Blue Flower

 

mastokuva

 

Kirjoitustaitoni, ennestäänkin puutteellinen, saattoi olla jo vaarassa kokonaan lahota ja rapistua, eipä ole tullut edes tähän blogiin mitään kirjoiteltua.

No, enpä ole muutenkaan ollut juuri tekemisissä maailman menon kanssa, joutilaiden  äijien ikimuistoisiin oikeuksiin nojaten olen ihan omia juttujani, maisemankatselua, leppoisanvetelää sinisten ajatusten pyörittelyä, kävelylenkkejä, kotiseutumatkailua, lueskelua ja  sen semmoista harrastanut. Ja nauttinut elämästä, sivustakatsojan turvallisesta asemasta maailmantapahtumia vain suurpiirteisesti seuraten.

Aikansa kutakin. kukapa tietää, eipä ole juuri kaivattukaan noihin yhdistys- ja yhteisötoimintoihin, jos sitten taas joskus jossain tarvitaan niin joutaapa tuota sitten miettimään olisiko haluja uhrata osa yksityiselämästä -niin rauhallisesta ja stressaamattomasta-  johonkin jonkun projektin tai tapahtuman toteuttamiseen. Mutta se on sitten sen ajan murhe,se.

Ei tämä elämä ihan niinkään mene, että kaikkeen voisi välinpitämättömästi suhtautua.  Maailman tapahtumat ovat läsnä, vaikka yrittäisikin joskus olla niitä huomaamatta.  Joutilaana miehenä kun tulee nettiäkin selattua, niin melkoisessa höykytyksessä siinä on. Informaation ja disinformaation, uutisten ja valeuutisten rajat tuuppivat toisiaan, selvä huuhaa innostaa ihmisiä jopa enemmän kuin todeksi tutkittu ja todistettu tieto, omissa mediakuplissaan istuvat ihmiset saavat sosiaalisen median robottivalitsijoilta jo huomaamattaankin vain yhdensuuntaista tietoa, ja laiskuus pitää lopustakin huolen -kriittisyys ja järjen ääni vaimenee yleensä sitä tehokkaammin mitä monimutkaisemmasta asiasta on kysymys.  Eikä sitä medialukutaitoa, kriittistä asennoitumista ja edes tieteellisen tutkimuksen ja "vaihtoehtototuuksien" eli huuhaan eroa missään opetetakaan.  Tai ainakaan minun ikäluokkani äijille ei sitä kukaan ole koskaan opettanut. Rahantuhlaustako sitten olisi ollut, ei ainakaan yhteiskunta ole sitä tarpeellisena pitänyt.

Ja niinpä meitä sitten kuljetetaan, yllytetään kiukkuisiksi tai  sumutetaan näennäistieteellisyyksillä joissa ei tieteestä muuta ole kuin lainattuja termejä, vedotaan helpoimmin esiintökkäiltäviin tunteisiin ja vedotaan siihen että  kyllä ne muutkin...

Ja niin käy kauppa sekä mielipidemuokkaus,  molempia kun sitten taas opetetaan niitä tarvitsevissa piireissä, ja hartaasti.

Ajattele tässä sitten järjellisiä, kun joka tuutissa todistetaan että järjettömyydet, ne "vaihtoehtoiset totuudet", ovat yhtä arvokkaita kuin järjellisetkin asiat.  Lipsuu siinä maalaisjärkikin, noin liukkaalla pinnalla.

Sais siinä joku taho jo alkaa helppaamaan, mutta ei semmoiseen taida olla aikaa eikä ainakaan rahaa -ja ilman niitä ei kai mistään nykymaailmassa sen valmiimpaa tule.

Nyt on viime päivien ajan uutisoitu Turun terroriteosta.  Niin pitääkin, ei noin perkeleellistä tekoa voi uutisoimattakaan olla. Mutta, siinäkin jo tulee mieleen että miten paljon ja miten, millaisella asenteella?

Terroristien tarkoitus ja päämäärä on saada mahdollisimman paljon julkisuutta, herättää mahdollisimman paljon pelkoa, hämmennystä ja vihaa. Juuri siinä he näyttävät onnistuneen. Valitettavasti. Ikävää on kyllä sitten sekin että kotoinen persujoukkomme pelaa samaan pussiin.  Molemmat ääripäät pyrkivä aivan samaan; vihan ja pelon lisäämiseen, ajatellen ja perustellen asiaansa sillä että kunhan me ja meidän asiamme on lopullisesti voittanut, nuo toiset kertakaikkiaan tuhottu, kun heitä ei enää ole,  me olemme luoneet hyvän ja turvallisen ja oikeaoppisen maailman.  Ja aina löytyy niitä jotka uskovat, tarttuvat omaan astaloonsa ja huutavat "me ensin!"

 

Mutta ei se noin mene.

Eivät lopu maailmasta ne "toiset" joiden poistaminen oli lopullisena tavoitteena. Aina on muita ja erilaisia, joita olisi tuhottava, mereen ajettava, kahlittava tai vangittava, eristettävä autiolle saarelle tai  ainakin pidettävä loitolla meistä, oikeista ihmisistä.  Niinpä nuo ääripäät ovat tuomittuja  oman ideologiansa toivottomuuteen, ei tule eikä voi tulla sitä heidän toivomaansa "lopullista ratkaisua".

Vihan ja pelon lietsomisella saadaan aikaan -vihaa ja pelkoa, ei muuta.

Ei kai tässä tällainen enemmäkseen  omaan klapipinoonsa  nojaava äijä juuri muuta voi kuin huolehtia siitä ettei itse pprovosoidu kun provosoidaan, eikä ala vihaamaan ihmisryhmiä, sen enempää kuin turhaan pelkäämäänkään.  Eikä ainakaan itse hiomaan sitä klapikirvestään muuhun tarkoitukseen kuin just hellaklapien pilkkomiseen.

sorsa

 

 

 

 

 

 

pihannurkka 004

Haasteen ovat heittäneet. Suomen Latu  haastoi  suomalaiset nukkumaan yönsä ulkona lauantaina 17. kesäkuuta 2017.

