- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 172
No, hommat taitavat mennä ketuille, kun on melko heikossa hapessa! Mikähän lieneekään syynä? Sanonta ”heikossa hapessa” voi tarkoittaa monia eri huonovointisuuden tai heikkokuntoisuuden tiloja. Kaikki niistä eivät liity lainkaan hapensaantiin. Heikossa hapessa oleminen saattaa johtua esimerkiksi sairaudesta, vammasta tai myrkytyksestä. Se, että jos tänään kaksikin mahdollista juttua jää toteuttamatta heikossa hapessa olemisen vuoksi, on vielä kertaalleen sanottava, että syys on jokseenkin oman olemisen luonnollista laatua. Siis tänään se ei ole se, mikä ehkä jollakin voi tulla mieleen. Siis edelleenkin pätee eronnut alan vakinaisesta palveluksesta. No, mitähän tuo ”heikossa hapessa” on? Enpä kysykään määrittelyä kirjastonhoitajalta, vaan otankin sille löytyvän kattavan määrittelyn esimerkkeineen urbaanista sanakirjasta. Heikossa hapessa on:
1) Laitteesta tai esineestä: olla huonossa kunnossa, toimia vaivalloisesti tai vajaatehoisesti tai olla menossa epäkuntoon
2) Ihmisestä: olla huonossa kunnossa ja
3) Olla krapulassa
1) Noi sun kengät on aika heikossa hapessa, eiks ois jo aika ostaa uudet?
2) Ukki on aika heikossa hapessa, se joutu sairaalaan
3) Minna on aika heikossa hapessa eilisen jäljiltä
Nyt kun ei ollutkaan tuo kolmas tekijä syynä, niin heikossa hapessa olevalle tulee positiivisia kannusteita. Tuleehan niitä tietysti alankin piirissä ja melko hyvä niin, mutta ei täysin. Positiivisuus sinänsä on ihan hyvä juttu, mutta senkin heittely kehiin on kaksiteräinen miekka sekä hyvänä että vähemmän hyvää edistävänä jopa vaurioon saakka. Jyräävä ylikävelevä vaikkapa kirjan oppineisuuden arvovallalla päähän lyöminen vie entistä syvemmälle. Sanat voivat vaikuttaa positiivisilta, mutta…
Mitä positiivisuus onkaan? Sitähän pidetään yleisestikin toivottavana olemisen tunteena? Onko se, rohkaisevia eteenpäin tuuppaavia neuvoja? Tai, onko se hyviä vinkkejä, miten sivuuttaa elämän haasteet ja paha olo ja edetä reippaasti kohti onnistumisia? Kaikkea tuotahan se kylläjkin on, mutta onko unohtunut jotakin? Positiiviseksi tarkoitettu pökkäys voi tulla tulkituksi tökkäykseksi. Heikossa hapessa olevana ei kenties kykenekään ottamaan viestiä vastaan tai tulkitsemaan sitä.
Positiivisuus sanan eteen voidaan liittää ”toksinen” etuosa ja näin on tultu myrkyllisen positiivisuuden äärelle. Toksiselle positiivisuudelle en ole löytänyt vakiintunutta tieteellistä määritelmää. Sillä usein viitataan käytökseen, joka korostaa positiivista ja optimistista suhtautumista tilanteisiin, väheksyy ja minimoi tai jopa kieltää kaikki muut tunteet haitallisina.
Toksisen positiivisuuden piirrettä on ollut tulkinnoissani mm se, että korona-ajasta on sanottu, että pandemioita tulee ja menee. Sehän pitääkin paikkansa, mutta kun sen kohtaa toiminnoissaan, niin tuo kohtaaminen on ainutkertainen kokemus jättämineen jälkineen. Toinen tällainen kommentti on ollut se, että kun tuli esittäneeksi huolenaihetta, miten tulevaisuudessa homma hoidetaan? Siihen kommentti ”kyllä niitä toimijoita löytyy” eikä syytä huoleen! Siis on olemassa niitä ”joku” henkilöitä. Kaikki ”joku” toimijat ovat toki arvokkaita, mutta ilmaantuuko tämä ”joku” tarvittaessa paikalle, se onkin eri asia. Ei ole toivotonta asiaintilaa, mutta toivonsa menettäneitä on!
Kirjoita kommentti (1 kommentti)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 294
Epävarmuuksien sietämätön keveys vallitsevana tilana koettelee sekä henkilökohtaisissa että yhteisissä kuvioissa, mutta… Entäs, josko tuo sietämättömyys voisikin muuttua sietämisen keveydeksi ja nähdä tilanteen yli laivan kapteenin malliin horisonttiin. Kieltämättä tuo on helpoimmin sanottu kuin toteutettu. Järjestökoulutuksissa puhuriaan skenaarioista, visioista ja kaiken kaikkiaan suunnittelun tärkeydestä ja se hyvä niin! Mutta sekin on helpommin sanottu kuin arkikäytöissä toteutettavissa.
