Blue Flower

nokkonen 002

Kourallinen nokkosia. Kevään ensimmäiset kouralliset ovat aina parhaat. Näitä olen odottanut, pitkin talvea ajatellut että just nyt tekisin nokkoslettuja, nokkossämpylöitä, keittoonkin laittaisin jos vaan olis nokkosia.  Nyt taas on, ja tulee niitä kerättyä. Kunnes sitten taas niidenkin paljous alkaa kyllästyttämään, vähemmän kerättyä, vähemmän käytettyä kunnes sitten syyspuolella tulee se uusi havahtuminen;  talveksi on laitettava kuivumaan tai pakastimeen.

Parhaita ravintoaineita se on, nokkonen. Ja kelpaa moneen käyttöön. Kokeiltu on, nokkosvihdasta alkaen! 

(Muuten, tämänkin artikkelin kuvat suurenevat niitä napsauttamalla.)

 

Ja nyt minulla on aikaa. Ainakin luulisin. Yksinelävällä pienen eläkkeen turvin jokapäiväisen perunakeittonsa ja maitopurkkinsa saantiin luottavalla äijällä pitäisi olla  täysi vapaus päättää ajastaan, keräillä sitten vaikka nokkosia.  Ja kyllä aikaa tuntuu ihan oikeasti olevankin. Satunnaisten työkeikkojen välillä on kevään mittaan klapikasa kasvanut,  kasvimaatakin myllätty just se muutama neliö jolle voi järjellistä käyttöä löytyä, kiirettä ei minnekään.

 

Tähän tottuu, huomaan.  Vuosikymmenet erilaisissa yhdistys- ym osallisuuksissa mukana olleena  onkin ihan mukavaa kun ei tarvitse murehtia  kuin omista asioistaan.   Jostain osallisuuksista luovuin ihan itse, viime vuonna kun elämäntilanteeni oli sellainen että kotiasiat olivatkin jo tärkeämpiä kuin ne muut -aikansa kutakin.  Kun sitten taas olisi aikaa ollut, niin se taisikin vaan luiskahtaa siihen ettei minulla niin kiirettä mihinkään  yhteisöihin ollutkaan.   Työttömien yhdistyksen puheenjohtajan tehtävät jätin silloin viime keväänä,  ja kun nyt sitten onnistuin pääsemään eläkeläisten vapaaseen joukkoon, niin siihen yhdistykseen ei enää voisikaan kuulua.  Johonkin yhdistykseen  sitten vielä vähän itseäni tyrkytin  näiden verkko-osallistumisten kehittelyyn  ja opastukseen, mutta taisi olla lopulta minun onneni että vastauksena oli synkkä hiljaisuus.  Sähköposteihin ei sitten enää tullut edes vastauksia, ja  olihan se todettava, että kaikkia yhdistyksiä eivät tällaiset  himmeämmin osallistuvat jäsenet kiinnosta -turhaa painolastia lienevät.  Hyvä niin, enpä tuosta niin edes loukkaantunut, totesinpa vain itsekseni että  enpä sitten itseäni mukaan tuputa, onhan tässä maailmassa tilaa ja varmasti myös toimintamahdollisuuksia jos joskus innostun  jotain aktiviteetteja itselleni etsimään.

Nyt kun aikaa ja vapautta on, niin hyvinkin voin yhden iltapäivän käyttää tämän vanhan ihastukseni, nokkosen, kanssa seurusteluun.  Sitähän minulla täällä kasvaa, ja se on siitä mukava puutarhakasvi että se kasvaa ihan minun touhuistani riippumatta, lisääntyy ja rehottaa, kunhan en sitä ihan tahallani ala hävittämään. Ja sellaisista kasveista minä tykkään.  Kun en kuitenkaan aio itseäni sitoa edes puutarhanhoitoon, niin  en kaipaa mitään vaikeampaa hoitoa vaativia kasvejakaan murheekseni.  Kukapa sen tietää, vaikka vielä ennen juhannusta innostuisin  tekemään veneelleni keväthuollon ja jollain konstilla, jonkun autoilkevan kaverin avustuksella, retuuttamaan sen vesille, ja silloin ei sieltä onki- ja jopkisuiston risteilyhommista mitenkään ehdi sen kummemmin kasvien kasteluun kuin ruohonleikkuuseenkaan.   Eläköön vapaus!

