etusivuotsikko2

fShare
2

 

lipstikkaLipstikka se on, erinomainen maustekasvi. Viikon takainen kuva, ja nyt tuokin taimi on jo melkein puolimetrinen. Noita minulla siellä täällä tontillani kasvaa, se kun on siitä mukava kasvi että hoitaa itse itsensä, versoo ja  työntää puolentoista metrin korkuisia pensaita vuosi toisensa jälkeen.  

Ruohosipuli ja raparperi ovat niitä muita minun mieleisiäni kasveja, ne kun eivät kummempia toimenpiteitä vaadi, kasvavat kun ovat kerran paikkaansa asettuneet. 

Ne muodissa olevat ruohot, cannabis ja semmoiset, olkoon nyt sitten vielä harkinnassa kun ei ole kokonaan vielä  vihreää valoa näytetty eikä maataloustukea luvattu -ei sitä silti taitaisi tällainen omavaraisviljelijä saada muihinkaan kasveihin, isompia maa-alueita olisi vissiin omistettava? 

Mutta, joo, päihdepolitiikasta ajattelin kirjoittaa, kun asia jossain uutisessa eteeni pomppasi.

 

Semmoisen otsikon huomasin, että cannabikseen liittyviä pahoja mielikuvia pyritään nyt poistamaan. Että keskustelu muuttuisi myönteisemmäksi ja rakentavammaksi.

Sellainen se suunta on, ja kun hiljalleen saadaan entiset raittiusjärjestötkin tukemaan uutta uljasta päihdepolitiikkaa niin esteet ovat kovin helposti poistettavissa. Yleinen mielipide muuttuu myönteiseksi näiden aineiden käytölle kunhan jaksetaan satsata tiedotukseen ja mainostukseen. Kaupan vapautuessa toki bisnesmiehet huolehtivat sitten jo mainostuksesta ja myynninedistämisestä ominkin voimin.

Yhtä asiaa tässä olen mietiskellyt.

Kun sitten valtiovalta, yhteiskunta, päättääkin että se on vallan hyvä asia, se käyttö, eikä mitenkään semmoinen paha ja vastustettava kuten joskus ennen väitettiin, niin ottaako yhteiskunta sitten vastuuta tähän asti harjoittamastaan virheellisestä päihteidenehkäisystä?

Minullekin antoivat 70-luvun alussa sakkoa hashiksenpoltosta, oliko se silloista rahaa 400 markkaa -jotain semmoista. Jos nyt todetaan, että sehän oli täysin väärä tuomio, minähän olin tehnyt aivan oikein, kuten nyt sitten tiedetään, ja tuomio oli aivan aiheeton.

Ei minua se 400 markkaa harmita, olisi se johonkin kuitenkin mennyt.

Mutta, paljon enemmän siinä tapahtui. Perhana, minun hashiksenpolttoni loppui siihen. Yhteiskunta antoi niin selvän viestin että minäkin sen ymmärsin.
Jos nyt lakeja muutetaan, ja todetaan että ei tosiaan, ei mistään pahasta tai harmillisesta minun puoleltani ollutkaan kysymys, vaan siitä että silloinen yhteiskunta oli aivan väärällä puolella tämän asian kanssa -korvataanko minulle ja muille samassa tilanteessa olleille mitenkään?

Kuka pystyisi laskemaan tai mittaamaan, miten paljon olen menettänyt kun yhteiskunnan painostuksesta lopetin hyvällä alulla olleen mielenvirkistyksen hashiksen avulla? Kohta viisikymmentä vuotta mennyt kuin hukkaan! Ei siinä paljon lohduta se että seuraavien sukupolvien cannabiksenkäyttöä tuettaisiin sitten senkin edestä. Prkl.

 

p.s. jos joku sitten lipstikan taimen haluaisi, niin kauniisti tai edes asiallisesti pyytämällä minulta voisi semmoisen saada. On tuossa jossain puskassa sen verran että vois irrottaa tarvitsijalle.

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)
fShare
12

 

äes 002Ihan pienen kasvimaan möyhensin.  Enemmän aikani kuluksi kuin ruuan tuottamisen tarpeeseen.  Syksyllä tuon tontin nurkan vältillä  muljasin ympäri ja nyt oli just sopiva kevätpäivä äestykseen.  Vetelä pelto kantaa juuri tuollaisen romuttamoon menolta pelastetun  pienen traktorin.  Mukavasti päivä vierähti, niin minulta kuin käännettyä plänttiäni hartaasti tutkivilta västäräkeiltäkin.  Yhdessä siinä nautittiin mullan tuoksusta ja auringonpaisteesta.

On tota pernaa sitten kumminkin...  sanoi Leppäsen Preeti  Pohjantähdessä, parhaassa lukemassani historian oppikirjassa.  Lapiopelillä istutin minäkin, kuten Preeti aikoinaan.  Erona vain se, että minun ei ollut pakko.  Oliskohan tuo niin mukavaa hommaa ollutkaan jos sitä olisin joutunut sillä mielellä tekemään että ensi talven yli selviytyminen olisi sitten näiden perunoiden itämisestä kiinni?

Siinä kaivellessa ehdin kaikenlaista mietiskelemään.  Oman elämisen lähes sietämätöntä helppoutta ei jaksa murehtia, kyllä tämä kelpaa.  Mutta kun köyhyyttäkin on, ja nälkää,  vaikka siitä puhutaan kuin jääkiekkotuloksista tai autojen ominaisuuksista, mielenkiintoisena mutta enemmän ajanvieteasiana kuin sellaisena jolle pitäisi alkaa jotain tekemään. Se joskus juolahtaa mieleen, yllättää joutilaan miehen ihan kesken muiden ajatusten.

Köyhyydestä lienee tehty tutkijoiden huvia?  Köyhyyden käsitekin on venytetty ja vanutettu niin monenlaista  asiantynkää sisältäväksi että tarkemmin ajatellen kaikki taitavat olla jonkun määritelmän mukaan köyhiä.  Jokaiselta kun jotain puuttuu, ellei maallista niin taivasosuudesta sitten kumminkin...  ja kun kaikki ovat köyhiä, ei kukaan ole oikeastaan köyhä, ei sellainen köyhä että yleinen oikeudentaju alkaisi nostamaan päätään, vaatimaan korjausta tulonjakoon ja omistamiseen?