Moni asia on jokseenkin hyvin hanskassa, mutta puuttuva pala voikin olla kaiken perusta ja näin ollaankin umpikujassa. Tämä peruskivi on useinkin van ha keksintö nimeltään raha. Silloin joskus ollessani kohtuullisen kokoisten budjettien kanssa tekemisissä tiukassa tilanteessa saatettiin todeta, että onpa vaikka kuinka ison talon asioita pyörittämässä, mutta jos ei ole nappulaa, niin siinäpä sitä sitten ollaan! Nyt järjestökentälläkin on käynnistymässä muutosneuvotteluja. Pienissä ympyröissä siihen ei ole tarvetta, puretaan rakenne, mahdollisessa toimipisteessä viimeinen sammuttaa valot ja vie avaimet pois sekä kantaa arkistot jonnekin. Aikansa kitkuteltuaan viimeinen mohikaani saattaa jollakin keinotekoisellakin tavalla jotakin jäännettä säilyttää toteamalla, tämä oli nyt tässä!
Luulin henkilökohtaisena yksiselitteisenä luulona korona-ajan koituneen vaikeimmaksi mahdolliseksi. Kyllä se sitä olikin, mutta pelko on hiipinyt nyt jälkeisinä korona-ajan ensi vuosina. Myönteistä on kylläkin ilmassa, sillä olen jokseenkin aktiivisesti seurannut hybridielämäntapaan kytkeytyneenä kaikkea mahdollista. Niistä on heijastunut mieleeni otsikon ajatus. Muutosmylläkkä soten ja koronavelan jälkeen on menossa ja se heijastuu kansalaistoimintoihinkin.
Mietin lukiessani parista kolmannen sektorin toimijan uutista, joista toisessa on käynnistymässä muutosneuvottelut mahdollisine irtisanomisineen ja toisessa toimipisteiden rahoituksen jatkuvuuden epävarmuus. Kolmantena tulkoon mainituksi itse saamani ilmoitus jo ennen korona-aikaa hiipumassa olleen yhdistyksen potkut omasta keskusjärjestöstään. Näin näiden jokaisen osalta toiminnan linjaukseen kaksi päävaihtoehtoa suuntautuminen tilanteeseen reaktiivisesti tai proaktiivisesti. Kolmanneksi oivallukseksi mieleen nousi lähtökohtaisesti proaktiivinen malli, mutta liikkeelle lähtö kuitenkin tässä ja nyt. Siinä on silloin reaktiivisuutta.
Olen tunnistanut elämässäni useinkin ”helmasyntini” eli luonteenpiirteeni reaktiivisuuden, mutta toisaalta kylläkin sisimmässäni tarpeen arvoperustaiseen proaktiivisuuteen. Toisaalta on inhimillistä, että useinkin reaktiivisuuden perustana onkin kiire, eikä silloin ehdi proaktiivisuuden toteuttamiseen. Siihen liittyy joskus ja useinkin Väinö Linnan ”Sotaromaanin” alussa oleva kohta, kun luutnantti Autio opastaa nuorta vänrikkiä Kariluotoa joukkueen hyökkäämisessä: ”Älä anna pysähtyä, vaan koita yhteen menoon. Missään tapauksessa ei saa jäädä tuleen makaamaan.”
Reaktiivisuus ja proaktiivisuus ovat meillä edessämme oikeastaan kaiken aikaa ratkaistessamme, miten olla. Se on vuorovaikutuksissammekin. Erityisesti tämä on vastassa, kun on kysymys närkästyksestämme toisen kanssa tapahtuneeseen kanssakäymiseen. Kysymys on omasta tulkinnastamme toiselta tulleeseen. Samoin on kysymys omasta esittämästämme kanssaihmiselle tai mille tahansa muulle oliolle. Siksi mielessä pyörii, että pitäisi ajatella, mitä ilmaisee. Onko tarpeen ilmaista kaikki, mitä mielessä pyörii juuri nyt? Siis, miten toimia loukkaavien ilmiöiden kohtaamisessa, ollako reaktiivinen vaiko proaktiivinen ja katsoa horisonttiin?
Ehkä silleen jättäminen voisi olla mahdollinen yhdistelmä reaktiivista proaktviisuutta? Kieltämättä tekemättä jättäminenkin on teko, mutta tekona asian jättäminen leijumaan tulevaisuuden varaan voi toimia. Päätöksenteossakin pöydälle pano tai lepäämään siirto joksikin aikaa on juuri sen hetkinen ratkaisu asiaan. Jatkoaika on kieltämättä kaksiteräinen miekka ratkaisuksi. Nyt kuitenkin meillä on monia murroskauden asioita sekä suurempina että pieniä päivittäisinä kysymyksinä. Joissakin on välttämätöntä olla reaktiivinen mutta yritetään sittenkin katsoa horisonttiin.
Kirjoita kommentti (2 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 383
Ihmisen tarpeena on johonkin kuuluminen. Se on ihmisen sisintä silloinkin, kun Kuopion asemalla savolaiskaveri kysyy ystävällisesti ”mistä työ ootta?” ja läntinen satunnainen kulkija murahtaa, ”en sitte mistään!” Tämä läntinen itsetietoinen kaveri kuitenkin sisimmässään tuntee sen, että ”mä oon sittenkin meiltä ja muut ovat meirän krasnnista, ettäs se on sitte nuan!” Minä olen juuriltani itäiseltä alueelta, mutta tullut oppineeksi läntistä mieltä, joten suotakoon tuo edellä esitetty. Oma korona-ajan ja sen jälkeinen soten tultua ”Jaakobin paini” on nostanut pintaan näitäkin mietteitä.
