etusivuotsikko2

puitahellaanVuodenvaihteen suurin uutinen kansalaistoiminnan kannalta on varmasti silakkaliikkeen syntyminen Suomeen.

"Maan hiljaiset", ääriainesten uhkaa ja öyhötystä pienellä pelollakin katselleet tavalliset ihmiset  alkoivat kokoontua rauhanomaisen, ihmisarvoa loukkaamattomana pitävän ajatuksen ympärille.  Tilausta tälle täytyi olla, koska esimerkiksi facebookissa runsaan viikon aikana parikymmentätuhatta ihmistä liittyi mukaan, ja päivittäinen kasvu näkyy olevan tuhannen ihmisen luokkaa.

Hieno piirre asiassa on se, että nyt on perustettu liike johon mahtuvat mukaan kaikki. Kaikki jotka puolustavat ihmisyyttä, haluavat vähentää vihanlietsontaa - ja siinä se olennainen sitten sisällöstä olikin. Ja tekevät sen solvaamatta ja loukkaamatta edes  vastustamiaan rasisteja ja natsimielisiä , henkilökohtaiset loukkaukset kun jätetään väliin. 

Mukaan näyttävät hyvin sopineen  kaikkien puolueiden jäsenet ihan äärioikeiston puoliaseellista siipeä lukuunottamatta -heille tämänkaltainen kansannousu tietysti on kovin ikävää katseltavaa. Ja mukana ovat myös erilaisia maailmankatsomuksia tunnustavat ihmiset, ainakin toistaiseksi keskustelu on pysynyt hyvin asialinjalla siitä huolimatta että lähes kaikissa muissa asioissa kuin ihmisarvon puolustamisen suhteen  näkemyserot voivat olla todella rajuja.

Kyllä ihmiset -ainakin lähes kaikki- pystyvät asialliseen keskusteluun, kun sovitaan pelisäännöistä.  Ihan varmasti haasteitakin tulee, olisi kumma jos joku ei aina joskus haluaisi  nostaa esiin juuri omaa ideologiaansa, poliittista, filosofista tai johonkin muuhun liittyvää. Ja jos sattuu sopivasti hollilla olemaan joku toinen, jonka maailmankatsomus on päinvastainen, niin  väittelyhän siitä syntyy.  Mutta, jos sekin osataan tehdä asiallisuuden rajoissa, asiapohjaan ja tietoon ja tieteelliseen ajattelutapaan perustuen, niin  sekin onnnistuu ketään loukkaamatta.

Keskustelu on todella vilkasta, ja pitkästä aikaa tuntuu siltä että ns. tavallinen kansa on lähtenyt liikkeelle, osallistumaan johonkin.  Ehkä pitkään onkin ollut kysymys tällaisen mahdollisuuden puuttumisesta?  Puolueet, erilaiset etujärjestöt, hengelliset järjestöt...onhan noita oman rajatun ideologiansa ja katsomuksensa piiriin sieluja kerääviä toki ollut riittämiin, mutta  näiden yläpuolelle, kaikille tilaa antavia foorumeja ei juurikaan ole näkynyt. Ja jos on yrityksiä ollut, kovin usein ne ovat olleet sittenkin jollain tapaa "ylhäältä johdettuja", vähän kuin viran puolesta  ylhäältä alaspäin elämänohjeita jakavia.

Ihan ilokseni olen huomannut, että olenpa tainnut tähänkin asti jollain tapaa hyvässä seurassa olla...kovin suuri osa facebook-kavereistani näkyy   lähteneen mukaan.

Jos hyvin käy, tämä saattaa merkitä melkoista voittoa vapaalle kansalaistoiminnalle -ihmisillä on halua olla mukana.

Kirjoita kommentti (9 kommenttia)

mummuja 2Medialla meitä kuljetetaan.

Vanhushuollon asioissa on vastaisku tiedotuksessa sitten alkanut. Kun ensin kävi ilmi, että homman siirto  sijoittajille aiheutti just sen mikä tiedettiinkin, eli että rahat menevät voittoihin eikä niistä edes veroja makseta, niin nyt rummutetaan että eihän sitä rahaa ole toki tullut tarpeeksikaan.

