Blue Flower

pihannurkka 004

Haasteen ovat heittäneet. Suomen Latu  haastoi  suomalaiset nukkumaan yönsä ulkona lauantaina 17. kesäkuuta 2017.

Havahduin minäkin. Huomasin että tänä kesänä, Juhannuksen justkohta rynnätessä esiin, poistuakseen yhtä nopeasti ja päivien lyhenemisen ollessa seuraavana vuorossa,  en ole vielä yhtään yötä ulkona ollut.

Ei, ei käy semmoinen. Vaikka satunnaisten töiden ja  kotipihan pienten askartelujen yhteydessä ulkona olen, suurimman osan vuorokaudesta sentään, kesäaikana, niin sittenkin.  Vasta yöllä, kaiken rauhoittuessa, hivenen hämärtyessä, useimmiten tuulenkin nukahtaessa yön tunneiksi, luonnon pääsee kokemaan todella läheltä.  Kotipihallakin. Joskus seurasin useampana yönä miten supikoiraemo  marssitti pentunsa pihanurmikolle kastematoja metsästämään, kettu hiipi tutkimaan olisinko edes makkarankuoria nuotiopaikalleni jättänyt,  rusakot loikkivat arkoina kirsikkapuiden juurella...  ja minä, ulkopuolisena mutta kuitenkin lähellä, vain olin ja katselin.

Monta yötä olen viettänyt kaukana metsässä. Retkeilyreitiltäkin sivuun tallustaen,  edes nuotiota sytyttämättä, sopivan asentokuusen juurella louevaatteeseen kääriytyen.  Osana suurta luontoa ja elämän monimuotoisuutta. Ja olen nauttinut. Useimmiten.  Ainakin jotain kokemut.

Mutta... ei se sittenkään ole välttämätöntä, paeta korpeen synkimpien kuusikoiden ja rahkasammalsoiden taakse, ihmisenkulkemattomien erämaiden kätköön. 

 

Joskus voi riittää se, että  ovesta ulos,  oman pihannurkan rauhaan.

Näin sen olen nyt , just tällä kertaa, ajatellut. Tuohon, ehkä  pihlajan ja kirsikkapuun väliin virittelen riippumaton -kunhan sen ensin rakennan -tai käyn ostamassa valmiin. Riippumatossa nukkuminen kun on , häpeillen  tunnustan, vielä kokeilematta.

Johan tuossa taas on suunnitelmaa lähitulevaisuudelle, eikös vaan?  Väittävät riippumattoa kovin sopivaksi harrastelijakorpifilosofin työpisteeksi,  käytettäväksi silloin kun Havukka-ahon ajattelijan tavoin vetäydytään miettimään isoja asioita...  mistäpä sen tietää, miten siinä yön pehmeydessä riippuessaan riippumattomana ja kiireettömänä oman itsensä ja ajatustensa kanssa lähempään tuttavuuteen pääsee.   Niinpä, tällä kertaa siis ajattelin jäädä kotipihalle. Kai tästä vielä tänä kesänä metsään ehtii. Kulkemaan ja väsyttämään itsensä selässä hiertävää rinkkaa retuuttaen  kallionkylkeä ylös ja hetteistä suota vesi saappaissa tirskuen kirnuten kunnes iltahämärässä rojahtaa kuusenjuurakon turvalliseen mutkaan juuri ja juuri sen verran voimissaan että jaksaa pakissa iltateen kiehauttaa... ehkä tällä kotipiharetkeilyllä voikin olla  luonnon havaitsemisen kannalta  omat hyvät puolensa?  On se ainakin kokeiltava. 

Ulos ja luontoon,  mikäpä ettei.  Mutta kyllä sisätiloissakin  jotain on, kesälläkin. Paljon on näkemisen arvoista, eikä aina niin mahdottomien matkojen päässä.

Yksi mukava,  jotain nostalgisia  muistonhäivähdyksiä ja kurkistusikkunan esipolvien elämään tarjosi Vanhassa Raumassa  museotalo Kirsti -johon minut menneenä viikonloppuna hyväsydämisesti opastettiin.  Olemattoman pieneen pääsymaksuun tuli vielä samaan hintaan erittäin miellyttävä ja asiantunteva opastuskierros, talon historia ja esineiden tarinoita. 

Itse asiassa, pieniä (jos kyllä suurempiakin) museoita ja näyttelyjä on todella paljon, lähes jokaisen kesälomamatkan varrella.  Ja kannattaa poiketa!  Vaikka ihan siksi että pieni vilkaisu menneitten polvien elämään voi suhteuttaa omia tähän päivään  asetettuja odotuksia ja elintasovaatimuksia hiukan  hmm... sanoisko nyt ihmisenkokoisemmiksi.

Raum 015

 

Enpäs,en  siis alkanut blogissani ruotimaan päivänpolitiikkaa, en edes hallituspolitiikkaa joka taitaa saada itsensä piilotettua  avoimemmin ja peitellymmin rasististen ja nationalististen suuntausten keskinäisen tappelun ja julkisuuden taakse. 

Juu, kyllä minä sitten maailman asioihinkin kantaa otan, kun minua sattuu huvittamaan. Mutta nyt, riittänee kun niitäkin ihan itsekseni mietiskelen. Ja nautin kesästä.