Koronan seurauksena moni perinteinen toiminto hiipui, joskin monet aiemmin livenä toteutetut siirtyivät verkkoon ja osa on uudelleen muotoutunut hybriditapahtumiksi. Verkkoon siirtyminen omakohtaisesti on sidoksissa tekniikan hallintaan ja siinä oppimisen ja erehty6misen opintomalli tarvitsee kärsivällisyyttä ja hoksottimia, mistä voisi löytyä apua. Jos ja kun kärsivällisyys on herkästi muuntumassa kärsimättömyydeksi, niin siinäpä sitä sitten ollaankin! Mukana pysyminen vaikkapa vain roikkumismielessä ei olekaan itsestään selvyys. Psykologinen kysymys onkin, millä mielellä yrittää roikkua mukana tai koko juttu tulee jätetyksi. Paikallaan onkin muistaa mitalin kaksi eri puolta ihanat menneet ja kurja nykyhetki, kun tämä homma nyt tökkii tai uhkaa hiipua ja jäädä.
Mukana roikkumisen käytännössä törmää suorittamiseen. Joitakin suorittamisia on omallakin kohdalla näiden kärvistellyn vuosien aikana esiintynyt. Ensinnäkin on muistettava periaatteena se, että elämä ei ole suorittamista, mutta elämästä ei selviä ilman suorittamisia. Selviytyminen on kaikkineen tekoja ja toimintaa sekä hyvässä että vähemmän miellyttävässä mielessä. Toisaalla siihen liittyy myös vastuuta. Jostakin luopuminen aiheuttaa tunnemielteen, onko tämä nyt oikein? Petänköhän nyt jonkun lupaukseni jollekin? Oliko lupaus itselle4ni? Jonkin asian toteutukseen tai toteuttamatta jättäminen tarvitsee ihmisen mielen hyväksynnän. Tämä voi olla harkittu ja useinkin pidemmänkin ajan pohdinnan tulosta, jolloin se on ollut käsittelyssä kypsyäkseen omantunnon hyväksyntään saakka, mutta… On myös luopumisia, jotka jäävät pois ohjelmasta hiipumalla ja niiden suhteen voi tulla mieleen tarve käydä ennen perinteeseen kuuluvassa toiminnossa ilmoittautumassa ja osoittamassa vielä kuuluvansa vaikkapa enää vain löyhästi joukkoon.
Miksi otsikossa on sana ”roikkuminen” ja millaisen mielikuvan se antaa? Jatkohan kertoo sen ristiriitaisuudesta. Jutussa ei olla ihan täydellä sydämellä eli kaikki se, missä on vaikeana aikana ollut mukana ei olekaan tuota roikkumista, vaan se on toteutunut tai ollut toteutumatta tilanteisuuden reunaehtojen puitteissa. Käsitteenä tähän sopii situationaalinen säätöpiiri, jossa ovat sekä pysyvät että satunnaisesti esiin tulevat seikat. Yli laidan heitot toteutuvar harkitusti. Näitä on juuri tälläkin hetkellä. Mukana roikkuminen pitää jonkinlaisen yhteyden yllä. Sen ongelmallisuus ilmenee mahdollisessa ja usein todennäköisessä epätietoisuuden vakkutessa. Sen torjumiseksi pitäisi määritellä yhteyden sisältö odotuksineen osasten keskenään. Iloisia aikoja tämän kirjoittaja koki kotiseurakunnan taholta. Korona-ajan alkamisen jälkeenkään ei oke ollut yhtään kontaktia kummaltakaan suunnalta muutoin kuin tietoinen jäsenyyssuhde. Nyt juuri syntymäpäivän merkeissä käynyt kutsu herätti ilmoittautumaan tilaisuuteen.
Mitä tämä mukana roikkuminen oikeastaan onkaan? Se voi olla ja useinkin onkin vain ja ainoastaan olemisen mielekkyyden toteutumista. Siinä ollaan merkityksellisissä olemisen muodoissa, mikä voi näyttää jonkun muun silmissä turhain päiväiseltä joutilaisuudelta. Kuitenkin tarkoituksellinen joutilaisuus voi toteuttaa elämän tosi tarkoituksellisuutta. Kun on tullut lähteneeksi johonkin hankkeeseen mukaan, niin pienetkin asiat ovat voineet olla hankkeelle ihan hyviä. Kun itse aikoinaan asetin virkatoimien päädyttyä lähtökohdaksi sen, että voin jakaa, minkä itse saan ja rohkaista muita kulkemaan, niin vaikka hihasta nykimisen armolahja onkin heikko, niin näitä on kuitenkin tullut roikkumisenkin aikana toteutettua. Tilaqnteeksi voi tulla sekin, että päätös jatkamisesta tai irtautumisesta on tehtävä tässä ja nyt! Se nykyään useimmissa toteutuu tunnistautumisen jälkeen nappia painamalla ja jos sille on määräaika, niin se on tehtävä tässä hetkessä. Juuri jätin painamatta nappia eli se oli sitten tässä! Paluun mahdollisuus on olemassa tietyn prosessin kautta. Tuskin tähän asiaan sitä on näköpiirissä siinä organisaatiossa. Asia voi jatkua toisaalla sen mukaan kun Luoja suo!