Kirjoita kommentti (5 kommenttia)

veturi1917Kokeilematta oli, kapearaiteisella museorautatiellä ajelu. Jostain syystä se oli vaan jäänyt, mutta nyt, kesäsunnuntaina, oli just sopiva päivä lähteä Juhani Ahon rautatien Matin ja Liisan tapaan "ajelemaan hupia".

Vasta Humppilan asemalla, pahviset piletit kädessä, tajusin että vapaaehtoistyöllä, talkoilla, tämäkin kulttuurinsäilytystyö hoidetaan. Kuten niin moni muukin elämäämme ja vapaa-aikaamme rikastuttava toiminta. 

Kun sitten olimme leppoisasta junailusta ja kesästä nauttivien hymyilevien kanssamatkustajiemme kanssa kuunnelleet kiskojen rentouttavaa kolketta Minkiön asemalle saakka, johkaannuin siinä junan parikymmentä minuuttia seistessä, puheisiin veturimiesten kanssa.  Tuossa kuvassa näkyvä, ensimmäinen itsenäisessä suomessa valmistettu, vuodelta 1917 oleva höyryveturi  ei tosin meitä tänään kiskonut -syystä joka sitten selviää kohtapuoliirautatie 020n.

Niin, radan, veturien, asemien, kahvilatoiminnan, museon, vaunujen jne kunnossapito ja homman pyörittäminen on ensisijaisesti työtä.  Ja enemmän raskasta, likaistakin, joskus jopa tylsää, ihan käsillä tehtävää ahertamista. Junailua vähemmän.  Ja sellainen talkootyö ei nykyaikana kovasti varsinkaan nuorempaa ikäluokkaa kiinnosta. 

Museorautatieyhdistyksessä on jäseniä yli kahdeksansataa, mutta kuten yleensä yhdistyksissä, vain osa ottaa aktiivisesti työkaluja käteen ja uhraa vapaa-aikaansa, sitoutuu touhuamaan aikataulujen mukaisesti ympäri vuoden. Muutama kymmenen heitä löytyy, enemmänkin saisi olla, totesivat veturimiehet. Nytkin tehdään rataan laajennusta, alkuperäiselle paikalleen ns soraraidetta, jota pitkin on aikoinaan kuljetettu soraa radan kunnossapitoon. Yksi kaveri on työllistettynä, koko muu porukka talkoissa.  Ehkä tällaisiin kulttuuria säilyttäviin ja kaikkien yheiseksi hyväksi tuleviin hankkeisiin voisi yhteiskunta hiukan panostaa?

 

 

veturi valmetNiin, tänään meitä kiskoi tämä Valmet  vuosimallia 1948. Näitä valmistettiin sotakorvauksina  , ja jostain syystä kymmenen kappaletta jäikin Suomeen.  Iloisesti ja sitkeästi se juoksutti vaunuriviä, ja pilli ainakin oli nautinnollisen tehokas. Vieressäni istuneen junatuttavuuden, pari-kolmevuotiaan Eemelin, kanssa tykkäsimme veturinkuljettajan fanfaareista ihan erityisesti.

Melkoinen ruljanssi, tämän kokonaisuuden pyörittäminen! Ja vaatii velvollisuudentuntoista porukkaa, yhteisöllisyyttä ja yhteishenkeä. Mutta, on sitä sitten satunnaisen kuljeksijan, kesän erilaisten aktiviteettien maistelijan mukava sivusta seurata!  Ei voinut epäillä, kyllä he työstään myös nauttivat!

1lkvaunussaSain sitten tietää senkin, että mahdollista on vaikkapa vuokrata omalle porukalleen kokonaisen juna-ajelun oheistoimintoineen näiden joka kesäsunnuntai ajettavien vakiovuorojen lisäksi, ja silloin kun juna ei kulje voi vuokrata resiiinan, pumputa itsensä ja kaverereita vaikkapa radan varressa olevalle laavulle makkaranpaistoon.

