etusivuotsikko2

Korona-aika on opettanut osallisuuden ja osattomuuden kuviosta erinäisiä hämärän alueen asioita. Tunnettu sanonta ”Siperia opettaa” on tuonut ominaispiirteitä, joissa ilmenevät manner ilmaston kesän kuumuus ja ikiroudan pakkaset syyllistämisineen ja uhriutumisen hakuisuuksineen. Kipupisteet tökkimisille ovat olleet tänä aikana joillekin herkempiä itseni näihin lukien. On saattanut käydä niinkin, että pökkäykseksi tarkoitettu heitto onkin muuntunut tökkäykseksi. Tällä haluan ilmaista dialogisuuden ”minä ja sinä” asetelmaa, jossa huomioidaan toinen osapuoli katsomalla itsestä poispäin sekä tarkistamalla omia vaikutteita toimenpiteelleen. Siis on kysymys siitä, että viestijällä on omat vaikuttimet asialleen, mutta vastaanottaja ottaa ne omassa tilanteisuudessaan. Erityisen tarkka pitäisi olla sekä omien että muiden rikkinäisyyksien suhteen. Esimerkiksi traumaattisen tilan laukeaminen saattaa tapahtua huomaamatta.

Olen sivusta seurannut ja joiltakin toimijoilta kysynytkin vapaaehtoisten toimijoiden tilanteesta. On kerrottu heitä palanneen toimintaan, joissakin pystyttiin ylläpitoon eikä katkoksen aiheuttamaa poistumaa päässytkään syntymään. On myös luopumisia. Katkos antaa siihen hyvän mahdollisuuden. Huomattakoon se, että vapaaehtoistoiminta sisältää sanaparin ”vapaa” ja ”ehto” eli mukana olo toiminnassa pitää olla vapaan tahdon ratkaisu, jonka ihminen tekee sen itse omilla ehdoillaan sovittamalla ne kulloiseenkin tilanteisuuteen. On huomioitava myös toiminnan kontekstuaalinen puoli. Itse olen ollut joistakin paikoista avaamatta niiden ovia vaikka ne ovatkin jo avautuneet. Tämä ei tarkoita sitä, että asiat olisivat siinä määrin vinossa ettenkö kyseisiä ovia avaisi. Henkilökohtaiset olemisen asiat vain eivät ole olleet otollisia avaamiselle. Jos ja kun otollisempi ajan ja paikan tilanteisuus mahdollisesti ilmaantuu, niin osoite on selvä. Vanha periaate on edelleen voimassa niin, että talot elävät tavallaan ja tulijat tulevat ajallaan.

Korona-ajan opetus on ollut patistaminen toimintakulttuurien muutokseen. Jotkut toiminnot ovat jumiutuneet ja jumin avaaminen tuottaa pulmia. Perinteinen toimintakulttuuri on rakenteellisesti hierarkisoitunut järjestelmä kaikkine byrokratioineen. Siinä järjestelmä sitoo yksittäisen ihmisen. Se on myös ammattimaisesti johdettu systeemi. Kolmas sektori rakentuu tälle perustalle. Haussa on ollut löytää puhtaammalle kansalaisjärjestön mallille juridista pohjaa ja luonnos on jo olemassa. Nousussa on neljänneksi sektoriksi luonnehdittu vapaaehtoistoiminnan ajattelu ja sille järjestöllinen virallistettu perusta. Tätä kaivataan.

Korona-ajan vaikutusta kansalaistoimintaan ei vielä ole kunnolla selvitetty, mutta jotakin viitteitä muutoksesta on havaittavissa. Toimintojen muutos hybriditoiminnoiksi on sekä muuttanut sisäisiä toimintatyylejä että sisältöjä, minkä seurauksena on tullut mahdollisia putoamisia kelkasta tai suoranaisia lopettamisia. Näistä kysyttiin sosiaalibarometriä varten tehdyssä kyselyssä äskettäin. Siinä kysyttiin myös fuusioitumisista. Tätä on harkittu sen ohella, mitä on keskusteltu toiminnan pistämistä hyllylle odottamaan aikaa parempaa. Ihmisten ja toimintaverkostojen välisissä suhteissa on mitä ilmeisemmin kaksijakoinen sekä että ilmiö siten, että jotkut verkostot suhteineen ovat vahvistuneet uusissa muodoissa. Resilienssi on tässä ollut avuksi. Toisaalla on tapahtunut rikkoontumista ja yhteyksien katkeamisia. Kaikessa tässä on eteen päin katsomisen paikka. Siperian reunoillakin käyneelle on tullut hyvää opetusta!

