, että meidän pitääkin yrittää elellä tuon kutsumattoman vieraan läsnä ollessa ainakin jonkin aikaa. Tulevaisuudessa saatamme toimia liminaalitilassa, mikä sanana juontuu latinan sanasta ’limen’ ja tarkoittaa kynnystä. Se on sananmukaisesti ovenpielessä seisoskelua, siis kun ei ole enää ulkona, mutta ei vielä sisälläkään. Siis ollaan tilanteessa tarttiskos tehrä jottain vaiko vain nyt oleilla? Mennäkö sisään vai jäädä tähän! Jälleen on tilanne niin tai näin, meniköhän taaskin väärinpäin!

Voidaan puhua myös välitilasta, jonka rajoja on vaikeaa määritellä tai se sijoittuu kahden tunnistettavan tapahtuman tai tilan väliin. Siinä oltiin 17.3.2020 lähtien ja ensi peruutus koskikin maaliskuun lopulle ajoittunutta kokousmatkaa. Kokous peruttiin ja matka majoituksineen samoin. Mitä tästä tuleekaan? Kyetäänköhän me sopeutumaan tuohon epävarmuuksien sietämättömän keveyden tilaan? Kokemuksena on syntynyt toiminnan kautta se, että tilanteille on kyettävä antamaan kunnolliset merkitykset. Jos ja kun ne ovat kaiken aikaa mukana olleille iskostuneet, niin liikkuvaan junaan pyrkineillä on ollut vaikeuksia saada itseään tyydyttäneitä merkityksellisyyksiä. Juna on kulkenut kutsumattoman vieraan sanelemien aikataulujen mukaan ja epämääräisen aikataulun junan kyytiin hyppäämisessä on erinäiset lisävaikeudet. Tämä pitää huomioida!

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Olisikohan nyt paikallaan ns helpotuksen huokaus? Kokoontumisrajoitteet menee pois ja siitä eteenpäin terveys edellä! Vaikka eletäänkin tässä ja nyt tätä päivää ja siihen käy tämä carpe diem, poimi päivä, niin mennyt aika on siinä läsnä. Mistäs tässä onkaan kysymys? Mieleen nousee monia piirteitä. On ainakin henkilökohtaisesti paikallaan tarkistaa poimittaessa tätäkin päivää, onko kysymyksessä selviytymisessä korona-ajasta vaikeasta vaiko vain keskivaikeasta tilasta tai ollaanko sittenkin jo normaalissa? Siitä vaan kääntää virtakytkintä ja koneisto hurahtaa käyntiin! Olisikohan se noin, vai pitäisikö vähän miettiä?

Voisikohan Eläkeläiset ry:n jäsenkirjeen otsikko ”Yhdessä kohti normaalimpaa aikaa” olla se sopiva viitekehys? Siinäkin on pienehkö varauksellisuus! Täysnormaaliushan ei taida ollakaan noudettavissa marketin hyllyltä tapaisesti! Omalta osaltanikin voin todeta, että olen kokenut elämän varrella vaikeita tilanteita, joissa on ollut aloitettava montun pohjalta nousu ”elävien kirjoihin” ja tartuttava ojennettuihin käsiin. Keskivaikeassa tilanteessa rakennusaineet ovat käsillä, kunhan niitä lähtee käyttämään.

Tämä korona-aika kaikkineen on ollut oman pelinsä aikakausi kuten poikkeusajat yleensäkin. Myrsky on aina myrsky sekä maalla että merellä, mutta useimmiten senkin puitteissa käy niin, että maalla on enemmän viisaita merellä sattuneen vahingon arvioijiksi. Sama on tilanne pelikentillä, jonka parhaat asiantuntijat istuvat katsomossa. Korona ei ole vielä pelinä päättynyt, vaan vasta ensimmäinen erä ollaan viheltämässä päättyneeksi. Katsomon ja pelikentän yhteyksissä on voinut tulla katkoksia, niin miten ne voisivat korjaantua? Kysymys on, löytyykö ”yhdessä” eetos?

Viittaukseni myrskyyn tarkoittaa sitä, että sen jäljiltä siirtyminen normaaliin ei olekaan tuosta vaan hyppäys, vaan on korjattava sen jäljet. Siinä valossa ollaankin menossa kohti normaalimpaa aikaa ja tuo normaali on joskus täysin uusi tai ainakin jotakin aiemmasta poikkeavaa. Siis kansanviisaus ”aika entinen ei koskaan enää palaa” pätee ihan hyvin. Nyt onkin kysymys siitä, onko meillä kärsivällisyyttä tähän? Sitä kysyttiin koko korona ajankin.-Resilienssi kesti osin ja ajoittain se veti vieterin tiukille. Siksi nyt jälkitilassakin on varautuminen, jos ei enää täysvaikeaan niin jonkin verran keskivaikeaan voi olla paikallaan?

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)