Museorautatien "keskuspaikkana" toimii   Minkiön asema, vanha asemamiljöö jossa on kalustoa useilta toimineilta kapearaiteisilta rautateiltä.

Yhdistyksellä on  omat verkkosivut, joihin kannattaa tutustua https://jokioistenmuseorautatie.fi/fi/

Avoikkunaisessa vaunussa tietysti tällaisena kesäpäivänä matkustimme, mutta pakko oli kokeilla myös paremman luokan penkkiä!    Junamatkaan kovin tyytyväisenä lähetän terveiset mahdollistajille, toiminnan ylläpitäjille! 

ja tulenpa uudelleen, kunhan taas ruohikkopalon vaara on ohi  ja höyryveturi valjastetaan juoksuttamaan vaunuja Humppilan ja Jokioisten välillä!

 

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

On vaan niin kovin vähän minulla kaikelle maailmalle kerrottavia asioita -mistä niitä tällaisen äijän elämään riittäisi- että blogiinikin tulee sit taas ruoka-aiheinen juttu.  Ja näitä kotiasioita edelleen, ei tästä juuri tule lähdettyä valmiisiin ravintolapöytiin. Eikä niin olisi varaakaan.  Syömättä en silti ole ollut, pikemmin olen liikaakin ruoan vieressä viihtynyt. 

Ja tunnustan minä senkin, en minä kovin usein ruokaa laita. Jos itsekseni oleskelen, niin mikroon jotain työnnän. ja temppuilematta syön. Näin kesäaikana kun hiukan talouttani paikkailen satunnaisella työnteolla niin ei siinä enää päivän päätteeksi riitä innostusta keittelemiseen ja paistelemiseen. Mutta, tänään nyt sitten taas muljahti mieleen että vois muutakin kuin sen maksalaatikon ja makkarapätkän...  vähän vaikka terveellisempää.

Mikäs sen helpompaa, salaattia 015 kesällä. Jonkunlainen kulho tai vati tai hätätilassa pussi mukaan ja ulos. Sakset perstaskuun ja kontalleen nurmikolle. Siellä sitä on, salaattiainesta jos jonkinmoista. 

Nokkonen on parhaita, siinä on  C- A-, B-, E- ja K-vitamiineja. Rautaa siitä on monta kertaa enemmän kuin pinaatissa. Kuitua, tottakai,ja piitä kasvissa on 60 kertaa enemmän kuin lehtisalaatissa. Mikähän kaupan kalliista ruohoista pistäisi paremmaksi? Ainakaan hinta-laatusuhteen osalta?

Maitohorsma, rentun ruusu, siitä taisin jo joskus kirjoittaa,  ja netistä löytyy tietoa, on se hyvää. Piharatamon lehtiä käytetään rohtona myös vatsa- ja suolistosairauksien hoidossa, ja lisäksi niillä on virtsaneritystä lisäävä vaikutus, mutta minulle se on enemmän mukava salaattiaines, lääkinnän taidan jättää ammattilaisille. 

ruohosipuli ja lipstikka ovat tuttuja maustekasveja, terveellisiä, ja  ne ovat kovin sopivia tällaiselle puutarhanhoidosta hölkäsen pöläystä ymmärtämättömälle. Kun ne johonkin laittaa kasvamaan, niin siinä se sitten ovat, kasvavat ja röyhistyvät vuosi vuodelta.  Jokunen asia sentään on elämässä helppoa!  Voikukkaa myydään jo vihannestiskeiltä, ja miksei, ostakoon sieltä joka ei usko että samaa kasvia se on, kotipihassa ja metsän reunassa,  ilman hintalappua.  Siankärsämöä otin mukaan, sitä ei ehkä kannata hirmuisia määriä salaattiin tai kastikkeeseen laittaa, ei siksi että se mitenkään vaarallista olisi mutta maun saamiseen riittää kohtuus.