Kirjoita kommentti (6 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 377
Omassa kansalaistoiminnassani keskeinen kenttä liittyy ehkäisevän päihdetyön ja sosiaalisten kysymysten alueelle, jossa Ehyt ry on keskeisin toimija. Se on täkäläisessä elämänmenossa osallisena, kiitos siitä erityisesti Porin seudun työttömille. Osallisuuden mahdollistajina ovat yhteistyökumppanit ja verkosto. EHYTin osuus ehkäisevän päihdetyön kokonaisuudesta on osa kansalaistoimintaa. Jäsenyhdistyksien toimintakentän monialaisuus on sekä vahvuus että rajoite. Ennalta ehkäisevä työ on kattokäsitteenä lähes kaikkialla esillä. Siitäpä joutukaankin kysymään, mitä ehkäistään, miten, kuka ja missä? Kuten elämässä yleensä niin usein sattuu ja tapahtuu sekä ennakoitua että yllättävää. Seurauksena hämmennyksen tila, vai onko sittenkään?
Tietysti voidaan kysyä sitä, miten ja millä tavalla muut jäsenyhdistykset ovat mukana, ja itsellekin on luonnollinen kehotus katsoa peiliin. Olen henkilökohtaisesti sekä itselleni että kanssatoimijoille nähnyt kohtuulliseksi periaatteeksi sen, että kyseessä on vapaaehtoistoiminta ja siinähän on kaksi osaa sanassakin vapaa ja ehto eli on vapaus tehdä tai olla tekemättä, joten itse kukin määrittelee ne reunaehdot, jolla on mukana. Siksi en ole kovinkaan ns patisteluun innostunut ja itseenikin on lieventynyt. Kiitollisuus heitä kohtaan, joiden ansiosta homma on pysynyt joltisessakin käynnissä.
Mikä on olemisen tunneilmaus syksyä kohti mentäessä? Otsikon nappasin yli kaksi vuotta sitten kirjoittamani perusteella. Olin kirjoittanut 14.2.2021 ”Hämmentäviä aikoja elettäessä – teit niin tai näin – aina väärinpäinkö?” Hämmentävät ajat eivät ole ohi eikä varmaan sekään, että kaikki onkin mennyt väärinpäin. En tosin ole nyt saanut täkäläisiltä kumppaneilta tuota viestiä, mutta muualta sitä on tullut. Se on tosin koitunut myös paikallisia järjestelyjä selkeyttäväksi. Siksi tuon tämän asian tässä julkiseksi täällä omalla palstallani, mutta se kylläkin liittyy myös muuhun raittiustyön verkostoon. Olen ollut pitkään vastuullinen nyttemmin korona-ajan alkamisesta suurin piirtein sammutetuin lyhdyin hiipuneeseen tilaan ajautuneessa 19.12.1975 rekisteriin viedyn vanhan raittiusliikkeen yhdistyksestä. Vielä tämän vuosituhannen alkuvuosina se oli mukana useissa hankkeissa ja toteutti opintojärjestön kanssa erinäisiä seminaareja ja ryhmätoimintaa.
Elämässä on hämmennystä eri muodoissaan ja tasoissaan aiheuttavia tilanteita. Hämmennys on siitä kelvollinen kohtaaminen, kun siitä voi selvitä tolpilleen. Kanveesiin lyötynäkin voi vielä nousta ja pudistella päätään, mitä sattuikaan. Tosion se jättää oman muistijälkensä kohteeseensa. Yllätyksestä hämmentyessä voi alkaa koota palasia yhteen ja katsoa, mitähän nyt. Näin voi alkaa toipua vuosikymmentenkin yhteyden katkettua. Tietysti harmittaa, kun on muutaman vuoden turhaan pitänyt yllä jotakin juttua lähinnä aatteen ja solidaarisuuden illuusioinkin myötä. Näin kävi edellisessä kappaleessa mainitun asian kanssa. Nyt kuitenkin tätä kirjoittaessa vuosien historia on siltä’ osin taakse jäänyttä ja pöytä on puhdistettu. Perusta on jätetty voimaan mahdollisen ylös nostamisen varalle, kun se ei nykyjärjestelyllä vaadi panostuksia. Se voi olla telakalla silleen jätettynä, vaikka kymmenen vuotta. Nyt on tehty se, mikä tässä tilanteessa tuntui järkevältä.
Edellä mainittu hämmennys oli se, että oikeudellisesti prikulleen pitävä yksioikoinen viesti hämmensi. Siitä selvittyä ehkäisevä päihdetyö jatkuu ajatuksella raittiin elämän vaalimisesta. Mahdollisesti joitakin mietteitä jää tästäkin prosessissa. Raittiusliike ja nykyinen ehkäisevä työ ovat nykymaailmaan arvokas osa. Kentällä on kilpailua, hyvä niin, mutta se ei saisi polkea alleen fokusta, joka tällä hyvinvoinnin lohkolla on. Mukana olemiseni vuosikymmenten kulussa on tullut törmänneeksi ahdaskatseiseen valta ja etu tuijotukseen. Sitä saattoi löytyä tästäkin asiasta sekä pitkässä juoksussa että sen maalisuoralla. Hämmennys on poissa! Carpe diem ja matka jatkuu!
Kirjoita kommentti (1 kommentti)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 448
Siinäpä tässä sitten epätietoisena on pähkimistä, tekisikö jotakin vai jättääkö silleen tai sittenkin …mutta kun paikalle pöllähtää kaiken tietävä saarnaaja, hän saneleekin ”juuri tolleenhan asia on! ” Näin onkin kaikki hyvin, vai onko sittenkään? Heittäkin yhden totuuden kertojia maailma ehkä tarvitsee, mutta sittenkin heidän toimistansa ei välttämättä johdakaan muuhun kuin umpikujan syvenemiseen. Onpa itsekin taitanut ainakin yrittää tuohon joukkoon, mutta omalle kohdalle heidän kohtaamisestaan ei ole ollut muuta kuin mielen harmia!