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Millainen on ollutkaan elämänotteemme tuona aikana? Onko ote pitänyt? Miten onkaan toiminut vuorovaikutus ja osallisuus muutoksen melskeissä – kuinka ollaan oltu yhdessä vai onko käperrytty? Olemme eläneet poikkeuksellista aikaa vaikka kuinka sitä yrittäisi maalailla positiivisilla väreillä. Omakohtaisesti voisin hehkuttaa vaikka miten. Olen osallistunut ennätysmäisen paljon mitä erilaisimpiin juttuihin tosin käymällä vain kaksi kertaa Kainuussa ja yhden kerran Ulvilassa. Osallistumiset ovat merkinneet paljon ja pitäneet henkisen kuosin kasassa, mutta…Tämä ilo on arvokasta itselleni, tuskinpa liioin mitään muuta! En väheksy tätäkään merkitystä, mutta se sysää sivuun yleiset laajemmat ulottuvuudet. Siksi sisäinen ääni käskee kirjoittamaan otsikoksi vastakohdat.

Vaikutukset tuntuvat kaikkialla yhteiskunnassa. Julkisuudessa kannetaan huolta erityisesti hoitovelasta ja puhutaan syrjäytymisestä sekä valtion velasta. Nuorista ja iäkkäistä kannetaan huolta – hyvä niin! Erityisesti korona-aika on vaikuttanut iäkkäisiin, joiden terveyttä tauti uhkaa eniten. Lääkkeeksi määrättiin iäkkäiden hyvinvoinnin turvaamiseksi suositukset iäkkäiden karanteenista ja samalla kaikki heille järjestettyjen ryhmien lähitapaamiset loppuivat. Tyhjän Eetun aukion kuvani sai kouluaikani luokkakaverin kysymään, onko Porissa asukkaita? Tarve puhua ja kuunnella, osallistua ja olla osa yhteisöä jäi ihmisenä olemisessa elämään. Omalta osaltani ei siis yhteyksien puutetta ole ollut, mutta tiedän ja olen itsekin kokenut, mitä käpertyminen omiin nurkkiin aiheuttaa. Muistan joskus käytetyn tilanteesta pystyyn kuollut kuvausta.

Poikkeusaikana järjestöillä on ollut tärkeä rooli iäkkäiden hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja avun järjestämisessä. Karanteenirajoitusten alkaessa syntyi toimintoja, joilla lähennyttiin ihmisiä. Monet hakivat luovuuttaan käyttämällä keinoja ylläpitää rajoitusten sallimissa rajoissa toimintoja. Osaammeko olla kiitollisia niistä?

Otsikon loppuun kirjasin, miten jatketaan? Ollaanpa ensinnäkin kiitollisia siitä, että kaikesta huolimatta yhtä ja toistakin toimintoa on olemassa edelleenkin. Tämä aika on hajottanut monia juttuja perheistä yhteisöihin saakka. Jos ja kun jotakin on mennyt palasiksi, on aika koota niitä ja katsoa eteenpäin. Itse olen palapelirajoitteinen, sillä en onnistu liioin alkeellisimmankaan palapelin kokoamisessa, mutta jossakin muussa olen jonkin verran mukana sen mukaan kun Luoja suo ja lääkäritkin sen sallivat. Osattomuuden kurimukseen joutuneita on vetäytynyt myös omilla ratkaisuillaan sivuun, mutta luulen myös unohduksiin jääneitä olevan. Heidän kohdallaan saatetaan tarvita hienovaraista hihasta nykäisemistä osoituksena siitä, että tulepa mukaan. Olin hamassa menneisyydessä operoimassa erään järjestön hakevan toiminnan hanketta, jossa oli juuri tuon kaltainen toiminta-ajatus.