Semmoinenkin muoti on nyt, että pitäisi huushollista hävittää kaikki tavarat joita ei ole just muutamaan vuoteen tarvinnut. Vanha pois, hus!  Ei tartu minun ikäluokkani äijän ajatteluun ihan helpolla.  Meille kun opetettiin ettei mitään käyttökelpoista  aleta roskiin laittamaan, vieläpä kehotettiin korjaamaan jos jokin mei rikki.  On parsittu villasukkia ja paikattu pyöränkumeja,  ei tilattu netistä uutta kotiovelle ihan ensi hätään.  Luja on uskoni siihen että "aika tavaran kaupitsee", ei lähde helpolla roskalavalle minun rahalla ostamani tavara. Sanokoon  sitten joku uusi elämäntapafilosofia mitä tahtoo.  Nytkin muistin, että enkös vaan kantanut vintille parikymmentä vuotta sitten ihan moottorikäyttöisen vihannessilppurin -silloin kun oli tietysti elämässä muita kiireitä eikä juurikaan tullut ruohoja silputtua. Nuorena kun piti ehtiä niin työhän kuin ylityöhön, osallistumaan ja oppimaan ja kaikessa mukana olemaan.   No, siellä se oli, muun päivämääräjärjestyksessä perältä alkaen varastoidun tavaran takana. Paksussa pölyssä, mutta toisaalta taas niin muodikkaan retron näköisenä että ihan tuli hyvä mieli jo vekottimen katselemisesta.  Sillä sitten alkaa justkohta hurina käymään ja salaatti silpuksi menemään.  

 

 

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

 

ateria 004 En ole millään lailla intoilija kasvisten suhteen. Olen huomannut että minulle sopii vallan hyvin kaikkia ruokia sisältävä ruokavalio -ilman nirsoilua. Poissa ovat pysyneet niin allergiat kuin suolistovaivat, lääkäri ei ole liki päässyt. 

Kaikkea syön, ruohosta sikanautaan, ja minusta se on hyvä. On  yksi murhe vähemmän kun ei kulu aikaa ruokalajien valikoinnissa, syön mitä itsellä on ja mitä sitten tarjotaan, jos joku jotain tarjoaa. Sellaistakin sattuu, vaikkei minua kenenkään ainakaan lobbausmielessä kannattaisi ruokkia.  

Hintaa katson, kun aineita ostan.  Kaupoissa olen huomannut, että en ole yksin. Hintalappuja tihrutetaan, lukulaseja kaivetaan taskusta ja oransseja lappuja metsästetään.  

Toki on niitä joille hinta ei kertakaikkiaan merkitse mitään, rahaa kun vaan on, söi ja joi sitten mitä tahansa. Ja saattaa se joskus , rahavarojen pursutessa, tulla mieleen semmoinenkin ajatus että ei halvalla hyvää saa, aina parempi mitä kalliimman tuotteen löytää. 

Just oli esillä semmoinenkin uutinen että vuohenputkea, tuota jokaisen pihan rehottavaa salaattivärkkiä, on muovipakkauksissa myynnissä suomen kaupoissa  330 euron kilohintaan!  Muuttuu vikkelästi rikkaruoho herkuksi kun laitetaan hinta kohdalleen, pakataan nätisti ja lätkäistään luomuleima lappuun.  Hiukan käy kateeksi idean hyödyntäneitä, saishan tuota minultakin, vaikka kymmenesosalla tuosta hinnasta. Ja vielä eläisin kesän tuotoilla talven uuninpankolla lekotellen tai vaihtoehtoisesti jossain auringonpaisteessa- miten sit sattuisi huvittamaan.

 

 

Tänä aamuna sitten kuitenkin jätin vuohenputkeni rauhaan, niissä on tuolla kilohinnalla minulla omaisuus kiinni.  Maitohorsmaa  litran verran keräsin. Niitä versoja, pienilehtisiä, punertavia, kaikkein maukkaimpia.  Paistinpannulla  nestettä haihdutin ja rapeutin, suolaa sekaan ja siinä se.  Pihalta nappasin hiukan ruohosipulia ja lipstikanlehden,  lämmitin mikrossa eilisen perunamuusin jämät ja pari makkaranpätkää (ihan vaan  monipuolisuuden vuoksi, lautanen olisi niin tylsän näköinen pelkillä kasviksilla)

 

Aterian hinnaksi tuli noin 50 senttiä.  