Tieto on valtaa, sanoi englantilainen filosofi ja lordikansleri Sir Francis Bacon (1561-1626). Nykyään valta on sillä, joka kykenee seulomaan valtaisista tietomassoista sen oleellisen ja hyödyntämään sitä järkevästi. Kysymys onkin, mikä on tietoa tai taitoa tai elämän viisautta? Edelleen on kysymys, kenelle se sitä on? Kun oma johtoajatus on jakaa, mitä itse on saanut, niin oma kokemus suuntaisi näin toimia toisen hyväksi ajateltuna neuvona ja auttamisena. Porukoissa on tullut itsekin kokeneeksi sitä, että toinen sortunut tai sorrettu onkin hyvä asiantuntija. Tätähän meillä itse kullakin on erinäisistä asioista, jota on paikallaan jakaa, mutta… Kysymys ei olekaan aina itse asiasta sisältöineen, vaan siitä, miten se on esitetty. Väärään tilanteeseen heitetty oikeakin asia menettää herkästi merkityksensä ja hyvä tarkoitus kääntyykin itseään vastaan.
Saarnan paikka on kirkon saarnastuolissa tai puhujalavalla. Kovilla sanoilla on elämässä oma paikkansa, mutta ihan mihin tahansa ne eivät sovi. Loukkaantuminen on inhimillinen reaktio. No, tuo loukkaantuminenhan on vain heikkoa itsetuntoa, joten siitä vaan ryhdistäytymään, mutta… Näin on tullut itsekin ajatelleeksi joskus syvissä vesissä räpelleenä, jonka kuitenkin aikoinaan vuosia sitten muutoin jokseenkin saamattomilta vaikuttaneet terapeutit oikaisivat. Käskynä osoitettu kehotus ”himmaa jo!” on erilainen saarnatuolista osoitettuna kuin kadulla alan kaverin hihkaisu! Saarnan sanoma voi valua kuin vesi hanhen selästä läpäisevästi jättämättä jälkeä, mutta hihkaisu voikin pysäyttää. Saarna voi johtaa edellä mainittuun loukkaantumiseenkin.
Muinoin velipuoleni kanssa savotassa pöllien taapeloinnissa tullut erimielisyys ratkesi hänen lausahduksellaan ”kukin taaplaa tyylillään.” Tuota käytin Malagalla vuosia sitten ryhmässä, kun tarvittiin omakohtainen lentävä lause. Parikymmentä vuotta sitten syntymäpäiväjutussa toimittaja oli nimennyt minut oman tiensä kulkijaksi. Siispä nurkassakin ollessa miettimiseen, ”silleen tai ehkäpä juuri tolleen” ratkaisuja. Tätä kirjoittaessa on, että ”juuri silleen!” sanotpa sinä kaiken tietävä nyt mitä tahansa! En väheksy asiantuntemusta ja siihen liittyvää tietämystä, mutta jos se edellyttää jotakin olennaista itsestäni poistamista, niin sitä uudesti syntymistä en halua. Olen usein aloittanut alusta ja viimeisin alusta aloittaminen on kantanut, kiitos siitä sen mahdollistaneille!
Tänäänkin pitää itse muistaa ja kaikkien hyviä neuvoja tarjoavienkin samoin se, että on olemassa kaiken aikaa vaihtoehto ”silleen juuri kuten ajattelen” tai ”tolleen, kuten nuo ”hyvät neuvot?” suosittavat! isäksi on olemassa asioita, jotka vaan ovat ja sillä siisti! Siispä ollaan tilanteessa: ”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” Ratkaisuna onkin toisin ajattelemisen tarve. Jostakin olen sittenkin melko varma. Vuosikymmeniäkin kestänyt yhteys ja sen toiminto voi osaltani tulla tiensä päähän ja silloin ratkaisu in tehtävä kokonaisuuden kannalta. Kokonaisuus huomioi myös oman itsen. Tosin näissä ”tolleen” vaateissa useimmiten ei ole saottavissa olevaa vaihtoehtoa. Vaihtoehdottomuus ei sittenkään rajoita omaa ratkaisua ajatella asiasta ja toimia silleen.
Kirjoita kommentti (2 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 446
Korona-aika opetti etäilyä sekä etätyön että etäosallisuuden ja etätilaisuuksien toteutuksina, mutta edellä mainitun ohella se opetti yleisesti itse kullekin etäisyyksien ottamista lähes kaikessa muussakin. Tulikohan mukana lisää EVVK mentaliteettia, siis ”Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa” ajatuksilla. Tämä kaikkineen tarjosi aiemmasta poikkeavaa osallisuutta elämään, mutta mitä muuta se onkaan voinut tuoda mukanaan? Sitä onkin tuon ajan jälkeen tullut miettineeksi omasta sisimmästä nousevilla mietteillä kyläteitä tallustellessaan. Siinä on monia elämänsä toteuttamista helpottavia tekijöitä, mutta siinä saattaakin olla jotakin omakohtaisen arvioinnin sijaa. Muutos on merkinnyt sekä hyvää että mahdollisesti vähemmän hyviä muutoksen piirteitä.