Kirjoita kommentti (6 kommenttia)

Elämä itsessään on peliä ja pelikenttänä on hänen elämismaailmansa. Pelin tuoksinassa on joka hetki omat tilanteensa, joista on tavalla tai toisella selvittävä. On tilanteita, joissa joutuu vaihtopenkille, voi joutua jäähylle, mutta voi tulla myös ajolähtötilanne. Elämä jakaa pelirooleja ja niissä on sitten toimittava. Entäs kun kunnon pelipaikkaa ei ole joko siksi, että sitä ei ole annettu tai sen on syystä tai toisesta menettänyt. Voipa olla niinkin, että edes vaihtopenkillä ei ole tilaa.

Yhteiskunnan koneisto toimii tavallaan ja mylly jauhaa, jossa yksilölläkin pitäisi olla paikkansa, mutta… Jo koneisto itsessään voi sylkeä ulos ja takaisin pääsy ei olekaan helppoa. Edessä ovat lukitut ovet. Paljon puhutaan ehkäisevästä toiminnasta ja hyvä, että edes puhutaan. Koneiston toimintaanhan kuuluu, että vain sen osilla on käyttöä eli uloslyöty on tarpeeton. Tullaan kysymykseen tarpeettoman ihmisen paikasta. Ei kuulu enää meille ja kiireesti pois.

Koneisto siis pistää tarpeettomia sivuun eli syrjäyttää. Puhutaan paljon heikoimman lenkin periaatteesta ja siitä huolehtimisesta. Jälleen hyvä, että edes puhutaan ja todetaan, että yksikin huolehtimatta jätetty on liikaa. Kuitenkin todellisuutta on, että ihmisiä jätetään kuin nalli kalliolle haikailemaan. Yksi tuon sanonnan taustalla oleva selitys on se, että isäntä jättää koiransa kalliolle ja itse jatkaa järvellä eteenpäin. Vanha perinne ”kaveria ei jätetä” taitaa homehtua muistojen laarissa, toivottavasti ei sittenkään! Yhteiskuntaetiikalla on tehtävää!

Kirjoita kommentti (5 kommenttia)

Meistä moni itse mukaan luettuna miettii, miten toteuttaa elämänsä tärkeiksi koettuja toimintoja vuonna nolla jkv = jälkeen korona vieruksen? Siis odotus on paluuta normaaliin. Se voi olla odotusta kuin kuuta nousevakasi taivaalle, mikä tosin toteutuu meistä riippumatta ajallaan. Eri asia on, miten käy paluun normaaliin nyky oloissa? Äskettäin ilmestyneessä kirjassaan ”Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta” Korpiola & Poutanen avaavat tilanteisuutta. Kun on tullut olleeksi mikropanoksella joissakin aikaan liittyneissä kuvioissa, niin tulin peilanneeksi asioita pienreflektioksi.

On siis täysin eri asia kuun nouseminen taivaalle ja korona vieraanamme, vaikka molemmat liikkuvat ajallaan ja tavallaan. Kuu menee omaa säännönmukaista rataansa, mutta koronavirus on kuin kutsumaton vieras hääräisi pidoissamme. Tämä kutsumaton koronaksi mainittu vieras lensi monille kotilammille kuin musta joutsen yllättäen olisi sinne ilmaantunut. Tutkijat sanovat, että kysymys ei ollutkaan mistään mustasta joutsenesta eikä yllätyksestäkään, vaan pandemiahan oli koska tahansa odotettavissa. Olin noin kolme vuosikymmentä sitten tenttinyt ”Riskiyhteiskunta” kirjan. Ulrich Beck avasi jo tuolloin edelleen päteväksi osoittautunutta näkökulmaa. Korona vieras onkin liikkeissään vaikeasti hallittava ja edelleenkin sen vierailussa on monia liikkuvia osia ja toimijana tämän päivän riskiyhteiskunnassa. Maailman ilmiöissä liikkuvissa osissa on osa näkymätöntä ja vaikeasti havaittavaa. Koronailmiössä on juuri tätä ennakoitavuuden äärirajoille jäävää osaa. Virus toteuttaa saamaansa tehtävää luontonsa mukaisesti ja ihminen voi parhaan kykynsä mukaan häiritä sen toteuttamista.