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

 

lipstikkaLipstikka se on, erinomainen maustekasvi. Viikon takainen kuva, ja nyt tuokin taimi on jo melkein puolimetrinen. Noita minulla siellä täällä tontillani kasvaa, se kun on siitä mukava kasvi että hoitaa itse itsensä, versoo ja  työntää puolentoista metrin korkuisia pensaita vuosi toisensa jälkeen.  

Ruohosipuli ja raparperi ovat niitä muita minun mieleisiäni kasveja, ne kun eivät kummempia toimenpiteitä vaadi, kasvavat kun ovat kerran paikkaansa asettuneet. 

Ne muodissa olevat ruohot, cannabis ja semmoiset, olkoon nyt sitten vielä harkinnassa kun ei ole kokonaan vielä  vihreää valoa näytetty eikä maataloustukea luvattu -ei sitä silti taitaisi tällainen omavaraisviljelijä saada muihinkaan kasveihin, isompia maa-alueita olisi vissiin omistettava? 

Mutta, joo, päihdepolitiikasta ajattelin kirjoittaa, kun asia jossain uutisessa eteeni pomppasi.

 

Semmoisen otsikon huomasin, että cannabikseen liittyviä pahoja mielikuvia pyritään nyt poistamaan. Että keskustelu muuttuisi myönteisemmäksi ja rakentavammaksi.

Sellainen se suunta on, ja kun hiljalleen saadaan entiset raittiusjärjestötkin tukemaan uutta uljasta päihdepolitiikkaa niin esteet ovat kovin helposti poistettavissa. Yleinen mielipide muuttuu myönteiseksi näiden aineiden käytölle kunhan jaksetaan satsata tiedotukseen ja mainostukseen. Kaupan vapautuessa toki bisnesmiehet huolehtivat sitten jo mainostuksesta ja myynninedistämisestä ominkin voimin.

Yhtä asiaa tässä olen mietiskellyt.

Kun sitten valtiovalta, yhteiskunta, päättääkin että se on vallan hyvä asia, se käyttö, eikä mitenkään semmoinen paha ja vastustettava kuten joskus ennen väitettiin, niin ottaako yhteiskunta sitten vastuuta tähän asti harjoittamastaan virheellisestä päihteidenehkäisystä?

Minullekin antoivat 70-luvun alussa sakkoa hashiksenpoltosta, oliko se silloista rahaa 400 markkaa -jotain semmoista. Jos nyt todetaan, että sehän oli täysin väärä tuomio, minähän olin tehnyt aivan oikein, kuten nyt sitten tiedetään, ja tuomio oli aivan aiheeton.

Ei minua se 400 markkaa harmita, olisi se johonkin kuitenkin mennyt.

Mutta, paljon enemmän siinä tapahtui. Perhana, minun hashiksenpolttoni loppui siihen. Yhteiskunta antoi niin selvän viestin että minäkin sen ymmärsin.
Jos nyt lakeja muutetaan, ja todetaan että ei tosiaan, ei mistään pahasta tai harmillisesta minun puoleltani ollutkaan kysymys, vaan siitä että silloinen yhteiskunta oli aivan väärällä puolella tämän asian kanssa -korvataanko minulle ja muille samassa tilanteessa olleille mitenkään?

Kuka pystyisi laskemaan tai mittaamaan, miten paljon olen menettänyt kun yhteiskunnan painostuksesta lopetin hyvällä alulla olleen mielenvirkistyksen hashiksen avulla? Kohta viisikymmentä vuotta mennyt kuin hukkaan! Ei siinä paljon lohduta se että seuraavien sukupolvien cannabiksenkäyttöä tuettaisiin sitten senkin edestä. Prkl.

 

p.s. jos joku sitten lipstikan taimen haluaisi, niin kauniisti tai edes asiallisesti pyytämällä minulta voisi semmoisen saada. On tuossa jossain puskassa sen verran että vois irrottaa tarvitsijalle.