Minäkin, vajaan  tuhannen euron kuukausituloillani, olen  sitten köyhä!  Ja tässä köyhyydessäni minulla on murhetta enemmän ylipainosta kuin aliravitsemuksesta, aikaa leikkiä päivät tuollaisen kasvimaan kimpussa  piittaamatta siitä tuottaako se edes siemenen  ja tarvikkeiden hintaa takaisin. Ja istua illat mukavassa sateensuojassa, katsella televisiota tai huvittaa itseäni internetin rajattomassa maailmassa. Kuljeskella joutilaana tai rakentaa linnunpönttöjä, miten nyt milloinkin sattuu huvittamaan.  Ei tällä tulotasolla elämä tässä yhteiskunnassa mitään kärsimystä ja hiki otsalla raatamista leipäpalan eteen ole.  

Tämmöistä siis on köyhyydeksi määritelty köyhyys. Ei se niin ihme ole, ettei kansa nouse barrikadeille eikä vaadi parempaa toimeentuloa.  

Tuon suhteellisen köyhyyden keksimisen jälkeen saattoi käydä niinkin, että jossain nälänhätämaassa ei enää köyhiä ollutkaan! Kun suuria tuloja on vain pienenpienellä eliitillä, muilla ei juuri lainkaan, edes sitä kuuluisaa dollaria päivässä, on lähes kaikilla se määräprosentti keskitulosta, jolloin he eivät enää köyhiä olekaan. Suhteellisesti, heh.

 

Niin, mutta entäs jos kuitenkin? Jospa on niitä joilla ei ole läheskään tätä minun tulotasoani, melkein tonnia? Jospa on niitä joilla joka päivänä on  vain yksi päämäärä: just sen päivän elannon hankkiminen, ja jos aikaa jää, yösijasta murehtiminen.  

Kuka heistä välittää?  

 

Me suhteellisesti köyhät kun uskomme että eihän tämä köyhyys nyt niin kamalaa ole...

 

 

 

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)
fShare
4

 

 

 

soppatykki

Ylen uutisia aamutuimaan katselin. Leipäjonoja haluttaisiin pois ihmisten silmistä. Rumia ne, tietysti, ovatkin.

Ratkaisuksi ovat keksineet, Helsingissä, ehdottaa, että eipäs jaetakaan ruoka-aineita vaan järjestetään köyhille yhteisruokailuja. Tulkoot sinne syömään. Jonnekin pois jonottamasta näkyviltä. Muutama ihminen voisi saada työpaikan sopanjakajana ja kaikki olisivat kovasti tyytyväisiä.

Siihen en viitsi edes puuttua, että YLE uutisoinnissaan tavan mukaan esittelee asioita kuin muita ihmisiä ei merkittävässä määrin olisikaan kuin helsinkiläisiä. Siihen sitten jo sanonkin, kun ihmisiä aletaan niputtamaan ruokinnan kohteiksi ja massana valmiiseen pöytään istutettaviksi syöttöryhmiksi.

Ei se ihan oikein noin mene. Monelle viimeinen omatoimisuuden linnake on se, että tekee edes ruokansa itse. Jos nyt köyhät marssitetaan kerran päivässä syöttölöihin kuin siat ruuhelle, jää monelta tuo ainoakin aktiivinen hetki päivässä pois. Leipäjonoissa saaduista aineista ruuan laittaminen on monelle ainoa itse tehty asia päivän mittaan.

 

Monelle on alkuun kova paikka todeta että täytyy mennä ylijäämäruokaa hakemaan. Köyhänapu on edelleen asia, josta ei juuri ainakaan ylpeyttä tunneta, kun siihen on turvattava.

Mutta, sittenkin, vaikka kotiin onkin kannettu kassillinen ruoka-aineksia, niin hitunen omanarvontuntoa säilyy siinä kun sen ruuan valmiiksi laittamiseen sitten on jo käytetty omia voimavaroja, luovuutta, hiukan osaamistakin, ja kun on kuitenkin laitettu edes mausteeksi soppaan jotain ihan itse, omalla rahalla kaupasta ostettua.

Ettei ihan ole vielä kaikki omatoimisuus ja osaaminen mennyt. Silloin, kun onnistumisen kokemuksia on olosuhteista johtuen muuten kovin vähän, niin tuo voi olla  tärkeä juttu. Joskus on revittävä ilo ja omanarvontunto aika pienistäkin asioista.  Ehkä se on jopa osa sitä viimeistä itsemääräämisoikeutta, kun voi päättää haluaako tänään perunansa soppana, muusina vai laatikkoruokana. Asia ei ole suuri, mutta kun mahdollisuudet ovat vähissä, silläkin voi olla merkityksensä.

Siksi olen edelleen sitä mieltä, että annettakoon vaan itsekullekin mieluummin niitä ylijääneitä ruoka-aineita joista sitten ihan omin voimin ja oman aikataulun puitteissa voi sopan keittää -ja kuten joskus meidän porukoissamme tapahtui, kutsuttiin vielä yhtä köyhä naapurikin syömään kun isompi kattilallinen tuli tehtyä.

Kyllä siihen valmiiseen pöytään istumiseenkin oppii, mutta ei se pitemmällä tähtäimellä ole parasta oppimista.

 

 

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)
fShare
0

pönttö1

Kevät, kyllä se nyt sitten sitä on.  Laittaa kiipeilemään puissa ja vähältä on pitänyt etten olisi pihaakin alkanut haravoimaan.  Ei kai sentään, eiköhän luonto itsestään huolehdi. Mutta polttolasia kaipaan, miksei tämänikäinenkin saisi istua auringonpaisteessa portailla ja poltella suurennuslasilla  vaikka nimikirjaimia puupalikoihin?   Kuravesilammikoihin jo olen saappaankärjellä vedellyt valumisuomia, seurannut miten vesi on ihan yhtä notkeaselkäinen kuin ennenkin, kyllä se alamäkeen menee.

Uutisista en paljon välitä, eipä tunnu maailman meno paljon muuttuneen vaikka välillä voi viikkokin mennä niin etten ihan kaikkia juonenkäänteitä ehdi rekisteröimään.

Sotea  kuuluvat vaan puuhaaavan.

Etuja siinä sanovat olevan.  Ei kai siinäkään ihan kaikille, onkohan semmoista asiaa keksittykään jossa joku ei hyötyisi pikkuisen enemmän kuin toinen?