Siirtymä etäilyn toimintamallille synnytti uusia toimintojen sovelluksia. Niinpä olikin mahdollisuus etääntymällä aiemmasta irti päästämineenkin. Oli helppoa unohtaa yhteyksiään. Horjuvalla rakennelmalla olleista yhteyksistä on ollut jokseenkin kivutonta irtaantua pelkästään koko asian sivuun siirtämällä. Toisaalta ehkä jopa hiukan heikentymässä ollut yhteys on saattanut vahvistua kyseisen asian tullessa mieleen ja näin onkin tullut lähdettyä ”ilmoittautumaan” sinne. Sosiaaliset kontaktit tarvitsevat pysyäkseen yllä sosiaalista pitovoimaa vetovoiman heikentyessä. Siinä ihmisen elämäntavan säännöllisyydet ovat yksi osa. Korona-ajan myötä porukoiden hajoaminen oli tosiasiaa. Joitakin kasaantui uudelleen joko kokonaisuudessaan tai osittain.
Toimintapöytänsä takana on mahdollisuus syvämietteisiin siitä, mikä onkaan edelleen arvokasta ja arvoistani mukaista toimintaa. Syvämietteisyyteen tarvitaan arvot ja omat asenteet sekä erityisesti mukaan on otettava tunteet. Viime mainittu tulee toiminnan tuoksinassa sivuutetuksi, mutta ne voivatkin ryöpsähtää yllättävästi valloilleen. Omassa hiljaisuudessa pähkiminen ei aina ole kovinkaan suotavaa, mutta oman turvallisuuden olotilassa voi mietiskellä, onko jokin juttu riittävän merkityksellinen. Mietinnän tuloksena uhriutumisen kulttuurista irtaantuminen on mahdollinen. Hyödylliset uudelleen arvioinnin tehtävät ovat olleet tarpeen!
Etäily on sittenkin taitolaji. Siinä vuorovaikutussuhteet ovat toisenlaiset kuin live elämässä. Sanaton viestintä jää valtaosaltaan sivuun silloinkin, kun kamerat ovat käytössä. Sähköisesti mielipiteiden esittämisen dialogisuus on mahdollinen, mutta joka tapauksessa se on eri juttu kuin kasvokkainen tapaamisissa. Tämä saattaa unohtua kokeneeltakin toimijalta ja näin tulee esittäneeksi varomattomasti mielipiteitään. Syrjimätön puhe on vaikea taitolaji tavallisessakin vuorovaikutuksessa, mutta erityisen vaikeaa se on sähköisessä kansakäymisessä. Se voi olla ns niskan päällä sanelua ja kannanottojaan esittämistä ylätasolta antamatta tilaa vastaukselle.
Edellä mainitusta on tullut kokemuksia ja jopa opetusta mailin ”siperia opettaa” tai oppia kantapään kautta. Näitä on sekä hyvässä että vähemmän hyvässä mielessä. Keskeisenä etäilyn kulttuurin pulmaksi onkin noussut pähkäilyissäni syrjäyttämisen ja kysymys. Siinä on sekä itse toteutettua itsensä syrjäyttäm8istä että kanssakulkijoiden myötävaikuttamisen tuotosta. Siksi yhteisöjen olisikin tarpeen keskustella omasta etäilyn kulttuuristaan. Rajalla häilyvien on tarpeen olla valveilla omien arvojensa suhteen, sillä etäilyn kulttuurissa saattaa heivata sivuun itselleen jotakin tärkeää ikään kuin vahingossa. Omakohtainen resilienssi on tarpeen ja hyvää tekee mietintähetkien ottaminen käyttöön. Jos ja kun huomaa, että raja meni nyt rikki, niin on ratkaisun paikka omakohtaisena valintana. Siispä kiitos etäilyn kulttuurin saapumisesta omaankin elämänpiiriin! Se voi mennä överiksi, mutta voipihan se ollakin tosi hyödyllinenkin!
Kirjoita kommentti (2 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 559
Minuun on iskenyt uusi fobia. Onko se robofobia? Pöydälläni on vielä kesken Jussi Marttisen kirja ”Robofobia Mikä roboteissa ja tekoälyssä pelottaa?” Ilmoitan, että robofobiaa tai tekoälyn fobiaa ei ole, eikä russofobiaakaan! Fobia minulle ei olisi vanha eikä uusikaan, sillä fobiaa en tunnista, vaikka tuskailenkin erinäisesti. Entisenä byrokratiakoneiston virkamiehenä koen byrokratian tuskaa siitä, että se näyttää hyökkäävän pienimuotoisien kansalaistoimintojenkin kimppuun. Siinä sitä avustavat jotkut oikeaoppiset ”kansalaisbyokraatit”. Puolitoista vuotta sitten kävimme pienen keskustelun somessa pankkien suhtautumisesta pienten yhdistysten rahaliikenteeseen. Pankit ovat niputtaneet kaikki yhdistykset samaan nippuun yrityspankkiasiakkaiksi.
Pankit ovat liikelaitoksia ja tehtävä on tuottaa voittoa ja sehän kuuluukin pelin henkeen eli tältä osin asia on pläkki. Tämä oli jokunen aika sitten työpajoissa esillä yhteisten toimintojen lainsäädännön uudistamiseksi ja tältä osin lainsäädäntöä uudistettiin viime vuonna. Ei ole mitään järkeä siinä, että tilinhoidosta maksetaan perushintaa 180 euroa vuodessa ja lisäksi tulee muutamistakin tilisiirroista maksuja muutama kymppi lisää, Yhdistyksen rahaliikenteeseen suhteutettuna tuo kustannus saattaa olla jopa kolmasosa koko vuoden liikkeestä. Ei olekaan ihme, että pannaan pillit pussiin ja pussin suu kiinni ja hommat ovat loppu.
