Heti otsikon kirjoittamisen jälkeen jo kaduin.  Mitä se semmoinen uusavuttomuus on ellei ihan samaa avuttomuutta kuin ennen tuon sanan keksimistäkin?  Ja  onkohan oikeastaan avuttomuus pohjimmiltaan kuitenkin jotain sellaista jolle ihminen, se avuton ihminen, ei itse edes mitään mahda?    Monella kun on jo alunperin rajoitteita jotka rajaavat sitä "avujen" määrää. Eikä noita sanoja siis kannattaisi ainakaan mitenkään leimaavina ja  pahantahtoisina käyttää.    Siksi tuo nimike uusavuttomuus ja avuttomuuskin olisi hiukan harkitummin käytettävä.     Mutta kun kirjoitin niin kirjoitin... sillä nyt sitten tämän jutun verran mennään. 

No, minä tässä elokuun tullen havahduin  siihen että olishan se mukavaa talvella syödä mustikkaa, mustikkahilloa,  edes silloin tällöin.  Ja siellä niitä on metsissä. Toistaiseksi vielä on  yksityinen maanomistus sen verran  rajoitettu että sinne metsään olisi päästettävä maataomistamattomiakin keräämään soppa- ja hillomarjat itselleen.     Ehkei tuokaan jokamiehenoikeus tule ikuinen olemaan,  kettinkejä  vedetään poluille  mielellään ja  varmasti monella maanomistajalla olisi halua  myydä pilettejä mailleen tunkeutuville.  Ja kun nykyisen tietotekniikan aikana olisi niin helppoakin valvoa kulkemisia,  pianhan sen tarkistaisi onko maksupuoli kulkijalla kunnossa. 

No, vielä pääsee.   Eikä ihan kaikkia polunpäitä ole tukittu ja aidattu.  Korona-aika on kyllä tainnut saada aikaan sen että yhä useammat ovat hoksanneet tämmöisenkin harrastuksen olemassaolon. Niinpä ihan tienvarsilla saa äkkiä huomata  että perkeles, täällähän on käyty. Nopeimmat ovat saaneet parhaat saaliit.  Mutta ei se nyt niin paha tilanne sittenkään ole.  Kyllä niitä marjoja riittää.  Vielä tänäänkin tuon ämpärillisen poimin ihan kilometrin etäisyydellä mökistäni.  Ämpäri, muuten, on jonkun taannoisen Suomiareenan peruja.  Siitäkään ei tainnut, päiväkausien vaeltelun ja kuuntelun jälkeen, hataraan mieleeni juuri muuta jäärdä kuin se että sainpahan hyvän ämpärin. Ja sille on ihmisen huushollissa aina käyttöä. Vaikka sitten marjaämpärinä.

Ehkäpä pitäisikin puhua enemmän omatoimisuuden ja itsetekemisen tarpeesta?

Siitähän tässä taisikin kysymys olla.  On ollut elämässä tilanteita, jolloin tämä luonnonvarojen hyödyntäminen  oli selvää rahattomuuden aiheuttamaa pakkotoimintaa, ja silloin se olikin ihan eri juttu.  Ei sekään muistista katoa, mutta tuskinpa sentään sitä varten marjametsään lähdin että ennakoisin mahdollista tulevaa kurjuutta ja persaukisuutta.  Ei. Ihan luottavainen olen siihen että minullekin suotu noin tuhannen euron eläke pysyy  ja että tässä vielä   jotain  ruumiillista työtä ihan palkallakin pystyy tekemään.   Ja jos ei niin sittenhän sen taas näkee ja kokee.   Hilloa siis aloin keittelemään, tässä jonain päivänä.   Klapeja hellanpesään (onnellinen olkoon se, jolla ei tuollaista nuohottavaa ja sittenkin sisällesavuttavaa klapikäyttöistä enää murheenaan ole) ja  mustikat kiehumaan. Vielä se sieltä muistin kätköistä palautui, vaikka  monta on vuotta edellisestä hillonkeitosta kulunut.    Kun olen senkin asian suhteen pitemmän aikaa niin kovin vähällä päässyt. 

Purkit kellariin odottamaan talvea.    Onhan siellä jo ennestään  jalomieliseltä sukulaisesta lahjaksi saaduista avomaankurkuista etikkaliemeen viipaloituja  kirpeitä ja raikkaita voileivän päälle sopivia siivuja  semmoinen vanha Iittalan iso lasipurkillinen  -jos vaikka sitten joulupöytään?

Puolukat alkavat kypsymään ihan just näinä aikoina, hiukan olivat vielä raakoja. Ja nehän sitten  mukavia ovatkin. Sikäli että kerääminen on paljon nopeampaa kuin mustikoiden kanssa, perkaaminen on  helppoa, säilyvätkin omassa liemessään kun hiukan survoo että sitä lientä tulee.  Lisäilee siihen suttuun sitten sokeria mielnsä mukaan kun syömään rupeaa, ei se sitä säilyvyyden takia kaipaa.   

Ja sienet, niitä tässä odottelen. Suolasieniä saisi olla ainakin ämpärillinen sienisalaattia varten, suppilovahveroa olen joka syksy kuivannut, ovat vallan mukavia keitoissa ja kastikkeissa -ja niitä löytyy yleensä paljon. 

Ei tämä hassumpaa ole. Vallan tässä tuntee itsensä äveriääksi kun ruokavarastot kasvavat. Ja  sieltä metsästä saa  mukaansa myös  hyvää mieltä,  ei ole ihan pieni asia sekään.

Pitääkin lainata... Mari Mörön runo (Kirjasta Paratiisi, Mari Mörö ja   Petri Volanen 2011) 

Yömyöhään saapui paikalle autio mies,

metsä pani sen merkille.

Tarjosi polun, puron, kiven

ja unen joka meni nuotilleen.

Hattutelineen.

Mies alkoi hengittää.

Parissa viikossa metsä laittoi hänet

muutenkin järjestykseen.