Kuuntelin radiosta selitystä kapitaatiomallista. En ihan kaikkea ymmärtänytkään, mutta bisneksestä siinä kysymys on. Olennaista on   raha ja pääoman tuotto.

Jos hinnoiteltaisiin toimenpiteet ja hoidot, laskettaisiin vaan tehdyt työt kuten useimmiten urakkahinnoittelussa tehdään, sijoittajien kannattaisi tehdä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman kalliita toimenpiteitä potilaille.  Tuo kun on sellaista hommaa, että siinä voidaan vasta työn alettua päättää mitä kaikkea tällä kertaa hommaan kuuluu. Tässä kuitenkin pääosin hinta sanellaan kapitaatiomallin perusteella, eli maksetaan  sovittu summa, tehtiinpä mitä tahansa.  Ihmisiä sitten pisteytellään, jaetaan kalliimpiin ja halvempiin hoidettaviin. , sen mukaan miten luullaan heidän hoitoja  käyttävän.   Jos pääosa tuotosta tulee lukumäärän ja ennusteisiin perustuvien hoitojen perusteella, on pääoman tuoton ja kasvun kannalta parasta tehdä mahdollisimman vähän mitään ja kun tehdään, tehdä halvimmalla mahdollisella tavalla. Mitä eroa tässä sitten on sadan vuoden takaiseen huutolaisjärjestelmään? Sairaat ja varattomat  ihmiset ymmärretään rasitteina ja kustannuserinä.

Siinä voi sitten olla sen työn kohteen, eli hoitoa tarvitsevan, kannalta omat puutteensa, siinä mallissa.

Olisinpa edelleen valmis kannattamaan yhteiskunnan ylläpitämiä hoitolaitoksia joissa ei tarvitsi laskea pääoman kasvattamistarpeita ja sijoittajien voittoja. Oli sitten vähän kalliimpaa tai halvempaa.

Mutta, yksityistettävä on, sehän tuossa  perimmäisenä tarkoituksena on. Ja väitetään että paremminhan ne bisnesmiehet huolehtivat, laatu nousee,  ruoka on parempaa ja huoneet lämpöisempiä, riemuiten kilpailevat kuka paremmin hoitaa ja huolehtii, aikaa ja voimia säästämättä.

Mitenkähän lienee. Jospa eivät kaikki sijoittajat olekaan niin kilttejä ja rahasta piittaamattomia että ajattelisivat ihan vaan  kansalaisten ja valtion tai kuntien etua? Jospa jollekin tulee mieleen että juu, tässähän voisi saada pääoman lisääntymään?

Jos nimittäin sattuu saamaan jollakin alueella hommat haltuunsa siten ettei todellista kilpailua edes ole, niin siinä voi ihan rauhassa vähitellen laittaa hinnat itselleen sopivimpaan malliin. Ostajan kun on jonkinlainen pakko ostaa. Ei voi jättää ihmisiä ilman hoitoakaan, ja kilpailevaa systeemiä ei tosiaan yhtäkkiä polkaista esiin jos ei huyvita maksaa sitä mitä pyydetään.

Sähköverkon myynnistä olisi voitu jotain oppia. Eipä mahdettu siinäkään mitään, ainoa mistä yritetään rutista on se miten nopeasti hintoja saa pilviin hinata.  Uutta omaa verkkoa myydyn rinnalle, kilpailemaan, ei kukaan väitä edes pystyttävän rakentaa.

Mitäpä minä sillekään mahdan. Vähemmällä pääsen kun jätän ainakin osan uutisista kuuntelematta. Mitäpä tässä joka päivä mieltään pahoittamaan.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)
fShare
3

 

puitahellaan

Taas on ollut blogini päivittämättä, ei ole ollut niin tärkeitä oivalluksia että niitä olisi pitänyt maailmalle jakaa. Ei ole nytkään, rauhallista ja leppoisaa tämä elämäni on. Tänään taas vaihteeksi mökkini rauhassa katselen räntäsadetta. Silloin tällöin työnnän klapin hellanpesään, muistaessani täytän lintujen ruokintatötterön, muutamia nettisivuja päivittelen ja odottelen kevättä. Mitä muuta sitten tämänikäinen mies päiväänsä kaipaisi?

Varsinkin kun ei ihan jokainen päivä samanlainen ole,enemmän taidan mökistäni poissa olla kuin paikalla. Eikä yksinäisyyskään ole ahdistamassa. Ihmissuhdeasiat ovat niin hyvässä mallissa kuin tällaisella hiljaisella miehellä, smalltalkia ja vastaantulijoiden halaamista taitamattomalla äijällä olla.  

Ei ole enää niin polttavaa tarvettakaan olla koko ajan  tekemisissä muiden kanssa, osallistumassa, "mukana jossain", kuulumassa johonkin, elämässä jonkin ryhmän tai joukon kautta.  Itsensä kanssakin tulee toimeen, kun itseensä tottuu. Ja alkaa hyväksymään itsensä.


Hyvä niin, ehkei niitä osallistumismahdollisuuksia enää niin joka puolelta pursuten olisikaan.  Nuorempana, kun liikkuminen paikasta toiseen tuntui  ainoalta oikealta elämältä, ja taisipa silloin olla noita kulkuyhteyksiäkin, linja-autovuoroja ja semmoisia, ihan toisella tavalla. Ehkä paremmin jaksoikin, nyt alkaa jo tuntumaan mukavalta kun on ajoissa oikaisemassa itseään omaan tai ainakin tuttuun sänkyyn, elämässä omaan tahtiin ja omilla ehdoilla.

Facebookissa (sitäkin satunnaisesti vilkuilen)  yksi kaveri just kyseli millaisia mahdollisuuksia sitten olisi, nimenomaan sellaisilla joille ei omalta tunnu mennä sen paremmin kapakoihin kuin uskonnollisiinkaan yhteisöihin. Mitä olisi, vaikkapa iltaisin ja viikonloppuisin? Tuo kysymys  taisi olla herätteenä tähän blogikirjoitukseen, voipa olla että en olisi muuten vieläkään viitsinyt mitään kirjoitella. Aiheellinen kysymys, eikä  itsellenikään vieras.  Vaikka jo tulenkin toimeen itseni kanssa, ja minulle pienemmätkin ympyrät riittävät, niin kyllä vaan, joskus voisi jotenkin johonkin osallistua, jotain tehdä jonkun mukavan porukan kanssa.