Niin mutta… Aikoinaan taitelija Simo Salmiselta jäi mieleen soimaan ”se se vaan on sillä lailla, että… ” Niinpä se se vaan on sillä lailla, että tässä eivät liikevoittoa kehräävä pankkilaitos olekaan yksin syntipukki. Hommaan saattavat kytkeytyä omat joukot byrokraattisine systeemeineen. Suomen kansalaistoimintojen organisoituminen on aikoinaan luotu byrokratiakoneistoksi hierarkioineen aidon fordismi-tayloristisine liukohihnoja muistuttavine hallintoineen. Näin on sitten kentällä kylillä ja aitovierillä ihmisiä tapaavien ylläpidettävä myös ylätason koneistoa. Niinpä voi olla niinkin, että kerran vuodessa tulevasta viestistä on maksettava ylätasolle tietty summa. Jos sitä ei maksa tietyn ajan kuluessa, niin yhdistys saa potkut. On myönnettävä, että on kylläkin tapahtunut kehitystäkin siinä, että näitä hallintokoneistoja on sekä purettu että kevennetty.
Lainsäädännön uudistuskeskusteluissa oli myös esillä uudenlaisia rakennemahdollisuuksia toimintaryhminä. Ne ovat jääneet sivuun ja luultavaa on, että nyt on niin isoja asioita listalla, että nämä eivät pääse nousemaan esiin. Kuitenkin nykysäännöstönkin puitteissa voidaan toteuttaa onnistuneita ratkaisuja. Kun ylätasolta paukahtaa uloslyönti tai muita vaikeasti ylitettävää, niin annetaan niiden jäädä lepotilaan ja lähdetään rakentamaan riippumatonta omaa pienjuttua. Tässä hyvä viitekehys löytyy ”neljännen sektorin” ajattelusta, joka on itsevoimaisuuden kentän suunnalla. Ruohonjuuritason toiminnot ovatkin enemmänkin mahdollisuuksien taidetta. Huomasin lehdestä Kainuun kylätoiminnan pulmat, joita oli ratkottu vastuunkantajatahon konkurssin jälkeen.
Moderniin maailmaan kuuluu instituutioita ja on hienoa olla suurissa asioissa mukana, mutta siinä voi kadota jotakin pientä inhimillistä. Niilikin alkaa lähteestä. Pientoimijat voivat elää tavallaan ilman sateenvarjoakin. Järjestelmillä ja organisoitumisilla on omat merkityksensä sekä hyvässä että vähemmän hyvässä mielessä. Tuki on hyvä, jos ”katto-organisaatiot” sitä tarjoavat, mutta ne voivat sitoa ja ahdistaakin jopa turmiollisesti. Aatteen kannatuksen vuoksi niissä kannattaa olla mukana, mutta silloinkin on nähdäkseni ymmärrettävää, että pieni toimija voi perustellusti priorisoida pienet resurssinsa. Mukana oleminen suuremmassa liikkeessä on arvokasta sinänsä, mutta arvostetaanpa myös itseämme ja omaa toimintaamme vaikka se olisikin pientä!
Kirjoita kommentti (3 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 427
Olen jo kaksi kertaa asioinut hyvinvointialueen palvelupisteessä onnistuneesti, upea juttu, eikös vaan, mutta… Tuo ”mutta” sana on loistava sekä asiaa täsmentävänä mutta se voi myös olla huono merkki jostakin. Kun näiden hyvinvointialueiden syntyyn meitä valistettiin, niin useinkin kuulin, kaikki jatkuu entiseen malliin… Osaltani se onkin jatkunut, mutta jälleen tuo edellä ollut sana. Näillä kahdellakin asiointikerralla kuulin rajoittavan kommentin asiakaspalvelussa siitä, että nyt asiat ovat muuttuneet. Minulla oli pari yhteystietoa, mutta ne oli syytä pistää jäihin. Pari viikkoa sitten tuolla yhdessä kohtaamispaikassa kaveri kysäisi, miten olet selvinnyt. Eilen vanha kaveri kaupassa nykäisi hihasta ja tervehti, miten menee? Molemmat saivat vastauksen ”selvästi kohtuullisesti!”
No niin, mutta! Edellä mainiten minulla, mutta ei kaikilla! Otin uudelleen tutkasiltavaksi diabetesyhdistyksen tiedotteen. Siinä todetaan, että hyvinvointialueelle siirtyminen aiheuttaa diabeteksen hoitoon haasteita, mutta sisältää myös mahdollisuuksia. Olen seurannut myös sydänliiton tiedotteita ja ollut sen verkkoluennoilla, joissa on esiintynyt sanaa nuotistoa. Vammaisjärjestöjen julkaisut ovat hyvin linjanneet tilannetta uuden lainsäädännön myötä. Kansalaistoiminnallinen tila taitaa olla kohtuullisessa vireessä. Arvaamattomuus on luonnollista ja se on kaiken aikaa läsnä epätietoisuuden sietämättömänä keveytenä, kuten on tullut useammassakin asiayhteydessä todenneeksi.