Me tavallisemmat kaduntallaajat oli kyllä tutustuttu sika-, lintu- ja mitä niitä influenssan varjon alle määriteltäviä onkaan, mutta kaikkineen korona iski tajuntaan yllättävänä. Siispä kun oli asennoitunut, että jotakin tiettyä toteutetaan, niin syntyi kaikenlaisia sekä pienempiä että suurempia juttuja, kun hommia ei tehtykään kuvitellulla tavalla. Näistä seurauksia on sitten ollut vastassa pidempäänkin. Toiminnoissa on oltu ”eppäs tiijä arpomisissa” teitpä niin tai näin niin joidenkin kanssaihmistenmielestä aina väärinpäin. Näin on voitu kysäistä, meniköhän jo överiksi tai nyt toimijat vaihtoon? Molemmathan ovat ihan relevantteja näkemyksiä katsomosta nähtynä. Sitten onkin eri asia, millaiset perustelut näkemyksille tai oliko niitä? Nyt vain tuntui tuolta ja sehän riittää!

Kriisitilanteessa ja pienemmässäkin yllättävässä asian kohtaamisessa tullaan tilannetajun käyttöön, osataanko sitä vaiko ei. Tätä tilannetajua kysytään edelleenkin eikä sen tarve tule koskaan poistumaankaan vaikka korona virus muunnoksineen säilöttäisiinkin Huippuvuorten jäätiköiden säiliöihin. Tosin nyt näyttää siltä, että meidän pitääkin yrittää elellä tuon kutsumattoman vieraan läsnä ollessa ainakin jonkin aikaa. Tulevaisuudessa saatamme toimia liminaalitilassa, mikä sanana juontuu latinan sanasta ’limen’ ja tarkoittaa kynnystä. Se on sananmukaisesti ovenpielessä seisoskelua, siis kun ei ole enää ulkona, mutta ei vielä sisälläkään. Siis ollaan tilanteessa tarttiskos tehrä jottain vaiko vain nyt oleilla? Mennäkö sisään vai jäädä tähän! Jälleen on tilanne niin tai näin, meniköhän taaskin väärinpäin!

Voidaan puhua myös välitilasta, jonka rajoja on vaikeaa määritellä tai se sijoittuu kahden tunnistettavan tapahtuman tai tilan väliin. Siinä oltiin 17.3.2020 lähtien ja ensi peruutus koskikin maaliskuun lopulle ajoittunutta kokousmatkaa. Kokous peruttiin ja matka majoituksineen samoin. Mitä tästä tuleekaan? Kyetäänköhän me sopeutumaan tuohon epävarmuuksien sietämättömän keveyden tilaan? Kokemuksena on syntynyt toiminnan kautta se, että tilanteille on kyettävä antamaan kunnolliset merkitykset. Jos ja kun ne ovat kaiken aikaa mukana olleille iskostuneet, niin liikkuvaan junaan pyrkineillä on ollut vaikeuksia saada itseään tyydyttäneitä merkityksellisyyksiä. Juna on kulkenut kutsumattoman vieraan sanelemien aikataulujen mukaan ja epämääräisen aikataulun junan kyytiin hyppäämisessä on erinäiset lisävaikeudet. Tämä pitää huomioida!

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Olisikohan nyt paikallaan ns helpotuksen huokaus? Kokoontumisrajoitteet menee pois ja siitä eteenpäin terveys edellä! Vaikka eletäänkin tässä ja nyt tätä päivää ja siihen käy tämä carpe diem, poimi päivä, niin mennyt aika on siinä läsnä. Mistäs tässä onkaan kysymys? Mieleen nousee monia piirteitä. On ainakin henkilökohtaisesti paikallaan tarkistaa poimittaessa tätäkin päivää, onko kysymyksessä selviytymisessä korona-ajasta vaikeasta vaiko vain keskivaikeasta tilasta tai ollaanko sittenkin jo normaalissa? Siitä vaan kääntää virtakytkintä ja koneisto hurahtaa käyntiin! Olisikohan se noin, vai pitäisikö vähän miettiä?