Olenhan minä osallistunutkin, joskus kovinkin aktiivisesti. Nuorena kun jaksoi niin toisinaan oli osallistumista niin ettei kalenterissa tahtonut sivutila riittää. Usein piti jättää työpäiväkin väliin kun oli noissa yhdistys- ja kansalaistopiminnassa  jotain niin merkittävää tekeillä että jonkun päivän ansion menetys ei vaakakupissa painanut mitään.  Eikä se silloin, siihen aikaan, mitenkään erikoista ollut, arvot kai olivat yleisemminkin hiukan erilaiset.

Niin. luulisi että nyt kun osallisuus ja vuorovaikutus, keskustelu, asioihin vaikuttaminen, osallistuminen, yhdessä tekeminen ei vaadi edes sitä entisaikojen linja-automatkaa lähimpään kaupunkiin vaan suurimman osan asioista voisi tehdä omassa nojatuolissa istuskellen, samalla vaikka soppakattilaa vahtien, että helpompaa olisi.

 

peilikuvaEi aina näytä olevan. Olenko sitten yrittänyt vääriin paikkoihin vai mistä johtuu, mutta parin viime vuoden ajalta on yhdistystoiminnasta hiukan huonojakin kokemuksia. Parikin yhdistystä on saanut minulta rauhan, ihan sillä että passiivisella torjunnalla saivat aikaan sen "pitäkää tunkkinne"-reaktion .
Ei se niin paljon minkään yhdistyksen johdolta vaatisi, jos muutamalla sanalla  päivittäin edes sähköposteihin vastaisi tai nettisiustojensa keskusteluissa pitäisi yhteyttä jäseniinsä.  
On toki hyviäkin kokemuksia,  ja vuorovaikutusta, keskustelua on, useankin poorukan kesken. Ei tämä maailma pelkkää yrmimistä ja  hiljaista muurinrakentelua ole, eipä suinkaan.  Mutta, sellainen on ihmisluonne, että ne pari  töykeää yhdistystä, joilta joko tuli  hyvin harvasanaisia ja vältteleviä vastauksia pitkällä viiveellä jos silloinkaan,  jäävät helpommin mieleen kuin ne mukavat ja ihmisläheiset joiden kanssa vuorovaikutus säilyy.

Asennekysymyksiä ne kai ovat. Ei aina yhdistyksen johtokaan tajua että johtamiseen sisältyy myös pieni vastuu yhteishengen luomisesta ja  porukan aktivoinnista. Helpostihan ajatellaan että kyllä minä tämän minun ympärilleni liki halausetäisyydelle ryhmittyneen pienen piirin kanssa hyvin tulen toimeen, hyvinhän meillä menee... mitäs minä niistä muista.   

No, ei tuo asia minullekaan mitenkään olennainen ole.  Olkoon nuo "torjuvat" yhdistykset toki omassa rauhassaan, onhan meille, itsekullekin, toki monenlaisia kanavia avoinna.  Mutta, kun joskus tulee ajateltua yleisemmin yhdistystoiminnan jatkuvuutta, niin ehkä tuohon olisi joskus syytä paneutua yhdistysten sisällä? Entistä suurempi joukko kansalaisia kun on kohta siellä ikääntyneempien ja  vähemmän liikkuvien joukossa, niiden jotka voisivat hyödyntämässä  näitä teknisiä apuvälineitä.  Jos odotetaan että ihmiset tulevat kolkuttelemaan ovelle ja  puoliväkisin tunkemaan itseään mukaan toimintaan, niin siinä voi jäädä ajan oloon se jäsenistö kovin pienilukuiseksi.  



Kirjoita kommentti (1 kommentti)
fShare
14

 

mastokuva

 

Kirjoitustaitoni, ennestäänkin puutteellinen, saattoi olla jo vaarassa kokonaan lahota ja rapistua, eipä ole tullut edes tähän blogiin mitään kirjoiteltua.

No, enpä ole muutenkaan ollut juuri tekemisissä maailman menon kanssa, joutilaiden  äijien ikimuistoisiin oikeuksiin nojaten olen ihan omia juttujani, maisemankatselua, leppoisanvetelää sinisten ajatusten pyörittelyä, kävelylenkkejä, kotiseutumatkailua, lueskelua ja  sen semmoista harrastanut. Ja nauttinut elämästä, sivustakatsojan turvallisesta asemasta maailmantapahtumia vain suurpiirteisesti seuraten.

Aikansa kutakin. kukapa tietää, eipä ole juuri kaivattukaan noihin yhdistys- ja yhteisötoimintoihin, jos sitten taas joskus jossain tarvitaan niin joutaapa tuota sitten miettimään olisiko haluja uhrata osa yksityiselämästä -niin rauhallisesta ja stressaamattomasta-  johonkin jonkun projektin tai tapahtuman toteuttamiseen. Mutta se on sitten sen ajan murhe,se.

Ei tämä elämä ihan niinkään mene, että kaikkeen voisi välinpitämättömästi suhtautua.  Maailman tapahtumat ovat läsnä, vaikka yrittäisikin joskus olla niitä huomaamatta.  Joutilaana miehenä kun tulee nettiäkin selattua, niin melkoisessa höykytyksessä siinä on. Informaation ja disinformaation, uutisten ja valeuutisten rajat tuuppivat toisiaan, selvä huuhaa innostaa ihmisiä jopa enemmän kuin todeksi tutkittu ja todistettu tieto, omissa mediakuplissaan istuvat ihmiset saavat sosiaalisen median robottivalitsijoilta jo huomaamattaankin vain yhdensuuntaista tietoa, ja laiskuus pitää lopustakin huolen -kriittisyys ja järjen ääni vaimenee yleensä sitä tehokkaammin mitä monimutkaisemmasta asiasta on kysymys.  Eikä sitä medialukutaitoa, kriittistä asennoitumista ja edes tieteellisen tutkimuksen ja "vaihtoehtototuuksien" eli huuhaan eroa missään opetetakaan.  Tai ainakaan minun ikäluokkani äijille ei sitä kukaan ole koskaan opettanut. Rahantuhlaustako sitten olisi ollut, ei ainakaan yhteiskunta ole sitä tarpeellisena pitänyt.

