etusivuotsikko2

 

puitahellaan

Taas on ollut blogini päivittämättä, ei ole ollut niin tärkeitä oivalluksia että niitä olisi pitänyt maailmalle jakaa. Ei ole nytkään, rauhallista ja leppoisaa tämä elämäni on. Tänään taas vaihteeksi mökkini rauhassa katselen räntäsadetta. Silloin tällöin työnnän klapin hellanpesään, muistaessani täytän lintujen ruokintatötterön, muutamia nettisivuja päivittelen ja odottelen kevättä. Mitä muuta sitten tämänikäinen mies päiväänsä kaipaisi?

Varsinkin kun ei ihan jokainen päivä samanlainen ole,enemmän taidan mökistäni poissa olla kuin paikalla. Eikä yksinäisyyskään ole ahdistamassa. Ihmissuhdeasiat ovat niin hyvässä mallissa kuin tällaisella hiljaisella miehellä, smalltalkia ja vastaantulijoiden halaamista taitamattomalla äijällä olla.  

Ei ole enää niin polttavaa tarvettakaan olla koko ajan  tekemisissä muiden kanssa, osallistumassa, "mukana jossain", kuulumassa johonkin, elämässä jonkin ryhmän tai joukon kautta.  Itsensä kanssakin tulee toimeen, kun itseensä tottuu. Ja alkaa hyväksymään itsensä.


Hyvä niin, ehkei niitä osallistumismahdollisuuksia enää niin joka puolelta pursuten olisikaan.  Nuorempana, kun liikkuminen paikasta toiseen tuntui  ainoalta oikealta elämältä, ja taisipa silloin olla noita kulkuyhteyksiäkin, linja-autovuoroja ja semmoisia, ihan toisella tavalla. Ehkä paremmin jaksoikin, nyt alkaa jo tuntumaan mukavalta kun on ajoissa oikaisemassa itseään omaan tai ainakin tuttuun sänkyyn, elämässä omaan tahtiin ja omilla ehdoilla.

Facebookissa (sitäkin satunnaisesti vilkuilen)  yksi kaveri just kyseli millaisia mahdollisuuksia sitten olisi, nimenomaan sellaisilla joille ei omalta tunnu mennä sen paremmin kapakoihin kuin uskonnollisiinkaan yhteisöihin. Mitä olisi, vaikkapa iltaisin ja viikonloppuisin? Tuo kysymys  taisi olla herätteenä tähän blogikirjoitukseen, voipa olla että en olisi muuten vieläkään viitsinyt mitään kirjoitella. Aiheellinen kysymys, eikä  itsellenikään vieras.  Vaikka jo tulenkin toimeen itseni kanssa, ja minulle pienemmätkin ympyrät riittävät, niin kyllä vaan, joskus voisi jotenkin johonkin osallistua, jotain tehdä jonkun mukavan porukan kanssa.

Olenhan minä osallistunutkin, joskus kovinkin aktiivisesti. Nuorena kun jaksoi niin toisinaan oli osallistumista niin ettei kalenterissa tahtonut sivutila riittää. Usein piti jättää työpäiväkin väliin kun oli noissa yhdistys- ja kansalaistopiminnassa  jotain niin merkittävää tekeillä että jonkun päivän ansion menetys ei vaakakupissa painanut mitään.  Eikä se silloin, siihen aikaan, mitenkään erikoista ollut, arvot kai olivat yleisemminkin hiukan erilaiset.

Niin. luulisi että nyt kun osallisuus ja vuorovaikutus, keskustelu, asioihin vaikuttaminen, osallistuminen, yhdessä tekeminen ei vaadi edes sitä entisaikojen linja-automatkaa lähimpään kaupunkiin vaan suurimman osan asioista voisi tehdä omassa nojatuolissa istuskellen, samalla vaikka soppakattilaa vahtien, että helpompaa olisi.

 

peilikuvaEi aina näytä olevan. Olenko sitten yrittänyt vääriin paikkoihin vai mistä johtuu, mutta parin viime vuoden ajalta on yhdistystoiminnasta hiukan huonojakin kokemuksia. Parikin yhdistystä on saanut minulta rauhan, ihan sillä että passiivisella torjunnalla saivat aikaan sen "pitäkää tunkkinne"-reaktion .
Ei se niin paljon minkään yhdistyksen johdolta vaatisi, jos muutamalla sanalla  päivittäin edes sähköposteihin vastaisi tai nettisiustojensa keskusteluissa pitäisi yhteyttä jäseniinsä.  
On toki hyviäkin kokemuksia,  ja vuorovaikutusta, keskustelua on, useankin poorukan kesken. Ei tämä maailma pelkkää yrmimistä ja  hiljaista muurinrakentelua ole, eipä suinkaan.  Mutta, sellainen on ihmisluonne, että ne pari  töykeää yhdistystä, joilta joko tuli  hyvin harvasanaisia ja vältteleviä vastauksia pitkällä viiveellä jos silloinkaan,  jäävät helpommin mieleen kuin ne mukavat ja ihmisläheiset joiden kanssa vuorovaikutus säilyy.

Asennekysymyksiä ne kai ovat. Ei aina yhdistyksen johtokaan tajua että johtamiseen sisältyy myös pieni vastuu yhteishengen luomisesta ja  porukan aktivoinnista. Helpostihan ajatellaan että kyllä minä tämän minun ympärilleni liki halausetäisyydelle ryhmittyneen pienen piirin kanssa hyvin tulen toimeen, hyvinhän meillä menee... mitäs minä niistä muista.   

No, ei tuo asia minullekaan mitenkään olennainen ole.  Olkoon nuo "torjuvat" yhdistykset toki omassa rauhassaan, onhan meille, itsekullekin, toki monenlaisia kanavia avoinna.  Mutta, kun joskus tulee ajateltua yleisemmin yhdistystoiminnan jatkuvuutta, niin ehkä tuohon olisi joskus syytä paneutua yhdistysten sisällä? Entistä suurempi joukko kansalaisia kun on kohta siellä ikääntyneempien ja  vähemmän liikkuvien joukossa, niiden jotka voisivat hyödyntämässä  näitä teknisiä apuvälineitä.  Jos odotetaan että ihmiset tulevat kolkuttelemaan ovelle ja  puoliväkisin tunkemaan itseään mukaan toimintaan, niin siinä voi jäädä ajan oloon se jäsenistö kovin pienilukuiseksi.