etusivuotsikko2

 

 

 

soppatykki

Ylen uutisia aamutuimaan katselin. Leipäjonoja haluttaisiin pois ihmisten silmistä. Rumia ne, tietysti, ovatkin.

Ratkaisuksi ovat keksineet, Helsingissä, ehdottaa, että eipäs jaetakaan ruoka-aineita vaan järjestetään köyhille yhteisruokailuja. Tulkoot sinne syömään. Jonnekin pois jonottamasta näkyviltä. Muutama ihminen voisi saada työpaikan sopanjakajana ja kaikki olisivat kovasti tyytyväisiä.

Siihen en viitsi edes puuttua, että YLE uutisoinnissaan tavan mukaan esittelee asioita kuin muita ihmisiä ei merkittävässä määrin olisikaan kuin helsinkiläisiä. Siihen sitten jo sanonkin, kun ihmisiä aletaan niputtamaan ruokinnan kohteiksi ja massana valmiiseen pöytään istutettaviksi syöttöryhmiksi.

Ei se ihan oikein noin mene. Monelle viimeinen omatoimisuuden linnake on se, että tekee edes ruokansa itse. Jos nyt köyhät marssitetaan kerran päivässä syöttölöihin kuin siat ruuhelle, jää monelta tuo ainoakin aktiivinen hetki päivässä pois. Leipäjonoissa saaduista aineista ruuan laittaminen on monelle ainoa itse tehty asia päivän mittaan.

 

Monelle on alkuun kova paikka todeta että täytyy mennä ylijäämäruokaa hakemaan. Köyhänapu on edelleen asia, josta ei juuri ainakaan ylpeyttä tunneta, kun siihen on turvattava.

Mutta, sittenkin, vaikka kotiin onkin kannettu kassillinen ruoka-aineksia, niin hitunen omanarvontuntoa säilyy siinä kun sen ruuan valmiiksi laittamiseen sitten on jo käytetty omia voimavaroja, luovuutta, hiukan osaamistakin, ja kun on kuitenkin laitettu edes mausteeksi soppaan jotain ihan itse, omalla rahalla kaupasta ostettua.

Ettei ihan ole vielä kaikki omatoimisuus ja osaaminen mennyt. Silloin, kun onnistumisen kokemuksia on olosuhteista johtuen muuten kovin vähän, niin tuo voi olla  tärkeä juttu. Joskus on revittävä ilo ja omanarvontunto aika pienistäkin asioista.  Ehkä se on jopa osa sitä viimeistä itsemääräämisoikeutta, kun voi päättää haluaako tänään perunansa soppana, muusina vai laatikkoruokana. Asia ei ole suuri, mutta kun mahdollisuudet ovat vähissä, silläkin voi olla merkityksensä.

Siksi olen edelleen sitä mieltä, että annettakoon vaan itsekullekin mieluummin niitä ylijääneitä ruoka-aineita joista sitten ihan omin voimin ja oman aikataulun puitteissa voi sopan keittää -ja kuten joskus meidän porukoissamme tapahtui, kutsuttiin vielä yhtä köyhä naapurikin syömään kun isompi kattilallinen tuli tehtyä.

Kyllä siihen valmiiseen pöytään istumiseenkin oppii, mutta ei se pitemmällä tähtäimellä ole parasta oppimista.