Ja niinpä meitä sitten kuljetetaan, yllytetään kiukkuisiksi tai  sumutetaan näennäistieteellisyyksillä joissa ei tieteestä muuta ole kuin lainattuja termejä, vedotaan helpoimmin esiintökkäiltäviin tunteisiin ja vedotaan siihen että  kyllä ne muutkin...

Ja niin käy kauppa sekä mielipidemuokkaus,  molempia kun sitten taas opetetaan niitä tarvitsevissa piireissä, ja hartaasti.

Ajattele tässä sitten järjellisiä, kun joka tuutissa todistetaan että järjettömyydet, ne "vaihtoehtoiset totuudet", ovat yhtä arvokkaita kuin järjellisetkin asiat.  Lipsuu siinä maalaisjärkikin, noin liukkaalla pinnalla.

Sais siinä joku taho jo alkaa helppaamaan, mutta ei semmoiseen taida olla aikaa eikä ainakaan rahaa -ja ilman niitä ei kai mistään nykymaailmassa sen valmiimpaa tule.

Nyt on viime päivien ajan uutisoitu Turun terroriteosta.  Niin pitääkin, ei noin perkeleellistä tekoa voi uutisoimattakaan olla. Mutta, siinäkin jo tulee mieleen että miten paljon ja miten, millaisella asenteella?

Terroristien tarkoitus ja päämäärä on saada mahdollisimman paljon julkisuutta, herättää mahdollisimman paljon pelkoa, hämmennystä ja vihaa. Juuri siinä he näyttävät onnistuneen. Valitettavasti. Ikävää on kyllä sitten sekin että kotoinen persujoukkomme pelaa samaan pussiin.  Molemmat ääripäät pyrkivä aivan samaan; vihan ja pelon lisäämiseen, ajatellen ja perustellen asiaansa sillä että kunhan me ja meidän asiamme on lopullisesti voittanut, nuo toiset kertakaikkiaan tuhottu, kun heitä ei enää ole,  me olemme luoneet hyvän ja turvallisen ja oikeaoppisen maailman.  Ja aina löytyy niitä jotka uskovat, tarttuvat omaan astaloonsa ja huutavat "me ensin!"

 

Mutta ei se noin mene.

Eivät lopu maailmasta ne "toiset" joiden poistaminen oli lopullisena tavoitteena. Aina on muita ja erilaisia, joita olisi tuhottava, mereen ajettava, kahlittava tai vangittava, eristettävä autiolle saarelle tai  ainakin pidettävä loitolla meistä, oikeista ihmisistä.  Niinpä nuo ääripäät ovat tuomittuja  oman ideologiansa toivottomuuteen, ei tule eikä voi tulla sitä heidän toivomaansa "lopullista ratkaisua".

Vihan ja pelon lietsomisella saadaan aikaan -vihaa ja pelkoa, ei muuta.

Ei kai tässä tällainen enemmäkseen  omaan klapipinoonsa  nojaava äijä juuri muuta voi kuin huolehtia siitä ettei itse pprovosoidu kun provosoidaan, eikä ala vihaamaan ihmisryhmiä, sen enempää kuin turhaan pelkäämäänkään.  Eikä ainakaan itse hiomaan sitä klapikirvestään muuhun tarkoitukseen kuin just hellaklapien pilkkomiseen.

sorsa

 

 

 

 

 

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)
fShare
23

pihannurkka 004

Haasteen ovat heittäneet. Suomen Latu  haastoi  suomalaiset nukkumaan yönsä ulkona lauantaina 17. kesäkuuta 2017.

Havahduin minäkin. Huomasin että tänä kesänä, Juhannuksen justkohta rynnätessä esiin, poistuakseen yhtä nopeasti ja päivien lyhenemisen ollessa seuraavana vuorossa,  en ole vielä yhtään yötä ulkona ollut.

Ei, ei käy semmoinen. Vaikka satunnaisten töiden ja  kotipihan pienten askartelujen yhteydessä ulkona olen, suurimman osan vuorokaudesta sentään, kesäaikana, niin sittenkin.  Vasta yöllä, kaiken rauhoittuessa, hivenen hämärtyessä, useimmiten tuulenkin nukahtaessa yön tunneiksi, luonnon pääsee kokemaan todella läheltä.  Kotipihallakin. Joskus seurasin useampana yönä miten supikoiraemo  marssitti pentunsa pihanurmikolle kastematoja metsästämään, kettu hiipi tutkimaan olisinko edes makkarankuoria nuotiopaikalleni jättänyt,  rusakot loikkivat arkoina kirsikkapuiden juurella...  ja minä, ulkopuolisena mutta kuitenkin lähellä, vain olin ja katselin.

Monta yötä olen viettänyt kaukana metsässä. Retkeilyreitiltäkin sivuun tallustaen,  edes nuotiota sytyttämättä, sopivan asentokuusen juurella louevaatteeseen kääriytyen.  Osana suurta luontoa ja elämän monimuotoisuutta. Ja olen nauttinut. Useimmiten.  Ainakin jotain kokemut.

Mutta... ei se sittenkään ole välttämätöntä, paeta korpeen synkimpien kuusikoiden ja rahkasammalsoiden taakse, ihmisenkulkemattomien erämaiden kätköön. 

 

Joskus voi riittää se, että  ovesta ulos,  oman pihannurkan rauhaan.

Näin sen olen nyt , just tällä kertaa, ajatellut. Tuohon, ehkä  pihlajan ja kirsikkapuun väliin virittelen riippumaton -kunhan sen ensin rakennan -tai käyn ostamassa valmiin. Riippumatossa nukkuminen kun on , häpeillen  tunnustan, vielä kokeilematta.

Johan tuossa taas on suunnitelmaa lähitulevaisuudelle, eikös vaan?  Väittävät riippumattoa kovin sopivaksi harrastelijakorpifilosofin työpisteeksi,  käytettäväksi silloin kun Havukka-ahon ajattelijan tavoin vetäydytään miettimään isoja asioita...  mistäpä sen tietää, miten siinä yön pehmeydessä riippuessaan riippumattomana ja kiireettömänä oman itsensä ja ajatustensa kanssa lähempään tuttavuuteen pääsee.   Niinpä, tällä kertaa siis ajattelin jäädä kotipihalle. Kai tästä vielä tänä kesänä metsään ehtii. Kulkemaan ja väsyttämään itsensä selässä hiertävää rinkkaa retuuttaen  kallionkylkeä ylös ja hetteistä suota vesi saappaissa tirskuen kirnuten kunnes iltahämärässä rojahtaa kuusenjuurakon turvalliseen mutkaan juuri ja juuri sen verran voimissaan että jaksaa pakissa iltateen kiehauttaa... ehkä tällä kotipiharetkeilyllä voikin olla  luonnon havaitsemisen kannalta  omat hyvät puolensa?  On se ainakin kokeiltava. 