Havahduin minäkin. Huomasin että tänä kesänä, Juhannuksen justkohta rynnätessä esiin, poistuakseen yhtä nopeasti ja päivien lyhenemisen ollessa seuraavana vuorossa,  en ole vielä yhtään yötä ulkona ollut.

Ei, ei käy semmoinen. Vaikka satunnaisten töiden ja  kotipihan pienten askartelujen yhteydessä ulkona olen, suurimman osan vuorokaudesta sentään, kesäaikana, niin sittenkin.  Vasta yöllä, kaiken rauhoittuessa, hivenen hämärtyessä, useimmiten tuulenkin nukahtaessa yön tunneiksi, luonnon pääsee kokemaan todella läheltä.  Kotipihallakin. Joskus seurasin useampana yönä miten supikoiraemo  marssitti pentunsa pihanurmikolle kastematoja metsästämään, kettu hiipi tutkimaan olisinko edes makkarankuoria nuotiopaikalleni jättänyt,  rusakot loikkivat arkoina kirsikkapuiden juurella...  ja minä, ulkopuolisena mutta kuitenkin lähellä, vain olin ja katselin.

Monta yötä olen viettänyt kaukana metsässä. Retkeilyreitiltäkin sivuun tallustaen,  edes nuotiota sytyttämättä, sopivan asentokuusen juurella louevaatteeseen kääriytyen.  Osana suurta luontoa ja elämän monimuotoisuutta. Ja olen nauttinut. Useimmiten.  Ainakin jotain kokemut.

Mutta... ei se sittenkään ole välttämätöntä, paeta korpeen synkimpien kuusikoiden ja rahkasammalsoiden taakse, ihmisenkulkemattomien erämaiden kätköön. 

 

Joskus voi riittää se, että  ovesta ulos,  oman pihannurkan rauhaan.

Näin sen olen nyt , just tällä kertaa, ajatellut. Tuohon, ehkä  pihlajan ja kirsikkapuun väliin virittelen riippumaton -kunhan sen ensin rakennan -tai käyn ostamassa valmiin. Riippumatossa nukkuminen kun on , häpeillen  tunnustan, vielä kokeilematta.

Johan tuossa taas on suunnitelmaa lähitulevaisuudelle, eikös vaan?  Väittävät riippumattoa kovin sopivaksi harrastelijakorpifilosofin työpisteeksi,  käytettäväksi silloin kun Havukka-ahon ajattelijan tavoin vetäydytään miettimään isoja asioita...  mistäpä sen tietää, miten siinä yön pehmeydessä riippuessaan riippumattomana ja kiireettömänä oman itsensä ja ajatustensa kanssa lähempään tuttavuuteen pääsee.   Niinpä, tällä kertaa siis ajattelin jäädä kotipihalle. Kai tästä vielä tänä kesänä metsään ehtii. Kulkemaan ja väsyttämään itsensä selässä hiertävää rinkkaa retuuttaen  kallionkylkeä ylös ja hetteistä suota vesi saappaissa tirskuen kirnuten kunnes iltahämärässä rojahtaa kuusenjuurakon turvalliseen mutkaan juuri ja juuri sen verran voimissaan että jaksaa pakissa iltateen kiehauttaa... ehkä tällä kotipiharetkeilyllä voikin olla  luonnon havaitsemisen kannalta  omat hyvät puolensa?  On se ainakin kokeiltava. 

Ulos ja luontoon,  mikäpä ettei.  Mutta kyllä sisätiloissakin  jotain on, kesälläkin. Paljon on näkemisen arvoista, eikä aina niin mahdottomien matkojen päässä.

Yksi mukava,  jotain nostalgisia  muistonhäivähdyksiä ja kurkistusikkunan esipolvien elämään tarjosi Vanhassa Raumassa  museotalo Kirsti -johon minut menneenä viikonloppuna hyväsydämisesti opastettiin.  Olemattoman pieneen pääsymaksuun tuli vielä samaan hintaan erittäin miellyttävä ja asiantunteva opastuskierros, talon historia ja esineiden tarinoita. 

Itse asiassa, pieniä (jos kyllä suurempiakin) museoita ja näyttelyjä on todella paljon, lähes jokaisen kesälomamatkan varrella.  Ja kannattaa poiketa!  Vaikka ihan siksi että pieni vilkaisu menneitten polvien elämään voi suhteuttaa omia tähän päivään  asetettuja odotuksia ja elintasovaatimuksia hiukan  hmm... sanoisko nyt ihmisenkokoisemmiksi.

Raum 015

 

Enpäs,en  siis alkanut blogissani ruotimaan päivänpolitiikkaa, en edes hallituspolitiikkaa joka taitaa saada itsensä piilotettua  avoimemmin ja peitellymmin rasististen ja nationalististen suuntausten keskinäisen tappelun ja julkisuuden taakse. 

Juu, kyllä minä sitten maailman asioihinkin kantaa otan, kun minua sattuu huvittamaan. Mutta nyt, riittänee kun niitäkin ihan itsekseni mietiskelen. Ja nautin kesästä.

 

 

 

kirsikkapuut 001

Kirsikkapuut, luumupuut, tuomet, syreenit valkoisina. Ja alkukesän monet vihreän sävyt, kyllä niitä saa katseltua kun aamukahvimukinsa kanssa portaille istahtaa ja miettii tekiskö tänään mitään. 

Paljon ei tarvitse, kun ei ota turhia murheita siitä onko nyt tehtynä kaikki mitä tarpeellisena pidetään. 

Vähällä tässä pääsee. Tänä aamuna ymmärsin olla ihan tyytyväinen siihen asiaan että eihän minun tarvitse edes pestä pyykkiä. Siihenkin minulla on kone. Senkuin survon rääsyt sisälle, hana auki ja nappia painan, kone pesee eikä edes valita.  Ei se mikään itsestäänselvyys aina ole ollut, Jossain nuoruuden avoliitossa, laitakaupungin puutalossa asustellessa, koko talorivin yhteistä pesutupaa, puulämmitteisine patoineen ja pulsaattorikoneineen, sai lainata silloin tällöin.  Voi perhana niitäkin pyykkipäiviä.

