Blue Flower

 

kirsikkapuut 001

Kirsikkapuut, luumupuut, tuomet, syreenit valkoisina. Ja alkukesän monet vihreän sävyt, kyllä niitä saa katseltua kun aamukahvimukinsa kanssa portaille istahtaa ja miettii tekiskö tänään mitään. 

Paljon ei tarvitse, kun ei ota turhia murheita siitä onko nyt tehtynä kaikki mitä tarpeellisena pidetään. 

Vähällä tässä pääsee. Tänä aamuna ymmärsin olla ihan tyytyväinen siihen asiaan että eihän minun tarvitse edes pestä pyykkiä. Siihenkin minulla on kone. Senkuin survon rääsyt sisälle, hana auki ja nappia painan, kone pesee eikä edes valita.  Ei se mikään itsestäänselvyys aina ole ollut, Jossain nuoruuden avoliitossa, laitakaupungin puutalossa asustellessa, koko talorivin yhteistä pesutupaa, puulämmitteisine patoineen ja pulsaattorikoneineen, sai lainata silloin tällöin.  Voi perhana niitäkin pyykkipäiviä.

Mutta kaikkeen tässä ihminen tottuu ja alkaa  itsestäänselvyytenä pitämään.

Kone nyt siis  möyryää ihan itsekseen, ja minä saan vaikka mietiskellä kaikkia niitä ihmeellisiä asioita joita nettiä selaillessani olen lueskellut. Niinkuin nyt tätäkin.

Ihmissuhdetaitoja  yllyttävät opettelemaan. Vain ne menestyvät joilla on sosiaalisia taitoja, ulkonäöllistä miellyttävyyttä,  ilmeiden ja eleiden hallintaa, toisen ihmisen  suojamuurit läpäisevää lavakarismaa,  ymmärtävää hymyä ja kykyä sovitella sanansa aina vastaanottajan aaltopituudelle, taitoa myydä itsensä -ja siinä sivussa asiat ja tavarat...  mikä sitten milloinkin päivän agenda on.  

Kilpailu on kovaa. Ja välttämätöntä, sanovat konsultit ja valmentajat. Joita riittää joka tarpeeseen. Hiukan ylikin. Ei kuulemma  riitä ihmissuhdetaidoiksi se, että elelee ihmisenä ihmisten joukossa,  ymmärtää toisen tarpeet siinä kuin omansakin yrittää oman moraalinsa mukaan olla sen verran hyvä ihmiseksi kuin itseään kiusaamatta osaa.  Pitää osata ilmaista itseään, hallita smalltalkia, viestittää pukeutumisella ja ruumiinkielellä, tutkailla miten vastaanottajaa silittelisi myötäkarvaan.

Mutta kun...  kaikenlaisia ihmisiä olen minäkin ehtinyt elämässäni näkemään ja kohtaamaan, niin ei se ihmisyys  tunnu noista taidoista kiinni olevan.  Ihan ääripään esimerkkeinä olen tavannut ihmisiä, kulkenutkin jossain mielessä kappaleen matkaa samassa porukassa, semmoisten saakelin torojollien kanssa, jotka eivät juuri puhuneet eivätkä pukahtaneet, hymyä ei irronnut eikä vastaantulijaa halattu, ei pussattu.  Ja kuitenkin just ne kaverit saattoivat olla sydämellisimpiä kavereita, auttoivat vielä silloinkin muut jo puistelivat päätään ja valittelivat kiireitään, mieluummin väistivät...  ja usein olivat luotettavimpia niin työnteossa kuin vapaalla viiletettäessäkin.

Ja toisaalla taas, toki on tuttaviin ja kavereihin kuulunut myös "kirjansa lukeneita" , laupiaalla ilmeellä ja tarkkaan korvalle mieluisat äänenpainot opitulla nuotilla  itsensä tykö tehneitä "kaikkien kavereita".  Juu, ihan mukaviakin heissä oli ja on, mutta ei se sosiaalisten taitojen työkalupakin parhaiden työkalujen hallinta mitään takeita ole antanut siitä millainen ihminen siellä  taitavuuden takana on.

Omasta puolestani olen valmis antamaan ihmisille synninpäästön ja vapautuksen tuosta kilvoittelusta. Luulen, että osaan jo tässä iässä ottaa ihmiset vastaan sellaisina kuin he ovat, jättää sen teknisen ihmissuhdeosaamisen nostamatta kriteeriksi, kohdata ihmisiä ihan arkisina itsenään.  Ja toisaalta, en viitsi itsekään niin mitään esittää.  Siitäkään huolimatta että hyvin tiedän miten pitäisi.