Ulos ja luontoon,  mikäpä ettei.  Mutta kyllä sisätiloissakin  jotain on, kesälläkin. Paljon on näkemisen arvoista, eikä aina niin mahdottomien matkojen päässä.

Yksi mukava,  jotain nostalgisia  muistonhäivähdyksiä ja kurkistusikkunan esipolvien elämään tarjosi Vanhassa Raumassa  museotalo Kirsti -johon minut menneenä viikonloppuna hyväsydämisesti opastettiin.  Olemattoman pieneen pääsymaksuun tuli vielä samaan hintaan erittäin miellyttävä ja asiantunteva opastuskierros, talon historia ja esineiden tarinoita. 

Itse asiassa, pieniä (jos kyllä suurempiakin) museoita ja näyttelyjä on todella paljon, lähes jokaisen kesälomamatkan varrella.  Ja kannattaa poiketa!  Vaikka ihan siksi että pieni vilkaisu menneitten polvien elämään voi suhteuttaa omia tähän päivään  asetettuja odotuksia ja elintasovaatimuksia hiukan  hmm... sanoisko nyt ihmisenkokoisemmiksi.

Raum 015

 

Enpäs,en  siis alkanut blogissani ruotimaan päivänpolitiikkaa, en edes hallituspolitiikkaa joka taitaa saada itsensä piilotettua  avoimemmin ja peitellymmin rasististen ja nationalististen suuntausten keskinäisen tappelun ja julkisuuden taakse. 

Juu, kyllä minä sitten maailman asioihinkin kantaa otan, kun minua sattuu huvittamaan. Mutta nyt, riittänee kun niitäkin ihan itsekseni mietiskelen. Ja nautin kesästä.

 

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)
fShare
26

 

kirsikkapuut 001

Kirsikkapuut, luumupuut, tuomet, syreenit valkoisina. Ja alkukesän monet vihreän sävyt, kyllä niitä saa katseltua kun aamukahvimukinsa kanssa portaille istahtaa ja miettii tekiskö tänään mitään. 

Paljon ei tarvitse, kun ei ota turhia murheita siitä onko nyt tehtynä kaikki mitä tarpeellisena pidetään. 

Vähällä tässä pääsee. Tänä aamuna ymmärsin olla ihan tyytyväinen siihen asiaan että eihän minun tarvitse edes pestä pyykkiä. Siihenkin minulla on kone. Senkuin survon rääsyt sisälle, hana auki ja nappia painan, kone pesee eikä edes valita.  Ei se mikään itsestäänselvyys aina ole ollut, Jossain nuoruuden avoliitossa, laitakaupungin puutalossa asustellessa, koko talorivin yhteistä pesutupaa, puulämmitteisine patoineen ja pulsaattorikoneineen, sai lainata silloin tällöin.  Voi perhana niitäkin pyykkipäiviä.

Mutta kaikkeen tässä ihminen tottuu ja alkaa  itsestäänselvyytenä pitämään.

Kone nyt siis  möyryää ihan itsekseen, ja minä saan vaikka mietiskellä kaikkia niitä ihmeellisiä asioita joita nettiä selaillessani olen lueskellut. Niinkuin nyt tätäkin.

Ihmissuhdetaitoja  yllyttävät opettelemaan. Vain ne menestyvät joilla on sosiaalisia taitoja, ulkonäöllistä miellyttävyyttä,  ilmeiden ja eleiden hallintaa, toisen ihmisen  suojamuurit läpäisevää lavakarismaa,  ymmärtävää hymyä ja kykyä sovitella sanansa aina vastaanottajan aaltopituudelle, taitoa myydä itsensä -ja siinä sivussa asiat ja tavarat...  mikä sitten milloinkin päivän agenda on.  

Kilpailu on kovaa. Ja välttämätöntä, sanovat konsultit ja valmentajat. Joita riittää joka tarpeeseen. Hiukan ylikin. Ei kuulemma  riitä ihmissuhdetaidoiksi se, että elelee ihmisenä ihmisten joukossa,  ymmärtää toisen tarpeet siinä kuin omansakin yrittää oman moraalinsa mukaan olla sen verran hyvä ihmiseksi kuin itseään kiusaamatta osaa.  Pitää osata ilmaista itseään, hallita smalltalkia, viestittää pukeutumisella ja ruumiinkielellä, tutkailla miten vastaanottajaa silittelisi myötäkarvaan.

Mutta kun...  kaikenlaisia ihmisiä olen minäkin ehtinyt elämässäni näkemään ja kohtaamaan, niin ei se ihmisyys  tunnu noista taidoista kiinni olevan.  Ihan ääripään esimerkkeinä olen tavannut ihmisiä, kulkenutkin jossain mielessä kappaleen matkaa samassa porukassa, semmoisten saakelin torojollien kanssa, jotka eivät juuri puhuneet eivätkä pukahtaneet, hymyä ei irronnut eikä vastaantulijaa halattu, ei pussattu.  Ja kuitenkin just ne kaverit saattoivat olla sydämellisimpiä kavereita, auttoivat vielä silloinkin muut jo puistelivat päätään ja valittelivat kiireitään, mieluummin väistivät...  ja usein olivat luotettavimpia niin työnteossa kuin vapaalla viiletettäessäkin.

Ja toisaalla taas, toki on tuttaviin ja kavereihin kuulunut myös "kirjansa lukeneita" , laupiaalla ilmeellä ja tarkkaan korvalle mieluisat äänenpainot opitulla nuotilla  itsensä tykö tehneitä "kaikkien kavereita".  Juu, ihan mukaviakin heissä oli ja on, mutta ei se sosiaalisten taitojen työkalupakin parhaiden työkalujen hallinta mitään takeita ole antanut siitä millainen ihminen siellä  taitavuuden takana on.