Mutta kaikkeen tässä ihminen tottuu ja alkaa  itsestäänselvyytenä pitämään.

Kone nyt siis  möyryää ihan itsekseen, ja minä saan vaikka mietiskellä kaikkia niitä ihmeellisiä asioita joita nettiä selaillessani olen lueskellut. Niinkuin nyt tätäkin.

Ihmissuhdetaitoja  yllyttävät opettelemaan. Vain ne menestyvät joilla on sosiaalisia taitoja, ulkonäöllistä miellyttävyyttä,  ilmeiden ja eleiden hallintaa, toisen ihmisen  suojamuurit läpäisevää lavakarismaa,  ymmärtävää hymyä ja kykyä sovitella sanansa aina vastaanottajan aaltopituudelle, taitoa myydä itsensä -ja siinä sivussa asiat ja tavarat...  mikä sitten milloinkin päivän agenda on.  

Kilpailu on kovaa. Ja välttämätöntä, sanovat konsultit ja valmentajat. Joita riittää joka tarpeeseen. Hiukan ylikin. Ei kuulemma  riitä ihmissuhdetaidoiksi se, että elelee ihmisenä ihmisten joukossa,  ymmärtää toisen tarpeet siinä kuin omansakin yrittää oman moraalinsa mukaan olla sen verran hyvä ihmiseksi kuin itseään kiusaamatta osaa.  Pitää osata ilmaista itseään, hallita smalltalkia, viestittää pukeutumisella ja ruumiinkielellä, tutkailla miten vastaanottajaa silittelisi myötäkarvaan.

Mutta kun...  kaikenlaisia ihmisiä olen minäkin ehtinyt elämässäni näkemään ja kohtaamaan, niin ei se ihmisyys  tunnu noista taidoista kiinni olevan.  Ihan ääripään esimerkkeinä olen tavannut ihmisiä, kulkenutkin jossain mielessä kappaleen matkaa samassa porukassa, semmoisten saakelin torojollien kanssa, jotka eivät juuri puhuneet eivätkä pukahtaneet, hymyä ei irronnut eikä vastaantulijaa halattu, ei pussattu.  Ja kuitenkin just ne kaverit saattoivat olla sydämellisimpiä kavereita, auttoivat vielä silloinkin muut jo puistelivat päätään ja valittelivat kiireitään, mieluummin väistivät...  ja usein olivat luotettavimpia niin työnteossa kuin vapaalla viiletettäessäkin.

Ja toisaalla taas, toki on tuttaviin ja kavereihin kuulunut myös "kirjansa lukeneita" , laupiaalla ilmeellä ja tarkkaan korvalle mieluisat äänenpainot opitulla nuotilla  itsensä tykö tehneitä "kaikkien kavereita".  Juu, ihan mukaviakin heissä oli ja on, mutta ei se sosiaalisten taitojen työkalupakin parhaiden työkalujen hallinta mitään takeita ole antanut siitä millainen ihminen siellä  taitavuuden takana on.

Omasta puolestani olen valmis antamaan ihmisille synninpäästön ja vapautuksen tuosta kilvoittelusta. Luulen, että osaan jo tässä iässä ottaa ihmiset vastaan sellaisina kuin he ovat, jättää sen teknisen ihmissuhdeosaamisen nostamatta kriteeriksi, kohdata ihmisiä ihan arkisina itsenään.  Ja toisaalta, en viitsi itsekään niin mitään esittää.  Siitäkään huolimatta että hyvin tiedän miten pitäisi.

 

Someviha laavulla asuvaanYle Uutiset 29.5.   kertoi saksalaisnaisesta joka  asui maanomistajan vieraana, maanomistajan luvalla  laavussa,  kokeillen luonnonmukaista elämää.  Eikös vaan, sen verran tuokin poikkesi siitä mitä innokkaimmat kaikenvihaajat pitävät sopivana, ja  sosiaalisessa mediassa puhkesi raivokas ryöpytys.  Selkään tuollaiselle pitäisi antaa, tappaa mieluummin, vähintään raiskata ja ajaa ulos maasta mitä pikimmin.  Etsintäpartioita ja rangaistusretkikuntia suunniteltiin, laavun sijaintia yritettiin selvittää,  maihinnousukenkiä ja nyrkkirautoja soviteltiin ja kirskuteltiin hampaita..    

 

 

"Sinun puolestas elää ja kuolla..."

 

Mistä tämä kaikki viha kumpuaa? Mitä on tapahtunut?  Tuntuu siltä että todeksi on muuttunut jonkun leikillisesti  heittämä lausahdus  ihmisten tasa-arvosta, kaikkihan sen mukaan ovat tasa-arvoisia kunhan ovat  syntyperäisiä suomalaisia kristittyjä heteromiehiä...   muille toivotetaan pikaista matkaa jonnekin -minne tahansa kunhan pois "oikeiden ihmisten" joukosta.   Johonkin tätä vihaa tarvitaan, ja  sen ylläpitoon tarvitaan sekä näkyviä että  hämärässä toimivia organisaatioita.   Turhautuneille, elämässään tavalla tai toisella pettyneille ihmisille tarjotaan  yhteenkuuluvuuden tunnetta rajaamalla kaikki  "toiset" yhteisiksi vihollisiksi joita on vihattava.   Nuorille katkerille miehille tarjotaan sosiaalista yhteisöä jossa aseveljinä rinta rinnan taistellaan ja tunnetaan veljeyttä jalon asian,  uskonnon, kotimaan -tai tiukan paikan tullen vaikka jääkiekkojoukkuen kannattaporukan marssirivistössä. 