Voisikohan Eläkeläiset ry:n jäsenkirjeen otsikko ”Yhdessä kohti normaalimpaa aikaa” olla se sopiva viitekehys? Siinäkin on pienehkö varauksellisuus! Täysnormaaliushan ei taida ollakaan noudettavissa marketin hyllyltä tapaisesti! Omalta osaltanikin voin todeta, että olen kokenut elämän varrella vaikeita tilanteita, joissa on ollut aloitettava montun pohjalta nousu ”elävien kirjoihin” ja tartuttava ojennettuihin käsiin. Keskivaikeassa tilanteessa rakennusaineet ovat käsillä, kunhan niitä lähtee käyttämään.

Tämä korona-aika kaikkineen on ollut oman pelinsä aikakausi kuten poikkeusajat yleensäkin. Myrsky on aina myrsky sekä maalla että merellä, mutta useimmiten senkin puitteissa käy niin, että maalla on enemmän viisaita merellä sattuneen vahingon arvioijiksi. Sama on tilanne pelikentillä, jonka parhaat asiantuntijat istuvat katsomossa. Korona ei ole vielä pelinä päättynyt, vaan vasta ensimmäinen erä ollaan viheltämässä päättyneeksi. Katsomon ja pelikentän yhteyksissä on voinut tulla katkoksia, niin miten ne voisivat korjaantua? Kysymys on, löytyykö ”yhdessä” eetos?

Viittaukseni myrskyyn tarkoittaa sitä, että sen jäljiltä siirtyminen normaaliin ei olekaan tuosta vaan hyppäys, vaan on korjattava sen jäljet. Siinä valossa ollaankin menossa kohti normaalimpaa aikaa ja tuo normaali on joskus täysin uusi tai ainakin jotakin aiemmasta poikkeavaa. Siis kansanviisaus ”aika entinen ei koskaan enää palaa” pätee ihan hyvin. Nyt onkin kysymys siitä, onko meillä kärsivällisyyttä tähän? Sitä kysyttiin koko korona ajankin.-Resilienssi kesti osin ja ajoittain se veti vieterin tiukille. Siksi nyt jälkitilassakin on varautuminen, jos ei enää täysvaikeaan niin jonkin verran keskivaikeaan voi olla paikallaan?

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Katselin kymmenen vuoden takaa päihdepäivien juttuani ”aktivisti reservaatin reunalla” ja mietin sitä, että jotakin tuosta on jäänyt pois. Olin kylläkin ihan edelleen allekirjoittamaani asiaa pyöritellyt siitä, miten reservaatissa olevien käy ja mitä he tarvitsevat. Entäs nyt? Olen ollut mukana päihdeasiakkaiden tilannetta pyöritelleissä kuvioissa ja tänäänkin kaupunkipatikoinnilla tuli yksi vastaan selvästi hyvässä vireessä, mutta asioissa on hoitamisen tarpeita. Näitä päihdejelppari tapaamisia verkossa jatketaan toukokuun lopulla. Verkkoon on syntynyt näitä vertaistoimintaryhmiä myös tälle päihdeasialle omistautuneena.

Mitähän nyt ajankaan takaa? Meillähän on täällä paikallisestikin monen monta yhdistystä edistämässä ihmisten esiin tuomia asioita ja hyvä niin, mutta… On myös mahdollisia toimintoja, joita yhdessä voisi viedä eteenpäin kunhan toimiin ryhdytään. Näin on ja ohje, perustakaa yhdistys tai viekää se jonkun toimivan yhdistyksen sisälle! Sinänsä jälleen hyvä neuvo, mutta… Jälleen mutta ja miksi? Yhdistys tarvitsee koneiston toimiakseen, siis kysymys on järjestöbyrokratian toteutuksesta. Kyliltä kuuluu viestejä siitä, että juttuja ei saada kasaan, kun ihmiset eivät olekaan hallituskipeitä riittävässä määrin. Samaa tulee kaupunkiviesteissäkin.

Jokin aika sitten lueskelin ”4 sektori” kirjaa ja olin mukana työpajassa, jossa esiteltiin lainsäädännön uudistamishanketta. Olin myös ennen korona-aikaa Sosten ja oikeusministeriön työpajassa, jossa oli esillä uudistamishankkeen käynnistäminen. Sitten oli verkossa käytävä keskustelu asiasta. Työryhmä antoi esityksensä helmikuussa. Nyt oikeusministeriö on valmistellut lakimuutoksen yhdistyslakiin. Se on nyt lausuntokierroksella ja tavoitteena saada voimaan jo heinäkuussa. Siinä on esityksiä järjestöbyrokratian helpottamiseksi. On myös kokonaan uusi yhdistysmuoto toimintaryhmänä, jonka perustaminen ja myös lopettaminen olisivat helpompia kuin nykyjärjestelmän yhdistyksen. Näin vapaamuotoisen kansalaistoiminnan muodot voisivat nousta kentälle.