 

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

 

äes 002Ihan pienen kasvimaan möyhensin.  Enemmän aikani kuluksi kuin ruuan tuottamisen tarpeeseen.  Syksyllä tuon tontin nurkan vältillä  muljasin ympäri ja nyt oli just sopiva kevätpäivä äestykseen.  Vetelä pelto kantaa juuri tuollaisen romuttamoon menolta pelastetun  pienen traktorin.  Mukavasti päivä vierähti, niin minulta kuin käännettyä plänttiäni hartaasti tutkivilta västäräkeiltäkin.  Yhdessä siinä nautittiin mullan tuoksusta ja auringonpaisteesta.

On tota pernaa sitten kumminkin...  sanoi Leppäsen Preeti  Pohjantähdessä, parhaassa lukemassani historian oppikirjassa.  Lapiopelillä istutin minäkin, kuten Preeti aikoinaan.  Erona vain se, että minun ei ollut pakko.  Oliskohan tuo niin mukavaa hommaa ollutkaan jos sitä olisin joutunut sillä mielellä tekemään että ensi talven yli selviytyminen olisi sitten näiden perunoiden itämisestä kiinni?

Siinä kaivellessa ehdin kaikenlaista mietiskelemään.  Oman elämisen lähes sietämätöntä helppoutta ei jaksa murehtia, kyllä tämä kelpaa.  Mutta kun köyhyyttäkin on, ja nälkää,  vaikka siitä puhutaan kuin jääkiekkotuloksista tai autojen ominaisuuksista, mielenkiintoisena mutta enemmän ajanvieteasiana kuin sellaisena jolle pitäisi alkaa jotain tekemään. Se joskus juolahtaa mieleen, yllättää joutilaan miehen ihan kesken muiden ajatusten.

Köyhyydestä lienee tehty tutkijoiden huvia?  Köyhyyden käsitekin on venytetty ja vanutettu niin monenlaista  asiantynkää sisältäväksi että tarkemmin ajatellen kaikki taitavat olla jonkun määritelmän mukaan köyhiä.  Jokaiselta kun jotain puuttuu, ellei maallista niin taivasosuudesta sitten kumminkin...  ja kun kaikki ovat köyhiä, ei kukaan ole oikeastaan köyhä, ei sellainen köyhä että yleinen oikeudentaju alkaisi nostamaan päätään, vaatimaan korjausta tulonjakoon ja omistamiseen?

Minäkin, vajaan  tuhannen euron kuukausituloillani, olen  sitten köyhä!  Ja tässä köyhyydessäni minulla on murhetta enemmän ylipainosta kuin aliravitsemuksesta, aikaa leikkiä päivät tuollaisen kasvimaan kimpussa  piittaamatta siitä tuottaako se edes siemenen  ja tarvikkeiden hintaa takaisin. Ja istua illat mukavassa sateensuojassa, katsella televisiota tai huvittaa itseäni internetin rajattomassa maailmassa. Kuljeskella joutilaana tai rakentaa linnunpönttöjä, miten nyt milloinkin sattuu huvittamaan.  Ei tällä tulotasolla elämä tässä yhteiskunnassa mitään kärsimystä ja hiki otsalla raatamista leipäpalan eteen ole.  

Tämmöistä siis on köyhyydeksi määritelty köyhyys. Ei se niin ihme ole, ettei kansa nouse barrikadeille eikä vaadi parempaa toimeentuloa.  

Tuon suhteellisen köyhyyden keksimisen jälkeen saattoi käydä niinkin, että jossain nälänhätämaassa ei enää köyhiä ollutkaan! Kun suuria tuloja on vain pienenpienellä eliitillä, muilla ei juuri lainkaan, edes sitä kuuluisaa dollaria päivässä, on lähes kaikilla se määräprosentti keskitulosta, jolloin he eivät enää köyhiä olekaan. Suhteellisesti, heh.

 

Niin, mutta entäs jos kuitenkin? Jospa on niitä joilla ei ole läheskään tätä minun tulotasoani, melkein tonnia? Jospa on niitä joilla joka päivänä on  vain yksi päämäärä: just sen päivän elannon hankkiminen, ja jos aikaa jää, yösijasta murehtiminen.  

Kuka heistä välittää?  