Minulla oli onni saada elää nuoruuttani orastavan  kansainvälistymisen ilmapiirissä -vaikka  niitä yhteyksiä ja kontakteja niukanpuoleisesti olikin.  Solidaarisuuskin oli hyväksytty, jopa  moraalisesti hyväksi koettu asia.   Vihaa  ja katupartioita,  mustia tai valkoisia kaapuja ei edes kaivattu.   Ehkä silloin hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, meillä, senaikaisella nuorisolla ja jopa vanhemmillakin, oli uskoa tulevaisuuteen, ei tarvinnut paeta katkeruuteen.    Toki, olivat ne verenhimoiset marssilaulut silloinkin olemassa, niin nationalistiset hurmahenkiset rajansiirtolaulut kuin myös  vappumarssin  "kauhea joskin on puhdistustyömme..." tyyliset kapinakevään taistelulaulut, olemassa ja esitettyinäkin.  Ero oli siinä, että puolin ja toisin ymmärrettiin niiden kuuluvan juhlatilaisuuksien ohjelmistoon, historian mukanaolon tunnustuksiksi, mutta  ainakin minun muistini mukaan  myös ymmärrettiin että tässä todellisessa elämässä on tarkoitus pysyä ihmisten kesken sovinnossa,  vastustaa väkivaltaa ja rakentaa kaikille elinkelpoista maailmaa. 

Onko liian monella tulevaisuudenusko,  luottamus ihmisiin mennyt, toivottomuus ja toisaalta populististen "me ensin" julistajien informaatiopommitus himmentänyt  iinhimillisen ajattelun niin täysin että moraalin käsitteet ovat aivan päinvastaiset kuin muutama vuosikymmen sitten?

 

Ja ehkä minulla on vielä yksi, omasta mielestäni tärkeämpi kysymys:

Minkä verran me itsekukin olemme vastuussa siitä hyväksymmekö me vihan ja kiihkoilun vai yritämmekö edes  hillitä tätä ryöpytystä?  

 

 

 

 

 

 

 

 

nokkonen 002

Kourallinen nokkosia. Kevään ensimmäiset kouralliset ovat aina parhaat. Näitä olen odottanut, pitkin talvea ajatellut että just nyt tekisin nokkoslettuja, nokkossämpylöitä, keittoonkin laittaisin jos vaan olis nokkosia.  Nyt taas on, ja tulee niitä kerättyä. Kunnes sitten taas niidenkin paljous alkaa kyllästyttämään, vähemmän kerättyä, vähemmän käytettyä kunnes sitten syyspuolella tulee se uusi havahtuminen;  talveksi on laitettava kuivumaan tai pakastimeen.

Parhaita ravintoaineita se on, nokkonen. Ja kelpaa moneen käyttöön. Kokeiltu on, nokkosvihdasta alkaen! 

(Muuten, tämänkin artikkelin kuvat suurenevat niitä napsauttamalla.)

 

Ja nyt minulla on aikaa. Ainakin luulisin. Yksinelävällä pienen eläkkeen turvin jokapäiväisen perunakeittonsa ja maitopurkkinsa saantiin luottavalla äijällä pitäisi olla  täysi vapaus päättää ajastaan, keräillä sitten vaikka nokkosia.  Ja kyllä aikaa tuntuu ihan oikeasti olevankin. Satunnaisten työkeikkojen välillä on kevään mittaan klapikasa kasvanut,  kasvimaatakin myllätty just se muutama neliö jolle voi järjellistä käyttöä löytyä, kiirettä ei minnekään.

 

Tähän tottuu, huomaan.  Vuosikymmenet erilaisissa yhdistys- ym osallisuuksissa mukana olleena  onkin ihan mukavaa kun ei tarvitse murehtia  kuin omista asioistaan.   Jostain osallisuuksista luovuin ihan itse, viime vuonna kun elämäntilanteeni oli sellainen että kotiasiat olivatkin jo tärkeämpiä kuin ne muut -aikansa kutakin.  Kun sitten taas olisi aikaa ollut, niin se taisikin vaan luiskahtaa siihen ettei minulla niin kiirettä mihinkään  yhteisöihin ollutkaan.   Työttömien yhdistyksen puheenjohtajan tehtävät jätin silloin viime keväänä,  ja kun nyt sitten onnistuin pääsemään eläkeläisten vapaaseen joukkoon, niin siihen yhdistykseen ei enää voisikaan kuulua.  Johonkin yhdistykseen  sitten vielä vähän itseäni tyrkytin  näiden verkko-osallistumisten kehittelyyn  ja opastukseen, mutta taisi olla lopulta minun onneni että vastauksena oli synkkä hiljaisuus.  Sähköposteihin ei sitten enää tullut edes vastauksia, ja  olihan se todettava, että kaikkia yhdistyksiä eivät tällaiset  himmeämmin osallistuvat jäsenet kiinnosta -turhaa painolastia lienevät.  Hyvä niin, enpä tuosta niin edes loukkaantunut, totesinpa vain itsekseni että  enpä sitten itseäni mukaan tuputa, onhan tässä maailmassa tilaa ja varmasti myös toimintamahdollisuuksia jos joskus innostun  jotain aktiviteetteja itselleni etsimään.

Nyt kun aikaa ja vapautta on, niin hyvinkin voin yhden iltapäivän käyttää tämän vanhan ihastukseni, nokkosen, kanssa seurusteluun.  Sitähän minulla täällä kasvaa, ja se on siitä mukava puutarhakasvi että se kasvaa ihan minun touhuistani riippumatta, lisääntyy ja rehottaa, kunhan en sitä ihan tahallani ala hävittämään. Ja sellaisista kasveista minä tykkään.  Kun en kuitenkaan aio itseäni sitoa edes puutarhanhoitoon, niin  en kaipaa mitään vaikeampaa hoitoa vaativia kasvejakaan murheekseni.  Kukapa sen tietää, vaikka vielä ennen juhannusta innostuisin  tekemään veneelleni keväthuollon ja jollain konstilla, jonkun autoilkevan kaverin avustuksella, retuuttamaan sen vesille, ja silloin ei sieltä onki- ja jopkisuiston risteilyhommista mitenkään ehdi sen kummemmin kasvien kasteluun kuin ruohonleikkuuseenkaan.   Eläköön vapaus!

nokkonen 001

 Parempaa ravintokasvia saa etsiä.  Eikä se ihan kaikki ole vielä siinäkään. Nokkosta kerätessä saa pienen lisäannoksen liikuntaa ja kosketusta luontoon. No, minulla siitä ei taida suurta  puutetta olla muutenkaan, melkein luonnossa kun täällä mökissäni elelen...aamulla saa kaikessa rauhassa kävellä kalsareissa ja paljain varpain portaille juomaan aamukahvin linnunlaulun säestyksellä, ja  metsäänkin tästä pääsee jos siltä tuntuu. 