Omasta puolestani olen valmis antamaan ihmisille synninpäästön ja vapautuksen tuosta kilvoittelusta. Luulen, että osaan jo tässä iässä ottaa ihmiset vastaan sellaisina kuin he ovat, jättää sen teknisen ihmissuhdeosaamisen nostamatta kriteeriksi, kohdata ihmisiä ihan arkisina itsenään.  Ja toisaalta, en viitsi itsekään niin mitään esittää.  Siitäkään huolimatta että hyvin tiedän miten pitäisi.

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)
fShare
16

Someviha laavulla asuvaanYle Uutiset 29.5.   kertoi saksalaisnaisesta joka  asui maanomistajan vieraana, maanomistajan luvalla  laavussa,  kokeillen luonnonmukaista elämää.  Eikös vaan, sen verran tuokin poikkesi siitä mitä innokkaimmat kaikenvihaajat pitävät sopivana, ja  sosiaalisessa mediassa puhkesi raivokas ryöpytys.  Selkään tuollaiselle pitäisi antaa, tappaa mieluummin, vähintään raiskata ja ajaa ulos maasta mitä pikimmin.  Etsintäpartioita ja rangaistusretkikuntia suunniteltiin, laavun sijaintia yritettiin selvittää,  maihinnousukenkiä ja nyrkkirautoja soviteltiin ja kirskuteltiin hampaita..    

 

 

"Sinun puolestas elää ja kuolla..."

 

Mistä tämä kaikki viha kumpuaa? Mitä on tapahtunut?  Tuntuu siltä että todeksi on muuttunut jonkun leikillisesti  heittämä lausahdus  ihmisten tasa-arvosta, kaikkihan sen mukaan ovat tasa-arvoisia kunhan ovat  syntyperäisiä suomalaisia kristittyjä heteromiehiä...   muille toivotetaan pikaista matkaa jonnekin -minne tahansa kunhan pois "oikeiden ihmisten" joukosta.   Johonkin tätä vihaa tarvitaan, ja  sen ylläpitoon tarvitaan sekä näkyviä että  hämärässä toimivia organisaatioita.   Turhautuneille, elämässään tavalla tai toisella pettyneille ihmisille tarjotaan  yhteenkuuluvuuden tunnetta rajaamalla kaikki  "toiset" yhteisiksi vihollisiksi joita on vihattava.   Nuorille katkerille miehille tarjotaan sosiaalista yhteisöä jossa aseveljinä rinta rinnan taistellaan ja tunnetaan veljeyttä jalon asian,  uskonnon, kotimaan -tai tiukan paikan tullen vaikka jääkiekkojoukkuen kannattaporukan marssirivistössä. 

Minulla oli onni saada elää nuoruuttani orastavan  kansainvälistymisen ilmapiirissä -vaikka  niitä yhteyksiä ja kontakteja niukanpuoleisesti olikin.  Solidaarisuuskin oli hyväksytty, jopa  moraalisesti hyväksi koettu asia.   Vihaa  ja katupartioita,  mustia tai valkoisia kaapuja ei edes kaivattu.   Ehkä silloin hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, meillä, senaikaisella nuorisolla ja jopa vanhemmillakin, oli uskoa tulevaisuuteen, ei tarvinnut paeta katkeruuteen.    Toki, olivat ne verenhimoiset marssilaulut silloinkin olemassa, niin nationalistiset hurmahenkiset rajansiirtolaulut kuin myös  vappumarssin  "kauhea joskin on puhdistustyömme..." tyyliset kapinakevään taistelulaulut, olemassa ja esitettyinäkin.  Ero oli siinä, että puolin ja toisin ymmärrettiin niiden kuuluvan juhlatilaisuuksien ohjelmistoon, historian mukanaolon tunnustuksiksi, mutta  ainakin minun muistini mukaan  myös ymmärrettiin että tässä todellisessa elämässä on tarkoitus pysyä ihmisten kesken sovinnossa,  vastustaa väkivaltaa ja rakentaa kaikille elinkelpoista maailmaa. 

Onko liian monella tulevaisuudenusko,  luottamus ihmisiin mennyt, toivottomuus ja toisaalta populististen "me ensin" julistajien informaatiopommitus himmentänyt  iinhimillisen ajattelun niin täysin että moraalin käsitteet ovat aivan päinvastaiset kuin muutama vuosikymmen sitten?

 

Ja ehkä minulla on vielä yksi, omasta mielestäni tärkeämpi kysymys:

Minkä verran me itsekukin olemme vastuussa siitä hyväksymmekö me vihan ja kiihkoilun vai yritämmekö edes  hillitä tätä ryöpytystä?  

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)
fShare
14

nokkonen 002

Kourallinen nokkosia. Kevään ensimmäiset kouralliset ovat aina parhaat. Näitä olen odottanut, pitkin talvea ajatellut että just nyt tekisin nokkoslettuja, nokkossämpylöitä, keittoonkin laittaisin jos vaan olis nokkosia.  Nyt taas on, ja tulee niitä kerättyä. Kunnes sitten taas niidenkin paljous alkaa kyllästyttämään, vähemmän kerättyä, vähemmän käytettyä kunnes sitten syyspuolella tulee se uusi havahtuminen;  talveksi on laitettava kuivumaan tai pakastimeen.

Parhaita ravintoaineita se on, nokkonen. Ja kelpaa moneen käyttöön. Kokeiltu on, nokkosvihdasta alkaen! 

(Muuten, tämänkin artikkelin kuvat suurenevat niitä napsauttamalla.)

 

Ja nyt minulla on aikaa. Ainakin luulisin. Yksinelävällä pienen eläkkeen turvin jokapäiväisen perunakeittonsa ja maitopurkkinsa saantiin luottavalla äijällä pitäisi olla  täysi vapaus päättää ajastaan, keräillä sitten vaikka nokkosia.  Ja kyllä aikaa tuntuu ihan oikeasti olevankin. Satunnaisten työkeikkojen välillä on kevään mittaan klapikasa kasvanut,  kasvimaatakin myllätty just se muutama neliö jolle voi järjellistä käyttöä löytyä, kiirettä ei minnekään.