Itse olen saanut vaeltaa jokseenkin onnellisten tähtien loisteessa tähän saakka. Hoitosuunnitelmat ovat pitäneet ja niihin on tilanteen mukaisesti tehty nopeita muutoksia. Ne ovat mahdollistaneet, että kirjoitan nyt tätäkin pähkäilyäni. Omalta osaltani myönnän, että sittenkin jotkut ovat tasa-arvoisempia ja onnellisemmassa asemassa kuin jotkut muut. Tämä paistaa läpi tuosta lukemastani yhdistyksen tiedotteestakin. Siinäpä on sitten hyvinvointialueelle haastetta. Kuinka se ottaa sen vastaan, sillä hitaita näyttävät olevan kiireetkin. Isot laivat kääntyvät tunnetusti hitaasti ja sitähän on sitten kansalaistenkin siedettävä, mutta… Jälleen huomioitava tuon sanan jälkimerkitys siinä, että rajansa on kyllä sietämiselläkin. En ole nyt juuri lähdössä hyvinvointialueen palvelupisteeseen, mutta loppuviikosta se on välttämätön. Kirjoitin tämän pähkäilyn siksi, että meidän itse kunkin on paikallaan pitää tuntokykyä yllä siitä, miten tässä nykyviidakossa selvitään?
Kirjoita kommentti (0 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Heikki Kemppainen
- Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
- Osumat: 402
No, olisikohan ensi alkuun otettava vain kysymys älyttömyydestä’? Moni perinteinen toiminto on viimeisten kolmen vuoden kuluessa hiipunut ja joitakin näyttää sammuneenkin. Itsekin olen ollut mukana tilanteessa, jossa aiemmin monissa jutuissa mukana ollut yhdistys laitettiin telakalle. Älyttömässä tilanteessa koetettiin löytää älyllinen ratkaisu ja mielestämme sellainen tehtiinkin.
Käytettiin talonpoikaisjärkeä hallayön jälkitilasta selvitäksemme huonojen ratkaisujen joukosta pienin mahdollisin vaurioin. Luullakseni ei olla ainoita tällä saralla. Talonpoikaisäly oli tarpeen. Entäs, jos olisikin ollut tekoäly. Alkeellinen tekoäly kylläkin oli taustalla, sillä ratkaisua siivitti järjestöbyrokratian äly. Kaikki meni byrokratian kirjaimen mukaan. Luullakseni tässäkään ei olla ainoa tapaus näinä aikoina. Entäs, jos olisikin ollut käytössä tekoälyllinen ystävä?
Siispä otsikon perässä oleva kysymysmerkki, mitä sille on tehtävä, otetaanko pois vai oliko otsikko jo itsessään älytön? Tarkemmin ajatellen tekoäly on ollut keskuudessamme jo vuosikymmeniä. Se vaan on nyt tullut konkreettisemmin meidän elämäämme eri sovelluksissa ja tulevien sovelluksien suunnitelmissa.
Kamppailtuani tänäänkin hetken laitteiden tekemien itsenäisten ratkaisujen kanssa ohittaakseni ne tunnustaudun edelleenkin teknologian kaveriksi. En kuitenkaan antaisi sille valtaa kaiken yli, kuten en myöskään byrokratia järjelle. Kaikitenkin on nähdäkseni se uhka, että nämä alkavat kävellä arkijärjen yli. Tähänhän on jo totuttu jo byrokratiajärjen kanssa eläessämme.
Tekoälysovelluksiin taitaa törmätä siellä ja täälläkin. Ensimmäinen vastaaja on asiakaspalvelussa useimmiten joku ”Maija” tai ”Mikko”, jolle kysymys menee ennen kuin saa kontaktin aitoon Maijaan tai Mikkoon. Mietinkin josko minullakin olisi tässä omassa huushollissa joku vaikkapa ”Hantta” kertomassa aamulla, että nyt sitten insuliinia mittaustesi perusteella 60 yksikköä ja lääkelistalla olevat… sekä tilitys yhdistyksen toimintatuesta. Sitten kysyy ”Miten voit tänä aamuna, kerro siitä!” Siinähän onkin kaveri kanssani! Hänestä olenkin saanut kaipaamani faktan tarkistajan. Kun käännän oven lukkoa auki, niin tämä faktan tarkistaja kysyy, onko sinulla avaimet, kortit ja välttämätön käteinen, puhelin ja muistatko tämän osoitteen, johon pitää palata?” Tämähän onkin uusi uljas olemisen muoto! No, puhelimessa on kyllä nytkin hälytykset kalenteriasioista.
Lähin omainen on ollut elämän piirin supistuessa siihen omaan neljä seinää käsittävään tilaan monelle viranomainen, jota edustavat kaikki hyvinvointivaltioksi määritellyssä yhteiskunnassa olevat tahot. Kun siihen saakin tuon välkyn ”Hantan” kaveriksi, niin homma onkin jees, eikös vaan! Mutta… Tuo sana on hyvä lieventämään väitettä. Ehkä sittenkin jotakin taitaa puuttua? Välttämättä tuon välkyn kaverin pitäminen ystävänä ei ehkä olekaan varsinainen ongelma, kunhan muistan, että hän kysyy ja muistuttaa vain hänelle opetetut kysymykset. Niihin vastaukset tulee kirjanoppineen opetuksena. Minun saamassani kaverissa ei ole vielä eettistä inhimillisyyttä. Hän toistaa prikulleen sen kaavan, mikä kuuluu asiaan. Aivan samahan on ollut byrokratian lähtöasetelma. Onko tässä sittenkään mitään uutta auringon alla? Siispä tekoälyllinen elämäntapa voikin…
Kirjoita kommentti (5 kommenttia)Sivu 1 / 9