Jaa, että kovin on vähissä elämänilot äijällä, jos nokkoset ja ruuanlaitto ovat tänäänkin pääasiana.  Niinpä. Voisi sen noinkin ajatella. Mutta saattaapa asia olla ihan päinvastoinkin.  Joskus kauan sitten, toimiessani yhden toimintakeskuksen jonkinlaisena vetäjänä ja pääorganisaattorina,  junttasin sinne myös päivittäisen ruokailun yhdeksi ohjelmanumeroksi.  Siellä kun oli keittiö, ihan sitä varten alunperin laitettuna, että aikoinaan, kymmeniä vuosia sitten, ei kaikilla  ollut asunnoissaan edes kunnon keittomahdollisuuksia, niin saivatpa siellä sitten  jotain keitellä. Ja kun sinne alettiin saamaan silloin tällöin kouluilta ylijäämäruokaa, niin aikani  inttasin että kai me nyt saamme  itsekin porukalle soppaatehtyä. Ettei siellä jotain touhuavien tarvitse kesken päivän lähteä muualle syömään. 

Sitä olen sittemmin hiukan katunutkin. Ei se pelkästään hyvä asia ollut. Ruokailusta kun tahtoi ajoittain tulla päätarkoitus, ja varsinainen toiminta jäi hiukan taka-alalle.

Ja nyt, kun ihan itseäni ajattelen, niin tämä taitaa olla niitä perimmäisiä itsestään ja asioistaan huolehtimisen muotoja, että edes ruokansa vielä osaa ja viitsii itse laittaa.  Saattaisipa hyvinkin, olla minullakin sellaisia päiviä että jollei ruoanlaittoon liittyviä hommia olisi niin kovin vähissä ne omatoimiset hommat olisivat.

nokkosmakaroni 001

 Tässä se, tämän päivän sapuska. Ihan se on kuin tavallinen makaronilaatikko, mutta   mukaan on sotkettu melkoisesti nokkos- ja ruohosipulisilppua. Kyllä tuosta yksi mies vatsansa täyteen saa.   Ja jos ei, niin sitten vaikka ulos  käristämään  makkaraa lisäksi. 

Jaa, ettei kuullosta kovin monipuoliselta ja terveelliseltä?  No, mikäpä estää siihen  laittamasta vaikka voikukanlehtiä salaatiksi lautasen reunalle. Onpa niitä silloin tällöin tullut syötyäkin.  Se kun on kans sellainen kasvi, että siitä voi syödä oikeastaan ihan kaiken, juurista kukkasiin.  

On tuossa pihalla paljon muutakin syötävää, koivunlehdet ovat just parhaimmillaan, maitohorsma on nuorina versoina  erinomaista,  siankärsämö työntää jo lehtiään, mausteeksi kelpaavat... apila on aivan syötävä kasvi, ja sen kukkasista saa vaikka teetä jälkiruuaksi, jos intoa riittää.

Heh, tässähän alkaa taas talven jauhelihankäristämisen ja tarjousmaksalaatikkojen syömisen jälkeen ruokavalioni muuttumaan hyvinkin kasvispainotteiseksi.

 

ammattityottomat

Sellaisenkin huomion olen päivänpolttaviin kysymyksiin vetelästi suhtautuvana tehnyt, ettei tässä niin kiirettä uutisten lukemisella olekaan.

Minusta kun näyttää aikalailla samantekevältä, lueskelenko vaikka hallituksen  tulkintoja työttömyystilanteesta  tältä vuodelta vai katselenko paikallisen valtalehden tiedotusta useamman vuosikymmenen takaa.Vain sanat ovat vähän muuttuneet, kieleen on tullut sopivia uudissanoja joilla saadaan näyttämään siltä kuin joku olisi asiaa miettinyt ja jotain uutta keksinyt..

Sama sisältö; laiskoja ovat, ne työttömät, keplottelijoita,  työtä kun riittäisi kaikille kunhan vaan ryhdistäytyisivät. 

 

 

yksin

 

Kun aihe nyt on itselleni useammassa mielessä ajankohtainen, niin  pariinkin kertaan olen omaa suhtautumistani yksinäisyyteen ajatellut.
Esillä se on, ei päivää etten radiossa, televisiossa, netissä -eli siis kaikissa niissä joiden kautta maailmaan yhteydessä olen -yksinäisyyttä mainittaisi.  Ja voivoteltaisi. Kun sitä niin  paljon on ja kun se niin väärin on.

On sitä. Ja kyllä, se kovin kourin tarttuessaan rampauttaa ihmisen. Vie itsetunnon, luo mörköjä, koettelee mielenterveyttää. Mutta, onko sitttenkään aivan kaikki yksinäisyyttä ja yksinäisyyden syytä mikä sellaiseksi leimataan? Onko yksinäisyys liiankin helppo osoite kaikelle mahdolliselle ikävälle, avoin postilaatikko jonne sopii lähes kaikenlaiset valituskortit pudottaa?

Välillä tuntuu siltä, että yksinäisyyden käsite on laajennettu niin maailmaasyleileväksi, että lähes kaikkea tarkoittaessaan se ei enää tarkoitakaan  , tarkasti ottaen, oikein mitään?  Onko sille käynyt kuten köyhyyden käsitteelle? Kun on  lanseerattu suhteellisen köyhyyden käsite, jonka mukaan  aivan mukavastikin elävät, turvallisesti lämpimissä taloissa asuvat, ruokaa liiankin kanssa syövät saattavat hyvinkin olla "köyhiä" jos elävät jossain maailman  rikkaimmista valtioista, he kun jäävät sen  keskiarvosta lasketun tuloprosentin alapuolelle.  Ja hieman lisää laajentaen on voitu nimetä ateistit ja agnostikot  hengellisesti köyhiksi...  järjen köyhyyskin  mahdollisesti minunkin kohdallani mainittu.  Sen laajan merkitysalueen jossain nurkassa sitten ovat ne nälässä ja ilman mitään omaisuutta kärvistelevät, joita  lukumääräisesti maailmassa sen verran on, ettei kiirettä pitäisi olla köyhyyden käsitettä paljon laventamaan. Kunhan nyt heillekin jotain apua löytyisi.