Päihdepuolella meillä on jo olemassa tätä oma-apu ja vertaisryhminä, mutta niiden asema on kuitenkin järjestelmien ulkopuolisena kovin heikko. Jatkossa onkin kysymys siitä, ottaako virallinen taho koppia? Mitä sanovat nykyiset ”institutionalisoituneet” keskusjärjestöt? Mitä sanovat kunnat ja sote-alueet? Entä mitä sanoo STEA? Joka tapauksessa byrokratia orientoinut meikäläisen sukupolvesta on aika tekemässä tehtävänsä! Kun kerroin asiasta eräälle merkittävän yhdistyksen puheenjohtajalle, niin hänen kommenttinsa hyvin nopeasti oli, että jo oli korkea aika tarttua asiaan, muuten hukka perii!

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Epävarmuuksien sietokykymme on ollut nyt vuoden koetteella. Ehkä sitä on lisännyt jo tottuminen tilanteeseen. Luovuutta on kysytty selviytymisessä tilanteista sekä yksityiselämässä että yhteisöissä. Yhden ratkaisukanavan on tarjonnut ad hoc menetelmän käyttöönotto joko ”mutu” (musta tuntuu) tai mikseipä ”hira” (hihasta ravistaen) toteutettu ad hoc toiminto. Ad hoc on latinaa ja tarkoittaa ”tätä (tarkoitusta, tehtävää) varten”. Tieteessä ja filosofiassa ad hoc -hypoteesi tarkoittaa asettamusta, joka hyväksytään puhtaasti teorian pelastamiseksi vaikeuksilta tai kumoamiselta, ilman mitään itsenäistä perustetta. Yleensä lausumalla tarkoitetaan tiettyä ongelmaa varten räätälöityä ratkaisua. Sillä saatetaan viitata myös improvisoituun ja ennalta valmistelemattomaan ratkaisuun vastakohtana hyvin ja perusteellisesti suunnitellulle ratkaisulle. Siis tilanne ylitetään välttämättömyydeksi muotoillulla ratkaisulla, vaikka sille ei olisikaan ehdotonta perustetta. Näitähän me teemme itsekukin päivittäin sekä tietoisesti että vähemmän tajunnallisesti.

Yhteisöelämässäkin toimitaan usein tilanteen selvittämiseksi ad hoc tapaan. Siinä tullaan tarjonneeksi innovaatioita ”tehdäänkin nyt näin” tyyliin. Se voi olla jokin toiminto käynnistettäväksi tai jonkin sovelluksen jostakin jutusta toteutettavaksi. Se voisi olla myös pop up tapaan tässä ja nyt toteutettava tapahtuma, joka onnistuukin hyvin, mutta… Tämä on tämän jutun otsikon ihanuuden puoli. Mitalilla on sitten kuitenkin myös se toinen puoli, joka ei aina olekaan yhtä kirkas. Se onkin innovaattoreiden vastuun kantamisen kysymys. Jokaisen pitää tehdä omat valintansa ja kasvaa niistä vastuulliseksi. Vastuu on sekä ideoiden esittäjillä että niiden vastaanottajilla. Ehdoton muistettava on, että ei saa tunkeutua toisen tahdon tontille ottamaan häneltä vastuuta ja valintaa. Eikä saa mennä toisen selän taakse omia valintoja ja vastuuta välttämään. Muistammeko tämän ja isoissa ympyröissä muistavatko konsultit tämän? Ad hoc pelastuu, mutta oliko tämä tilannepelastus karhunpalvelus kokonaisuudelle. Kun on akuutti tilanne, niin siinä on toimittava. Onkin erotettava toisistaan akuuttien ratkaisujen tarve ja tulevaisuusnäkökulma. Tulevaisuuteenkin suuntautumisessa voi olla ja pitääkin olla myös ad hoc ajattelulla tuotettuja mahdollisia tulevaisuuden sisältöjä, mutta ne on eriteltävä, ovatko ne sinne kuuluvia mahdollisuuksia.