 

Tähän tottuu, huomaan.  Vuosikymmenet erilaisissa yhdistys- ym osallisuuksissa mukana olleena  onkin ihan mukavaa kun ei tarvitse murehtia  kuin omista asioistaan.   Jostain osallisuuksista luovuin ihan itse, viime vuonna kun elämäntilanteeni oli sellainen että kotiasiat olivatkin jo tärkeämpiä kuin ne muut -aikansa kutakin.  Kun sitten taas olisi aikaa ollut, niin se taisikin vaan luiskahtaa siihen ettei minulla niin kiirettä mihinkään  yhteisöihin ollutkaan.   Työttömien yhdistyksen puheenjohtajan tehtävät jätin silloin viime keväänä,  ja kun nyt sitten onnistuin pääsemään eläkeläisten vapaaseen joukkoon, niin siihen yhdistykseen ei enää voisikaan kuulua.  Johonkin yhdistykseen  sitten vielä vähän itseäni tyrkytin  näiden verkko-osallistumisten kehittelyyn  ja opastukseen, mutta taisi olla lopulta minun onneni että vastauksena oli synkkä hiljaisuus.  Sähköposteihin ei sitten enää tullut edes vastauksia, ja  olihan se todettava, että kaikkia yhdistyksiä eivät tällaiset  himmeämmin osallistuvat jäsenet kiinnosta -turhaa painolastia lienevät.  Hyvä niin, enpä tuosta niin edes loukkaantunut, totesinpa vain itsekseni että  enpä sitten itseäni mukaan tuputa, onhan tässä maailmassa tilaa ja varmasti myös toimintamahdollisuuksia jos joskus innostun  jotain aktiviteetteja itselleni etsimään.

Nyt kun aikaa ja vapautta on, niin hyvinkin voin yhden iltapäivän käyttää tämän vanhan ihastukseni, nokkosen, kanssa seurusteluun.  Sitähän minulla täällä kasvaa, ja se on siitä mukava puutarhakasvi että se kasvaa ihan minun touhuistani riippumatta, lisääntyy ja rehottaa, kunhan en sitä ihan tahallani ala hävittämään. Ja sellaisista kasveista minä tykkään.  Kun en kuitenkaan aio itseäni sitoa edes puutarhanhoitoon, niin  en kaipaa mitään vaikeampaa hoitoa vaativia kasvejakaan murheekseni.  Kukapa sen tietää, vaikka vielä ennen juhannusta innostuisin  tekemään veneelleni keväthuollon ja jollain konstilla, jonkun autoilkevan kaverin avustuksella, retuuttamaan sen vesille, ja silloin ei sieltä onki- ja jopkisuiston risteilyhommista mitenkään ehdi sen kummemmin kasvien kasteluun kuin ruohonleikkuuseenkaan.   Eläköön vapaus!

nokkonen 001

 Parempaa ravintokasvia saa etsiä.  Eikä se ihan kaikki ole vielä siinäkään. Nokkosta kerätessä saa pienen lisäannoksen liikuntaa ja kosketusta luontoon. No, minulla siitä ei taida suurta  puutetta olla muutenkaan, melkein luonnossa kun täällä mökissäni elelen...aamulla saa kaikessa rauhassa kävellä kalsareissa ja paljain varpain portaille juomaan aamukahvin linnunlaulun säestyksellä, ja  metsäänkin tästä pääsee jos siltä tuntuu. 

Jaa, että kovin on vähissä elämänilot äijällä, jos nokkoset ja ruuanlaitto ovat tänäänkin pääasiana.  Niinpä. Voisi sen noinkin ajatella. Mutta saattaapa asia olla ihan päinvastoinkin.  Joskus kauan sitten, toimiessani yhden toimintakeskuksen jonkinlaisena vetäjänä ja pääorganisaattorina,  junttasin sinne myös päivittäisen ruokailun yhdeksi ohjelmanumeroksi.  Siellä kun oli keittiö, ihan sitä varten alunperin laitettuna, että aikoinaan, kymmeniä vuosia sitten, ei kaikilla  ollut asunnoissaan edes kunnon keittomahdollisuuksia, niin saivatpa siellä sitten  jotain keitellä. Ja kun sinne alettiin saamaan silloin tällöin kouluilta ylijäämäruokaa, niin aikani  inttasin että kai me nyt saamme  itsekin porukalle soppaatehtyä. Ettei siellä jotain touhuavien tarvitse kesken päivän lähteä muualle syömään. 

Sitä olen sittemmin hiukan katunutkin. Ei se pelkästään hyvä asia ollut. Ruokailusta kun tahtoi ajoittain tulla päätarkoitus, ja varsinainen toiminta jäi hiukan taka-alalle.

Ja nyt, kun ihan itseäni ajattelen, niin tämä taitaa olla niitä perimmäisiä itsestään ja asioistaan huolehtimisen muotoja, että edes ruokansa vielä osaa ja viitsii itse laittaa.  Saattaisipa hyvinkin, olla minullakin sellaisia päiviä että jollei ruoanlaittoon liittyviä hommia olisi niin kovin vähissä ne omatoimiset hommat olisivat.

nokkosmakaroni 001

 Tässä se, tämän päivän sapuska. Ihan se on kuin tavallinen makaronilaatikko, mutta   mukaan on sotkettu melkoisesti nokkos- ja ruohosipulisilppua. Kyllä tuosta yksi mies vatsansa täyteen saa.   Ja jos ei, niin sitten vaikka ulos  käristämään  makkaraa lisäksi. 

Jaa, ettei kuullosta kovin monipuoliselta ja terveelliseltä?  No, mikäpä estää siihen  laittamasta vaikka voikukanlehtiä salaatiksi lautasen reunalle. Onpa niitä silloin tällöin tullut syötyäkin.  Se kun on kans sellainen kasvi, että siitä voi syödä oikeastaan ihan kaiken, juurista kukkasiin.  

On tuossa pihalla paljon muutakin syötävää, koivunlehdet ovat just parhaimmillaan, maitohorsma on nuorina versoina  erinomaista,  siankärsämö työntää jo lehtiään, mausteeksi kelpaavat... apila on aivan syötävä kasvi, ja sen kukkasista saa vaikka teetä jälkiruuaksi, jos intoa riittää.

Heh, tässähän alkaa taas talven jauhelihankäristämisen ja tarjousmaksalaatikkojen syömisen jälkeen ruokavalioni muuttumaan hyvinkin kasvispainotteiseksi.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)