Voiko yksinäisyyden käsitteelle käydä samoin? Ja onko jo käynyt?
Totaalista yksinäisyyttä on.  Ensimmäisenä tulevat mieleen ne vanhukset ja liikuntarajoitteiset  jotka yksin kaukana muista ihmisistä asuvat,  monesti kaukana myös kulkuyhteyksistä, ja vanhusväestön kohdalla voi jättää usein pois mahdollisuuksien listasta nämä  digitaaliset verkkoyhteydet joilla toki nuorempi polvi joutuisasti pystyy keskenään kommunikoimaan.  Ja silloin kai yksinäisyys on aivan konkreettista, ja nimenomaan yksinäisyyttä. Joskin silloinkin voidaan tietysti kysyä, miten suuri osa  ongelmaa on alunperinkin yksinäisyyttä ja miten suuri osa esimerkiksi liikkumismahdollisuuksien puuttumista?  

Mutta, onko osassa yksinäisyydeksi leimatuista asioista kysymys osaltaan jostain muista asioista? Muista ongelmista jotka saattavat aiheuttaa sivuilmiönään yksinäisyyttä, mutta syylle saattaisi hyvinkin löytyä joku muu, ehkäpä aivan selkeä syy?

Yksinäisyyttä on joskus yritetty selittää tunteeksi, joka sitten taas itsekunkin henkilökohtaiseksi asennoitumiseksi selotettynä, saattaisi kattaa kaiken yksinolosta  siihen tunteeseen joka tulee vaikkapa huomatessaan keskustelussa jääneensä oman mielipiteensä kanssa yksin, ilman muiden ymmärrystä.  Puhumattakaan siitä että  itsensä kanssa toimeentulemista vältellyt voi tuntea olevansa yksinäinen jo päivän-parin tilapäisen  ihmisryhmästä erilläänolon seurauksena.

Omalla kohdallanikin yksinäisyys on kovin kaksijakoinen olotila.  Toki, osaltaan, leskeksi jäätyäni, yksinäisyys aiheutui aivan minusta riippumattomista asioista, eipä näille asioille mitään mahda.   Osittain itsestä riippumatonta on myös se, että julkisen liikenteen jatkuvasti supistuessa  ei tästä niin helposti  ihmisten pariin lähdetäkään. Ainakaan tällaisten lumipyryjen jälkeen. Ja hiukan tietysti itsestä riippumatonta on sekin, ettei iän karttuessa enää niin jaksakaan juosta  ja painella  noiden ihmisryhmien fyysisten tapaamisten tahdissa.  

Mutta, on siinä ihan valinnaistakin yksinäisyyttä.  Sekin, että ei se juokseminen ja paikasta toiseen siirtyminen, muutaman tunnin kahvittelun ja keskustelun takia  lämpimästä mökistä  lähteminen  niin huvitakaan.  Kun usein ne samat asiat olisi voitu hoitaa leppoisasti kukin omasta nojatuolistaan näillä nykyajan yhteyksillä.  Ja omaa valintaa lienee sekin, että  nuorempana niin tuikitärkeiltä tuntuneet yhdistysten ja yhteisöjen toiminnot eivät enää ihan niin tärkeitä olekaan että niihin puoliväkisin tuppautuisi.  Aktiivisimmat ja ihmisläheisimmät yhdistykset muistavat jäseniään sähköposteilla ja pitävät jotenkin yhteyttä, niihin sitten voi joskus, kun huvittaa, vaikka lähteä johonkin tapahtumaan ihan paikan päällekin.  Mutta, kyllähän täällä  omassa rauhassa tulee niinkin ajateltua, että ne yhteisöt jotka eivät  ole minusta kiinnostuneita, edes sen vertaa että silloin tällöin viestin laittaisivat, tulevat aivan hyvin ilman minua toimeen, ja enköhän minäkin ilman niitä.  Paljon on karsiutunut, ja oikeastaan se tuntuu mukavaltakin. Vastuu vähenee.

Onko se semmoinen sitten yksinäisyyttä?  Eipä taida olla.  Pikemmin jotain muuta elämänarvojen muuttumista.

Eikä se yksinäisyys aina ole niin  mörkö elämässä.  Onhan näitä tällaisia itsekseenolon kausia ollut minullakin, ennenkin.  Ja jälkikäteen ajateltuna,  ne ovatkin tainneet olla kovin tarpeellisia ja terveellisiä.  Itsensä kanssa toimeentuleminen on aika hieno juttu.  Ja niinkin olen ajatellut, että jos itse viihtyy itsensä kanssa, niin saattaapa sitten olla sen verran siedettävä että joku muukin voi joskus viihtyä. Ja kääntäen sama asia; jos ei itsekään jaksa itsensä kanssa olla, niin miten sitten toiset?

 

kirjahylly 001

Täältä mökkini rauhasta  en viitsi kovin paljon päivänpolttaviin kysymyksiin kantaa ottaa.  Kun en niin kaikkea viitsi edes seurata. Olen tullut siihen tulokseen, että  kun kysymys kuitenkin on enemmän suurten linjojen  suunnasta  ja päivänpolitiikan otsikot ovat enemmän  pintakuohuntaa, minulle taitaa riittää uutisten vilkaisu kerran parissa viikossa - kokonaiskuva säilyy ihan hyvin.