 

Me suhteellisesti köyhät kun uskomme että eihän tämä köyhyys nyt niin kamalaa ole...

 

 

 

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

 

 

 

soppatykki

Ylen uutisia aamutuimaan katselin. Leipäjonoja haluttaisiin pois ihmisten silmistä. Rumia ne, tietysti, ovatkin.

Ratkaisuksi ovat keksineet, Helsingissä, ehdottaa, että eipäs jaetakaan ruoka-aineita vaan järjestetään köyhille yhteisruokailuja. Tulkoot sinne syömään. Jonnekin pois jonottamasta näkyviltä. Muutama ihminen voisi saada työpaikan sopanjakajana ja kaikki olisivat kovasti tyytyväisiä.

Siihen en viitsi edes puuttua, että YLE uutisoinnissaan tavan mukaan esittelee asioita kuin muita ihmisiä ei merkittävässä määrin olisikaan kuin helsinkiläisiä. Siihen sitten jo sanonkin, kun ihmisiä aletaan niputtamaan ruokinnan kohteiksi ja massana valmiiseen pöytään istutettaviksi syöttöryhmiksi.

Ei se ihan oikein noin mene. Monelle viimeinen omatoimisuuden linnake on se, että tekee edes ruokansa itse. Jos nyt köyhät marssitetaan kerran päivässä syöttölöihin kuin siat ruuhelle, jää monelta tuo ainoakin aktiivinen hetki päivässä pois. Leipäjonoissa saaduista aineista ruuan laittaminen on monelle ainoa itse tehty asia päivän mittaan.

 

Monelle on alkuun kova paikka todeta että täytyy mennä ylijäämäruokaa hakemaan. Köyhänapu on edelleen asia, josta ei juuri ainakaan ylpeyttä tunneta, kun siihen on turvattava.

Mutta, sittenkin, vaikka kotiin onkin kannettu kassillinen ruoka-aineksia, niin hitunen omanarvontuntoa säilyy siinä kun sen ruuan valmiiksi laittamiseen sitten on jo käytetty omia voimavaroja, luovuutta, hiukan osaamistakin, ja kun on kuitenkin laitettu edes mausteeksi soppaan jotain ihan itse, omalla rahalla kaupasta ostettua.

Ettei ihan ole vielä kaikki omatoimisuus ja osaaminen mennyt. Silloin, kun onnistumisen kokemuksia on olosuhteista johtuen muuten kovin vähän, niin tuo voi olla  tärkeä juttu. Joskus on revittävä ilo ja omanarvontunto aika pienistäkin asioista.  Ehkä se on jopa osa sitä viimeistä itsemääräämisoikeutta, kun voi päättää haluaako tänään perunansa soppana, muusina vai laatikkoruokana. Asia ei ole suuri, mutta kun mahdollisuudet ovat vähissä, silläkin voi olla merkityksensä.

Siksi olen edelleen sitä mieltä, että annettakoon vaan itsekullekin mieluummin niitä ylijääneitä ruoka-aineita joista sitten ihan omin voimin ja oman aikataulun puitteissa voi sopan keittää -ja kuten joskus meidän porukoissamme tapahtui, kutsuttiin vielä yhtä köyhä naapurikin syömään kun isompi kattilallinen tuli tehtyä.

Kyllä siihen valmiiseen pöytään istumiseenkin oppii, mutta ei se pitemmällä tähtäimellä ole parasta oppimista.

 

 

Kirjoita kommentti (5 kommenttia)

pönttö1

Kevät, kyllä se nyt sitten sitä on.  Laittaa kiipeilemään puissa ja vähältä on pitänyt etten olisi pihaakin alkanut haravoimaan.  Ei kai sentään, eiköhän luonto itsestään huolehdi. Mutta polttolasia kaipaan, miksei tämänikäinenkin saisi istua auringonpaisteessa portailla ja poltella suurennuslasilla  vaikka nimikirjaimia puupalikoihin?   Kuravesilammikoihin jo olen saappaankärjellä vedellyt valumisuomia, seurannut miten vesi on ihan yhtä notkeaselkäinen kuin ennenkin, kyllä se alamäkeen menee.