What do you want to do ?
New mail
Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

Hamletin ollako vai eikö olla on Yrjö Jylhän suomennoksessa ”Ollako vai eikö, siinä pulma: jalompaa onko kärsiä ja sietää kaikk' iskut, nuolet julman kohtalon.” Tällä aasinsillan kaltaisella siirtymällä tulen filosofiseen eri pulmissa käytävään pohdiskeluun niin tai näin, mutta meneeköhän se aina väärinpäin? Pohdiskeluni ei perustu mihinkään erityisiin yksittäistapauksiin, mutta nyt kohta vuoden ajan olleessa tilanteessa on jouduttu poikkeuksellisen usein valintaan, toteutetaanko jotakin vai eikö tehdä?

Tosin on ollut kaiken aikaa voimassa tietyt reunaehdot, joiden rajoissa on ollut mahdollista toteuttaa joitakin toimintoja. Se on vaatinut ketteryyttä ja viitseliäisyyttä muuttaa totuttuja malleja. Monet toimijat ovatkin siinä onnistuneet. Sekä teko että tekemättä jättäminenkin ovat tekoja. Ne ovat sitten arvostelemisen ”armolahjan” kansalaisten kohteina ja hyvä niin, mutta… Jälleen on mahdollinen jakolinja siinä, kun joku armoitettu hoksaa sen menneen väärinpäin. Tosin joku muu katsoo sen sittenkin menneen oikeinkin päin. Hämmentävänä aikana on myös ihmisen mieli koetteella. Siksi kaikki toimijat tarvitsevat sekä itsemyötätuntoa että toistensa ymmärrystä myös tilanteissa, joissa hommat näyttävät menneen väärinpäin. Myötätuntoinen suhtautuminen voinee olla näkökulmalla jotakin sitä, että riittävän hyvin on sittenkin toimittu.

Miten käy yhteisöistä vieraantuneiden ja kadonneiden? Ikääntyneitä suositeltiin heti poikkeusajan alkaessa pysyttelemään omissa nurkissaan. Onpa kuulunut ja näkynyt uutisoinneissa sitäkin, että kun jotkut uskaltautuivat liikkeelle, heille jopa huomauteltiin, miksi täällä olette, menkää koteihinne! Moneen osallistumiseen on vaadittu ennakkoilmoittautumiset, mistä voi olla seurausvaikutuksena vetäytymisiä. Keskeinen liikkeelle lähdöstä luopumisen peruste on viruksen pelko. Näin hiljalleen aiempi säännöllinen käyntipaikka jää pois ja saattaa pysyä poissa ohjelmasta vastaisuudessakin. Uudelleen oven avaaminen ei välttämättä tulekaan mieleen.

Edelleenkään ei voida unohtaa toimintojen siirtymistä verkkoon. Kuinka paljon hukataan tämän vuoksi aiempia aktiiveja. Se jää nähtäväksi. Perinteinen kaveria ei jätetä periaate voi olla yleisellä tasolla edelleen voimassa, mutta jonkin verran laimentuneena. Omissakin ympyröissä on ihan riittävästi pureksittavaa. Kun sitten joskus paluu avoimeen elämäntyyliin palautuu, niin silloin kysytään myös yjyerisöjen vastuunkantokykyä. Vieläkö silloin on voimassa periaate kaveria ei jätetä eikä myöskään unohdeta?

Kirjoita kommentti (5 kommenttia)

”Miksi” on sanavartalosta ”mi” translatiivi eli tulento, joka on yleinen tulo- ja suuntasija. Se ilmaisee tulemista tai muuttumista joksikin. Usein ilmeneviä liitännäisiä ovat minkä takia tai minkä vuoksi on tai ei ole jotakin, jonka olettaisi olevan totta. Viime vuoden maaliskuun puolivälistä alkaen on saatettu kysellä ja näinhän tehtykin eli kysytty esimerkiksi, miksi tapahtuma on peruutettu, miksi ei ole järjestetty kokouksia jne. Kyselyyn on saatettu ja usein onkin liitetty sekä syvempää että jokseenkin pinnallista ymmärrystä tilanteesta. Mukana on voinut olla liitännäisenä jotakin syyllistämisen piirteitäkin. Julkisesti esitettyjä syyllistämisiä ei ole liioin näkynyt, mutta niitä on saattanut ilmetä ns. rivien välistä tai yhteisöjen sisäisessä elämän menossa.