 

Niinpä en näissä blogeissani  niin mieleeni muljahtavien asioiden uutisarvosta edes välitä, juttelen mitä sattuu ja jopa siitä välittämättä  lukeeko näitä kukaan.  Ei se muuten ole edes perimmäinen tarkoitukseni, se että minun höpinöitäni luettaisiin. Enemmän toivoisin että muutkin kirjoittaisivat itse.  Siinähän sitä joutuu asioita puntaroimaan ja hankkimaan vähän taustatietoa kun alkaa niitä toisille kertomaan.

Tottakai, eri yhdistysten toimintaan osallistuvilta voikin odottaa hiukan aktiivisempaa ja innostuneempaa, enemmän perehtynyttä kirjoittelua kuin täältä sivusta katselevalta, joten ei tietenkään kannata samalle joutavien kirjoittelujen linjalle kanssani lähteä -antakaa vaan, ainakin nuoremmat, mennä ihan sydämen kyllyydestä ja päästäkää sormenne laukkaamaan näppäimillä - niinhän sen pitääkin olla.

Minä siis tässä ihan asioitten vierestä ja laiskansitkeästi näitä omiani  jutustelen. Nyt tuli mieleeni kokeilla, saisinko minkäänlaista keskustelua aikaan, vaikka tämän sivuston keskustelupalstalle,  tuollaisesta näennäisen neutraalista aiheesta kuin kirjat.

"Kerro minulle mitä luet niin minä kerron sinulle millainen olet". sanottiin jossain. Voi olla tottakin .

 

Haastan muut laittamaan kuvan omasta kirjahyllystään ja kertomaan mitkä kymmenen kirjaa ovat vaikuttaneet omaan ajatteluun ja maailmankatsomukseen -ja myös sen löytyvätkö ne yhä omasta kirjahyllystä.

Ja kai sitten täytyy aloittaa itseni paljastaminen, kun muitakin yllytän. Tässä minun kymmenen kirjaani:

Viktor Hugo ; Kurjat. Kuten kirjan ilmestyessä siitä kerrottiin, päähenkilö on elämä itse. Ja löytyy toki hyllystäni, luen muutaman vuoden välein uudelleen ja aina uutta löydän. Uusia tasoja, yhä syvempiä.

Väinö Linna; Täällä Pohjantähden alla. Kotimaamme historia ja todenmukaiset henkilöhahmot, lämmin suhtautuminen tavallisiin ihmisiin. On hyllyssäni, kuten edellinen.

Lauri Viita; Moreeni. Koko Viidan tuotanto on ehdotonta kielen hallintaa -ja nerokasta kuvausta. On hyllyssä enkä luovu.

Pentti Haanpää, kootut teokset . Haanpäätä on usein mainittu suomen parhaana kirjoittajana -ja myönnän, saattaapa ollakin. Osa teoksista löytyy hyllystä, jotain puuttuu...

W.Somerset Maugham ... niin, minkähän noista nyt mainitsisi... vaikkapa Kirjava huntu. Erinomaista psykologista kerrontaa ne kaikki ovat. Onhan noita hyllyssäni, ehkä kaikki suomennetut.

Eino Leino, Kootut runot kuuluu toki hyllyyni, nyt en vuosiin ole lukenut mutta kukapa tietää milloin taas. Kyllä Leino mestari oli.

Jack London; Rautakorko.  London kirjoitti toki paljon pehmeää, rahaa kun piti tehdä, mutta myös äärimmäisen hyvää löytyy. Ja hyllyssä on rivi... onhan se tähtivaeltajakin sieltä parhaasta päästä mutta Rautakorko nyt kuitenkin on mieleenpainuvin.

B. Traven; kuolemanlaiva. Tuntemattomaksi jääneen salanimen tuotannosta voisi ottaa muitakin, ei hän huonoa kirjoittanut lainkaan. Ei löydy hyllystä, ei ole tullut divareissa tai kirpputoreilla vastaan, saattaisi tuo kirjakaupoista löytä.

Raamattu on kirja, joka väkisin tässä maassa on vaikuttanut jokaisen elämään, niin paljon on yhteiskuntamme ollut vuosisatoja uskonnon määrittelemä. Ja tämä riippumatta vähääkään siitä uskooko tuon kirjan historiankertomuksiin. Eiköhän tuosta joku painosversio löydy hyllystäni. Harvemmin enää tulee luettua.

niin... kymmenen vaikuttaneen kirjan lista on auttamattoman lyhyt, ja viimeisten kohdalla on valinta vaikeaa. Vaihtoehtoja, tärkeitä kirjoja on niin paljon. Kirjahyllyä vilkaistessa osui silmiin Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat.   Valitaan siis se.   

Kovin vähän on, tuo kymmenen kirjaa. Niin monta olisi siinä hilkulla, että pitäisi saada mahtumaan niihin vaikuttaveiden joukkoon, mutta kun kerrran nyt tuon lukumäärän tulin itselleni asettaneeksi...  Olisi kyllä sittenkin Aleksis Kiven seitsemän veljestä saatava mukaan... kyllä se vaikutti, silloin joskus. Ja eiköhän vaan  se vaikuttuminen ollut tehokkainta juuri silloin lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa,  silloin kun oma maailmankuva oli muotoutumassa ja  niin koulun kuin kotoa saatujen tulkintojen  kyseenalaistaminen oli meneillään. Ehkäpä vois vaikka Travenin kirjan tipauttaa listalta ja päästää Jukolan veljekset mukaan.

 

 Ihan tarkoituksella siis kokosin listaa vain tuolta kertomusten puolelta, eli työntäen sivuun sen totuuden, että tottakai minunkin maailmankuvaani on paljon vaikuttanut se tietopuolinen kirjallisuus jota satunnaisesti on käsiin joutunut.  Historiankirjoitus, elämäkerrat, filosofien teokset, maailmankaikkeuden tutkimus...unohtamatta sanomalehtiä ja puolueohjelmia,  tottakai, niissä on suuri osa maailmankatsomukseni aineksista, mutta  antaas nyt sen puolen jäädä toiseen kertaan.

ferguson35Ja jos sitten vielä vilkaisu tähän elämän konkreettisempaan puoleen... lunta satoi, pihan täydeltä, sillä aikaa kun minä olin velipojan kanssa  lämmittelemässä Joutsijärven takana autiotuvalla.  Voishan tässä tietysti lumityötkin tehdä... mutta saattaisivat ne sulaa itsekseenkin ainakin juhannukseen mennessä.     Lumityökone kyllä riemusta pomppii pihamaalla...   ja mukavia lumityöt ovat ihan kolan kanssakin,  rauhallista ja hiljaista  kevyttä hyötyliikuntaa, kuivan pakkaslumen kanssa.   Mutta, katsotaan nyt.