Uutisista en paljon välitä, eipä tunnu maailman meno paljon muuttuneen vaikka välillä voi viikkokin mennä niin etten ihan kaikkia juonenkäänteitä ehdi rekisteröimään.

Sotea  kuuluvat vaan puuhaaavan.

Etuja siinä sanovat olevan.  Ei kai siinäkään ihan kaikille, onkohan semmoista asiaa keksittykään jossa joku ei hyötyisi pikkuisen enemmän kuin toinen?

Kuuntelin radiosta selitystä kapitaatiomallista. En ihan kaikkea ymmärtänytkään, mutta bisneksestä siinä kysymys on. Olennaista on   raha ja pääoman tuotto.

Jos hinnoiteltaisiin toimenpiteet ja hoidot, laskettaisiin vaan tehdyt työt kuten useimmiten urakkahinnoittelussa tehdään, sijoittajien kannattaisi tehdä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman kalliita toimenpiteitä potilaille.  Tuo kun on sellaista hommaa, että siinä voidaan vasta työn alettua päättää mitä kaikkea tällä kertaa hommaan kuuluu. Tässä kuitenkin pääosin hinta sanellaan kapitaatiomallin perusteella, eli maksetaan  sovittu summa, tehtiinpä mitä tahansa.  Ihmisiä sitten pisteytellään, jaetaan kalliimpiin ja halvempiin hoidettaviin. , sen mukaan miten luullaan heidän hoitoja  käyttävän.   Jos pääosa tuotosta tulee lukumäärän ja ennusteisiin perustuvien hoitojen perusteella, on pääoman tuoton ja kasvun kannalta parasta tehdä mahdollisimman vähän mitään ja kun tehdään, tehdä halvimmalla mahdollisella tavalla. Mitä eroa tässä sitten on sadan vuoden takaiseen huutolaisjärjestelmään? Sairaat ja varattomat  ihmiset ymmärretään rasitteina ja kustannuserinä.

Siinä voi sitten olla sen työn kohteen, eli hoitoa tarvitsevan, kannalta omat puutteensa, siinä mallissa.

Olisinpa edelleen valmis kannattamaan yhteiskunnan ylläpitämiä hoitolaitoksia joissa ei tarvitsi laskea pääoman kasvattamistarpeita ja sijoittajien voittoja. Oli sitten vähän kalliimpaa tai halvempaa.

Mutta, yksityistettävä on, sehän tuossa  perimmäisenä tarkoituksena on. Ja väitetään että paremminhan ne bisnesmiehet huolehtivat, laatu nousee,  ruoka on parempaa ja huoneet lämpöisempiä, riemuiten kilpailevat kuka paremmin hoitaa ja huolehtii, aikaa ja voimia säästämättä.

Mitenkähän lienee. Jospa eivät kaikki sijoittajat olekaan niin kilttejä ja rahasta piittaamattomia että ajattelisivat ihan vaan  kansalaisten ja valtion tai kuntien etua? Jospa jollekin tulee mieleen että juu, tässähän voisi saada pääoman lisääntymään?

Jos nimittäin sattuu saamaan jollakin alueella hommat haltuunsa siten ettei todellista kilpailua edes ole, niin siinä voi ihan rauhassa vähitellen laittaa hinnat itselleen sopivimpaan malliin. Ostajan kun on jonkinlainen pakko ostaa. Ei voi jättää ihmisiä ilman hoitoakaan, ja kilpailevaa systeemiä ei tosiaan yhtäkkiä polkaista esiin jos ei huyvita maksaa sitä mitä pyydetään.

Sähköverkon myynnistä olisi voitu jotain oppia. Eipä mahdettu siinäkään mitään, ainoa mistä yritetään rutista on se miten nopeasti hintoja saa pilviin hinata.  Uutta omaa verkkoa myydyn rinnalle, kilpailemaan, ei kukaan väitä edes pystyttävän rakentaa.

Mitäpä minä sillekään mahdan. Vähemmällä pääsen kun jätän ainakin osan uutisista kuuntelematta. Mitäpä tässä joka päivä mieltään pahoittamaan.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)