nokkonen 001

 Parempaa ravintokasvia saa etsiä.  Eikä se ihan kaikki ole vielä siinäkään. Nokkosta kerätessä saa pienen lisäannoksen liikuntaa ja kosketusta luontoon. No, minulla siitä ei taida suurta  puutetta olla muutenkaan, melkein luonnossa kun täällä mökissäni elelen...aamulla saa kaikessa rauhassa kävellä kalsareissa ja paljain varpain portaille juomaan aamukahvin linnunlaulun säestyksellä, ja  metsäänkin tästä pääsee jos siltä tuntuu. 

Jaa, että kovin on vähissä elämänilot äijällä, jos nokkoset ja ruuanlaitto ovat tänäänkin pääasiana.  Niinpä. Voisi sen noinkin ajatella. Mutta saattaapa asia olla ihan päinvastoinkin.  Joskus kauan sitten, toimiessani yhden toimintakeskuksen jonkinlaisena vetäjänä ja pääorganisaattorina,  junttasin sinne myös päivittäisen ruokailun yhdeksi ohjelmanumeroksi.  Siellä kun oli keittiö, ihan sitä varten alunperin laitettuna, että aikoinaan, kymmeniä vuosia sitten, ei kaikilla  ollut asunnoissaan edes kunnon keittomahdollisuuksia, niin saivatpa siellä sitten  jotain keitellä. Ja kun sinne alettiin saamaan silloin tällöin kouluilta ylijäämäruokaa, niin aikani  inttasin että kai me nyt saamme  itsekin porukalle soppaatehtyä. Ettei siellä jotain touhuavien tarvitse kesken päivän lähteä muualle syömään. 

Sitä olen sittemmin hiukan katunutkin. Ei se pelkästään hyvä asia ollut. Ruokailusta kun tahtoi ajoittain tulla päätarkoitus, ja varsinainen toiminta jäi hiukan taka-alalle.

Ja nyt, kun ihan itseäni ajattelen, niin tämä taitaa olla niitä perimmäisiä itsestään ja asioistaan huolehtimisen muotoja, että edes ruokansa vielä osaa ja viitsii itse laittaa.  Saattaisipa hyvinkin, olla minullakin sellaisia päiviä että jollei ruoanlaittoon liittyviä hommia olisi niin kovin vähissä ne omatoimiset hommat olisivat.

nokkosmakaroni 001

 Tässä se, tämän päivän sapuska. Ihan se on kuin tavallinen makaronilaatikko, mutta   mukaan on sotkettu melkoisesti nokkos- ja ruohosipulisilppua. Kyllä tuosta yksi mies vatsansa täyteen saa.   Ja jos ei, niin sitten vaikka ulos  käristämään  makkaraa lisäksi. 

Jaa, ettei kuullosta kovin monipuoliselta ja terveelliseltä?  No, mikäpä estää siihen  laittamasta vaikka voikukanlehtiä salaatiksi lautasen reunalle. Onpa niitä silloin tällöin tullut syötyäkin.  Se kun on kans sellainen kasvi, että siitä voi syödä oikeastaan ihan kaiken, juurista kukkasiin.  

On tuossa pihalla paljon muutakin syötävää, koivunlehdet ovat just parhaimmillaan, maitohorsma on nuorina versoina  erinomaista,  siankärsämö työntää jo lehtiään, mausteeksi kelpaavat... apila on aivan syötävä kasvi, ja sen kukkasista saa vaikka teetä jälkiruuaksi, jos intoa riittää.

Heh, tässähän alkaa taas talven jauhelihankäristämisen ja tarjousmaksalaatikkojen syömisen jälkeen ruokavalioni muuttumaan hyvinkin kasvispainotteiseksi.