 

 

 

 

 

 

sislahti18 2 17 1

Olisi hyvinkin voinut tämä päivä mennä istuskellen, mutta onneksi velipoika  soitti ja yllytti mukaan metsään. Tarkistuskierros Joutsijärven maastossa, Sisälmystenlahden autiotuvalla ja metsäkaartin korsulla.  Aikomus kun on  sinne pariksi yöksi häipyä, ja varminta on tarkistaa että polttopuita on ja  polut siinä kunnossa että pääsee liikkumaan.

 

Ja olihan ne. Sisälmystenlahden autiotuvalle oli jäätä pitkin rahdattu pölkynpätkiä, ja kirves oli tallella puusuojassa.  Tuossa autiotuvassa on  valurautatakka, jonka päällä lämpiää kahvipannu  ja soppakattila oikein mukavasti.

On kyllä annettava täydet pisteet Porin kaupungille  siitä että aikoinaan, 70-luvun alussa, tarttuivat tilaisuuteen ja ostivat parituhatta hehtaaria järvenratoja ja metsiä, ja tekivät mukavan retkeilyreitistön.  No, viime vuosista  tekisi mieli hiukan  pientä nupinaakin laittaa,  reitistön kunnossapito tökkii, aikoinaan maankuulu mallileiri turvekammeineen on vallan rapistunut,  ja kun lähdetään Joutsijärven ympäristöstä eteenpäin, vaikkapa Noormarkun suuntaan, niin reitistöstä ei taida kukaan vastuuta ottaa. Alueella kulkkeneet varoittelevat vaarallisista silloista ja pitkospuista.

 

No, jostain  netin syövereistä löysin pitkän penkomisen jälkeen maininnan että tälle vuodelle olisi Porin kaupunki jotain määrärahaa varannut reitistön kunnostuksiin -toivotaan...   Reittiä on ylläpidetty monenlaisin voimin.  Erilaisia työllistämisprojekteja on ollut mm TUL:n Satakunnan piirin voimin. Nyt kun maan hallitus viime vuonna päätti lopettaa kolmannen sektorin työllistämistoimet kokonaan,  on sitten jäljellä vain kuntoutettavassa työtoiminnasa olevia. Muutama tunti viikossa, ja kun palkkaa ei saa, vaan ainoastaan sen 9 euron kulukorvauksen, ei ehkä työmotivaatiokaan aina huipussaan ole.

Niillä työllistämistoimilla, yhdistysten organisoimilla, on muuten tehty valtava määrä yleishyödyllistä työtä, tehty juuri sitä "kannattamatonta" mutta kuitenkin kansalaisten elämänlaatua parantavaa , puuhasteluksikin haukuttua, työtä. Joka nyt jää tekemättä, kun kerran  maksajia ei löydy.  Ja moni pitkäaikaistyötön menetti mahdollisuuden  tehdä jotain järkevää kotona makaamisen sijaan.

sislpuuvaja

Tässä  se Sisälmystenlahden autiotuvan puuvaja. Kivistä on maasto, tuolla Kullaan metsissä. Ja, kuten näkyy, lumet vähissä. Poluilla on paikoitellen liukasta jäätä, joten kunnon kengät jalkaan, jos aiotte mukaan lähteä.  Tuosta kivisyydestä... aikoinaan kun metsäyhtiöt mies- ja hevosvoimin Kullaan metsiä hakkauttivat, oli  niihin Paluksen Järventaustan metsiin  etsitty ihan erikseen hyvin rauhallisenluonteisia hevosia, jotka eivät riuhtoneet rekiä kivikossa rikki.  Samalle seudullehan jo paljon aikaisemmin kruunun  etsiessä  uudistilallisia veronmaksajiksi,  jouduttiin toeamaan osan  tiloista olevan niin kivisiä, että virkamiestenkään arvion mukaan nillä ei voinut ihminen elää.

 Kun kerran  patikoimaan lähdettiin, niin poikettiin sitten myös  muutaman kilometrin päässä metsäkaaartin korsuilla.   Toinen maailmansota erilaisine vaiheineen ei  meilläkään aivan niin yksimielinen ollut.   Toki lähes kaikki noudattivat käskyä ja  suuntasivat aseet sinne minne käskettiin, mutta joillakin oli omantuntonsa kanssa  käydyn keskustelun tuloksena  se että jätetään tämä tappelu väliin.  Sodan pelkäämisestä ei näiden kaverien kohdalla kysymys ollut, pikemminkin olivat tunnettuja kovastakin luonteestaan.  Tunnetuimpia täällä olleista kai olivat Kulhan veljekset, tunnettuja paitsi  erinomaisesta haitarinsoittotaidostaan, myös sittemmin kai pontikankeitosta, tarpeen tullen tappelemisestakin...  ja Joutsijärven rannalta kotoisin olleina toki myös tunsivat nämä erämaat hyvin. 

 

Korsun rakentamiseen osallistuivat mm. Porin työttömien yhdistys ja paikallinen kotiseutuyhdistys.   Alkuperäinen lienee ollut vielä paremmin naamioitu kuin tämä uudisrakennus, mutta viereen on nytkin käveltävä ennenkuin korsun kivisestä maastosta kallioiden välistä erottaa.  Kaminakin on korsussa, joten yöpymiseen sopii sekin.   Ja kun tällä polulla kulkijoita on vielä vähemmän kuin järven ympäri kiertävällä, niin tuollahan sitten voikin kokea yön ja korpimetsän hiljaisuuden ja luonnonläheisyyden, metsän ja yön, todella läheltä. 

korsu18 2 17 1