Miksi kirjoitan tämän tekstin? Minun tupaani saakka ei ole lunta tullut, muutama ehkä pisara porstuassa tai verannalla saattaa olla. Tosin on kylläkin ihan omakohtaiset kokemukset, miltä tuntuu kun joudutaan peruutuksiin tai muutoin juttu kokonaan pistämään uusiksi. Niitä on vuoden aikana kertynyt sekä toteutuksen että erityisesti osallistumisen alueella. Valmiit matkasuunnitelmat menivät nurin ja liput tilaisuuksiin muuttuivat verkkolipuiksi. Asian kääntelyn ja vääntelyn myötä saatettiin viime tipassa päätyä koko tapahtuman peruutukseen. Se saattoi tulla viranomaisen ohjeista tai oman riskiarvioinnin myötä. Suuri viisaus ilmeni eräillä toimijoilla, jotka jo alunalkaen rajoitusten tullessa käyttöön joko luopuivat toiminnon toteuttamisesta tai siirsivät sen heti verkkotapahtumaksi.

Onko tähän miksi kysymykseen syytä lainkaan palata edes tämän kaltaisen aamumietiskelyn muodossa? Henkilökohtaiseksi tuntemukseksi viime vuodesta ja kun se näyttää vielä jatkuvankin on tullut mielteeksi, että on ja ei ole! ”On” vastaus perustuu siihen, että itse kunkin toimijan on paikallaan tarkastella toimintaansa armollisten silmälasien läpi ja katsottava vastuullisuutensa kehyksen kautta, miten asiat ovat menneet. ”Ei” näkemys on siksi, että aika on vetänyt vietereitä toimijoilla tiukille ja sen pingottaminen voi johtaa vielä huonompaan tilaan. Tässä kohtaa voi syntyä hyvää tarkoittavasta toimenpiteestä vahingollinen seuraus. Arkipäivän ”populismin” ilmiönä olevasta pienestä sanallisesta heitosta voi lähteä ns lumipalloefekti liikkeelle.

Itsestään selvyyksiä on poikkeusoloissa entistäkin vähemmän, sillä vaikka säännökset ovatkin jokseenkin selkeitä, niin itse tilanteisuuksien yksityiskohtien sovittaminen ei olekaan aina yksinkertaista. Asiat eivät välttämättä todellisuudessa olekaan ns. pelikentällä ihan sitä, miltä ne näyttävät katsomosta käsin. Avuksi tarvitaan dialogia, mutta miten? Tavoitteena ei välttämättä ole useinkaan konsensus yksimielisyys vaan ymmärrys myös kysymykseen ”MIKSI?” Kun on tullut tilanne, jossa ennakko-oletuksesta poikkeavasti aiotaan toimia tai olla toimimatta, niin luonnollinen kysymys on, miksi näin on? Näin ollen jatkoksi voi syntyä halukkuutta herättää asiasta keskustelua ja hyvä niin!

Mutta… Keskustelussakin on syytä arvioida tilanne, koska se toteutetaan, miten se käynnistetään ja keitä on mukana. Joskus voi olla vain tosiasian toteaminen riittävä. Näin on käynyt tänä korona-aikana monessa asiassa sekä henkilökohtaisesti että yleisesti. Tätä on ollut ennenkin. Olin vuosia erään järjestön valtuustossa ja tilintarkastaja totesi lakonisesti erään toiminnon vähentyneen vuoden aikana. Tietystikin kysyttiin vähän kuin itseämme tehostaen valtuustossa, miksi näin on käynyt? Järjestön pääsihteeri totesi, että kun tuo toiminto on vain jäsenjärjestöjen toteuttamaa, niin kaikki riippuu niistä. On kylläkin kenttää potkittu liikkeelle ja sitä jatketaan.

Edelleenkin voi kysyä, MIKSI?

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)